Bolivian vuoristoylängöllä odottavan Salar de Uyunin, maailman suurimman suola-aavikon, näkee kolmen päivän jeeppisafarilla. Matkan varrelle mahtuu surrealistisen suolakentän lisäksi kuumia lähteitä, kokateetä ja suolasta rakennettu hotelli.
Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuva Ville Palonen
Neljän kilometrin korkeudessa oleva Hito Cajonin raja-asema näyttää surkealta. Punertavat tulivuoret pullistelevat yksinäisen betoniparakin ympärillä, ja ainoat merkit sivilisaatiosta ovat kaksi neliveto-Toyotaa sekä vessan virkaa toimittava ruosteinen autonraato. Pieni kettu kyttää aamiaisemme tähteitä, mutta paremmin toisesta maailmasta olevaan maisemaan sopisivat marsilaiset.
Olemme matkustaneet Atacaman autiomaan ja Altiplanon vuoristoylängön syrjäiselle rajalle, sillä haluamme nähdä omin silmin Salar de Uyunin. Se on maailman suurin suola-aavikko. Valokuvissa paikka näyttää surrealistiselta: loputon valkea kenttä, jonka tyhjää pintaa koristavat veden muokkaamat geometriset kuviot.
Paras tapa suola-aavikon kokemiseen on kolme päivää kestävä jeeppiseikkailu chileläisestä San Pedro de Atacaman turistikeitaasta Boliviaan, Uyunin pikkukaupunkiin. Matkan aikana pääsee ihailemaan tulivuoria, geysirejä ja vuoristojärviä – sekä tietenkin Salar de Uyunia itseään.
Kokalehdet auttavat vuoristotaudin oireisiin
Rajamuodollisuuksista selvittyämme toinen kuljettajista, viisikymppinen Mario Fernandez Mamanes, sitoo rinkkamme auton kattotelineeseen. Hänen vaimonsa Eva tarjoaa vihreästä muovipussista pieniä kuivattuja lehtiä. Ne ovat kokaa.
Andien asukkaat käyttävät perinteistä luonnonyrttiä sorochen, ohuesta ilmasta johtuvan vuoristotaudin, oireiden hoitamiseen. Päätä ei vielä jomota, mutta periaatteen vuoksi suuhun on tungettava muutama kokapensaan lehti. Ne maistuvat kitkeriltä.
Päätä ei vielä jomota, mutta periaatteen vuoksi suuhun on tungettava muutama kokapensaan lehti.
Mario on käännellyt jeepin rattia San Pedro de Atacaman ja Uyunin välillä jo kahdeksan vuotta. ”Olen kotoisin Potosin vuoristokaupungin läheltä, ja nuorempana työskentelin viisi vuotta Cerro Ricon kaivoksissa. Siellä opin jauhamaan kokaa, jotta jaksaisin raskaat työvuorot”, Mario kertoo ja viskaa uuden lehden suuhunsa. ”Kun aloitin matkatoimiston autokuskina, tein aluksi kolme kuukautta kokin hommia oppiakseni reitin. Nykyään Eva hoitaa ruuanlaiton.”
Mario ajaa Hito Cajonin raja-aseman ja Uyunin kaupungin välisen reitin kerran viikossa. Vuosittainen sesonki on kymmenen kuukautta, joten miehen on täytynyt ajaa sama reitti edestakaisin ainakin 300 kertaa. ”Ei minulla ole hajuakaan, kuinka monesti olen tämän reissun tehnyt, varmasti satoja kertoja. Mutta vielä en ole kyllästynyt!”, Mario nauraa. ”Pidän ajamisesta, ja vuoriston luonto on upea. Lempipaikkojani ovat järvet. Voisin katsella tuntitolkulla, kuinka Colorada Lagoonin vesi vaihtaa väriään ajan kuluessa.”
Kirkkaanvihreän Green Lagoonin taustalla Licancabur-tulivuoren symmetrinen kartio kohoaa lähes kuuden kilometrin korkeuteen. Autosta noustessamme Mario kieltää meitä uimasta järvessä. Vuoriston viimassa hytistessäni ei voi kuin ihmetellä, onko joku oikeasti halunnut pulahtaa kuparin ja arsenikin vihreäksi värjäämään hyiseen veteen.
Lounastauon vietämme kuumilla lähteillä, joissa pulikointi on sallittua. Vaikka ajatus vaatteiden riisumisesta kirpeässä ilmassa tuntuu aluksi mahdottomalta, lounaan jälkeen löydämme itsemme istumasta höyryävässä altaassa. Kukapa voisi vastustaa kiusausta, jos on mahdollisuus kylpeä yli neljän kilometrin korkeudessa ?
Hyytävä yö vuoristossa
Päätä alkaa jomottaa, kun nousemme vuoristotien korkeimmalle kohdalle, 4850 metrissä olevaan Sol de Mañanaan. Paikka muistuttaa scifi-elokuvan lavastetta. Maankamaraa rei’ittävät valtavat kuopat, joissa rikinhajuiset geysiirit pulputtavat uneliaasti.
Geysirkentältä tie laskeutuu kansallispuiston suurimmalle järvelle, Colorada Lagoonille. Se saa punaisen värinsä levästä. Maiseman kauneus saa meidät unohtamaan buranan popsimisen vain hetkeksi. Kun viimein saavumme ensimmäiseen yöpaikkaamme, koko tusinan seikkailijan ryhmämme on näännyksissä.
Savitiilistä rakennetussa parakissa on jäätävän kylmä. Onneksi olemme ottaneet mukaan alumiiniset juomapullot, jotka täytämme illallisen jälkeen kuumalla vedellä. Pullot lämmittävät betonista vuodetta mukavasti. Vuoristotaudin oireista ja pakkasesta kärsivät matkatoverimme katselevat kateellisina, kun nukahdamme alta aikayksikön.
Ohuen vuoristoilman tuomien painajaisten jälkeen on inhottavaa herätä pakastimesta. Parakin ulkopuolella pakkanen paukkuu niin tuimasti, ettei edes paksu untuvatakki lämmitä tarpeeksi. Aamupalaa odotellessa katselemme hytisten, kuinka pörröinen laama tonkii purtavaa majatalon roskatynnyristä.
Parakin ulkopuolella pakkanen paukkuu niin tuimasti, ettei edes paksu untuvatakki lämmitä tarpeeksi.
Päivästä on tulossa pitkä, joten Mario patistaa meidät liikkeelle varhain. Auton ikkunassa vilisevät vuoret muuttavat muotoaan, kellertävien pensaiden valtaamat laaksot vaihtuvat kiviseen joutomaahan.
Tien laidassa laiduntaa siroja laamansukuisia vikunjoja, joiden villaa kehutaan maailman lämpimimmäksi. Huomatessaan hyytävän yön jälkeisen kiinnostuksemme vikunjalaumoihin Mario varoittaa leikkisästi, että salametsästyksestä voi napsahtaa viiden vuoden vankilatuomio.
Bolivian ihmeellinen autiomaa
Kroppa alkaa rukoilla taukoa jeepin loputtomasta tärinästä ja auton sisällä paksuna pilvenä leijuvasta pölystä. Vihdoin maisema muuttuu elottomaksi aavikoksi. Sen keskellä kohoaa jättimäisen kantarellin tavoin tuulen laavakivestä muovaama ”kivipuu”. Venyttelytauko tulee tarpeeseen, vaikka kivenjärkäle tuntuukin teennäiseltä nähtävyydeltä.
Lounaspaikkaamme, Salvador Dali Desertin kuunmaisemaa, pilkuttavat vihreän kasvuston peittämät kivet. Mario kertoo, että ennen vanhaan tätä llareta-kasvia kuivatettiin autiomaan halki kulkeneiden höyryveturien polttoaineeksi. Junia ei erämaan halkaisevalla radalla enää juuri näy, ja harvinainen kasvi on suojeltu siinä missä vikunjatkin.
Jutustelun keskeyttää vieras. Yläpuolellamme kivikossa hyppii viskatsa, hassunkurinen kanin ja oravan ristisiitos, joka näyttää jo tottuneen kotinsa edustalla ruokaileviin turisteihin. Karvapallolle hedelmänkuoria heitellessään Mario paljastaa, että otukseen saattaa törmätä myös ravintoloiden ruokalistoilla.
Iltapäivän ohjelmassa on roppakaupalla lisää tulivuoria ja vuoristojärviä, joiden laskemisen olemme lopettaneet jo ajat sitten. Bolivian ainoa aktiivinen tulivuori, lähes kuuden kilometrin korkuinen Ollague, ei savua tänään. Hedionda Lagoon sentään on täynnä vaaleanpunaisia flamingoja, jotka nousevat kankeasti lentoon autoamme säikähtäessään.
Avaruusruokaa ja suolahotelleja
San Juanin kylän liepeillä viljellään kinuaa, yhtä Andien kuuluisimmista viljelykasveista. Mario kertoo kinuan ravintoarvojen olevan niin hurjia, että jopa NASA valmistaa siitä ruokaa astronauteilleen. Auton kaartaessa yöpaikkamme pihaan paljastuu, ettei sekään ole aivan tavallisimmasta päästä. Majatalo on rakennettu suolasta.
Salar de Uyunin suolaharkoista rakennetut hotellit ovat kuin suolahoitoloiden ja Lapin jäähotellien risteytyksiä. Majatalon jokainen seinä, sänky ja pöytä on tehty kivikovana kimaltelevasta suolasta. Harkkojen iän voi laskea niihin kerrostuneista ”vuosirenkaista”.
Majatalon jokainen seinä, sänky ja pöytä on tehty kivikovana kimaltelevasta suolasta.
2000-luvun alkupuolella monet Salar de Uyunin suolahotelleista joutuivat sulkemaan ovensa ympäristösyiden – lähinnä viemäröintiongelmien – takia. Onneksi meidän majapaikkamme on rakennettu suola-aavikon ulkopuolelle, eikä viemäriputkien kanssa näytä olevan ongelmia. Majatalosta löytyy jopa lämmin suihku, johon pölyisen matkan marinoima ryhmämme muodostaa vilauksessa pitkän jonon.
Suolaa, suolaa, enemmän suolaa!
Maisema on epätodellinen. Tältä siis näyttää puolentoista miljoonan jalkapallokentän kokoinen suola-aavikko. Ympärillä ei ole mitään muuta kuin yllemme levittäytyvä sininen taivas ja horisonttiin venyvä valkeus.
Olemme aamusta asti odottaneet malttamattomana suola-aavikolle saapumista. Silti kaikki – pensaat, kivet, tie – on kadonnut ympäriltämme kuin varkain. Olemme saapuneet keskelle häikäisevää valkeutta, jossa ainoastaan eri suuntiin katoavat renkaanurat toimivat maamerkkeinä. On ihme, että Mario löytää oikean reitin ilman GPS-paikanninta.
Geologien mukaan Salar de Uyuni on Altiplanoa peittäneen esihistoriallisen järven syvin kohta, jossa suola on sekoittunut mineraalien kanssa paikoin 120 metriä paksuiksi kerrostumiksi. Alueen alkuperäisasukkailla, ketsuoilla, on oma käsityksensä luonnonoikun alkuperästä. Legendan mukaan Yana Pollera, lähistöllä kohoavan vuoren jumalatar, vuodatti tasangolle maitotulvan ruokkiakseen poikansa. Maito muuttui suolakentäksi.
Edessä kohoaa tumma kalliosaareke, Incahuasi, jonka ketsuankielinen nimi tarkoittaa ”Inkojen taloa”. Nykyinen lempinimi Fish Island on kuitenkin osuvampi: sadekaudella kallio nousee suolakenttää peittävän veden pinnasta kuin kalan selkäevä. Satojen kaktusten kukkiessa kolibrit hyrräävät saarella, mutta nyt poluilla pörräävät turistit. He räpsivät kuvia joka ikisestä kaktuksesta ja etsivät vetisestä historiasta kertovia kivettyneitä levänpalasia.
Rallia suola-aavikolla
Salar de Uyunilla on kahdet kasvot: kuivat ja märät. Alkuvuodesta ohut sadevesikerros muuttaa aavikon maailman suurimmaksi peiliksi. Muina aikoina auringon haihduttama vesi muodostaa geometrisen tarkkoja kuvioita halkeilevan suolan pintaan.
Me olemme liikkeellä joulukuussa, kuivan kauden lopulla. On hienoinen pettymys, ettemme pääse näkemään taivaan pilviä peilaavaa suola-aavikkoa. Mario lohduttaa lupaamalla muuta ihasteltavaa, joten sulloudumme takaisin autoon.
Lähtiessämme saarelta kaksi jeeppiä syöksyy meitä vastaan kuin rallikisoissa konsanaan. Rauhallisesti ajavaa Mariota ei holtiton kaahailu miellytä: ”Vaikka ajaisi kuinka varovaisesti, suola syö uudenkin auton pilalle kolmessa vuodessa. Luukuttaessa auton renkaat voivat kuumeta liikaa ja räjähtää, joten kahdeksaa-yhdeksääkymppiä kovempaa ajaminen ei tosiaankaan ole turvallista.”
Onnettomuuksia tapahtuu yleensä varsinkin kokemattomille kuskeille – sekä niille, jotka juopottelevat. ”Uskokaa tai älkää, jotkut ovat onnistuneet jopa törmäämään toisiinsa keskellä suola-aavikkoa!”
Vesi on muokannut suolakristallit upeiksi kuvioiksi. Ympärillä on kaoottisia kiemuroita ja tuulenpyörteiden tekemiä spiraaleja.
Puolen tunnin kuluttua Mario kääntyy renkaanurilta kohti koskematonta suolaa. Ikkunasta ihastelemme, kuinka vesi on muokannut suolakristallit upeiksi kuvioiksi. Ympärillämme on kaoottisia kiemuroita ja tuulenpyörteiden tekemiä kovettuneita spiraaleja.
Pysähdymme paikkaan, jonka pinta on geometrisen tarkkojen viisikulmioiden peitossa. Ympärille katsellessa on vaikea uskoa, että ne ovat luonnon aikaansaannoksia. Talvisen meren jäätä muistuttava pinta on kivikova, ja se tuntuu viileältä jopa keskipäivän auringossa.
Pitää kumartua kokeilemaan, miltä Salar de Uyuni maistuu. Yana Polleran maidosta ei ole jäljellä häivähdystäkään, vaan aavikon maku on ainoastaan suolainen.
Salar de Uyunin litiumvaranto
Räpsiessämme kuvia on pakko miettiä, kuinka monta tuhatta samanlaista kuvaa täällä on jo otettu. Valkea tausta ja valon määrä pakottavat kuitenkin leikkimään perspektiivin kanssa, ja lopulta muistikortille tallentuvat jokaisen Uyunin-kävijän suosikkikuvat: lelujeeppi kuljettajan kämmenellä ja lilliputtiarmeija ystävänsä mahan päällä hyppimässä.
Kesken surrealistisilla kuvilla ilottelun kamera alkaa vilkuttaa patterin loppumisesta varoittavaa symbolia. Litiumakut tyhjenevät Salar de Uyunissa nopeasti, sillä pinnan alla on maailman suurin litiumvaranto.
Litium on arvokas mineraali, sillä elektroniikka- ja autoteollisuus kaipaavat jatkuvasti yhä kestävämpiä akkuja. Suuren mittaluokan kaivos toisi toteutuessaan rutkasti uusia työpaikkoja yhteen Etelä-Amerikan köyhimmistä maista.
Silti alueen asukkaat vastustavat ulkomaisten yritysten saapumista, kenties siirtomaajan verinen historia mielessään. Uyunin matkatoimistotkin ovat huolissaan kaivosteollisuuden ympäristövaikutuksista. Riskinä on kallisarvoisten vesivarojen tuhlaaminen ja jopa ainutlaatuisen maiseman tuhoutuminen.
Suolakaivoksen konkari
Colchanin pikkukylä Salar de Uyunin laidalla elää suolasta. Paikkaa ympäröivä maisema tuo mieleen shakkilaudan, jonka tummissa ruuduissa seisovia valkeita suolakasoja vastaan pienet ihmishahmot hyökkäävät hakuin ja lapioin.
Pysähdymme jututtamaan auringolta suojaavaan kommandopipoon ja tummiin laseihin sonnustautunutta 49-vuotiasta Juan Kayhuaraa. Lapionvarteen nojaillessaan mies kertoo työskennelleensä Colchanissa jo 28 vuotta. ”Tulin tänne asepalveluksessa ollessani, rakastuin, ja päätin jäädä. Nyt minulla on viisi lasta, joista vanhimmat työskentelevät tässä lähellä”, Juan kertoo. ”Alan olla seniori, vanhimmat suolankaivajat täällä ovat viisikymppisiä”.
Kolmen päivän työvuoron aikana Juan lapioi kasoihin 30 tonnia suolaa – parin kuorma-autollisen verran.
Kolmen päivän työvuoron aikana Juan lapioi kasoihin 30 tonnia suolaa – parin kuorma-autollisen verran – ja tienaa nelisenkymmentä euroa. Hän ei valita työn raskautta: ”Täällä työskentely on paljon kevyempää kuin vuoriston kaivoksissa myrkkyjen seassa.”
On pakko kokeilla lapioimista. Juan nakkaa suuhunsa kokalehden ja ojentaa työkalunsa. Märkä suola on painavaa kuin loska. Aurinko sokaisee silmät ja hiki valuu pitkin selkää, jota alkaa vihloa jo muutaman lapiollisen jälkeen.
Nousemme takaisin jeeppiin ja kaarramme kohti seikkailun päätepistettä, parinkymmenen kilometrin päässä odottavaa Uyunin kaupunkia. Juanin taustapeilissä kutistuva hahmo jää seisomaan voitokkaana satojen suolapyramidien keskelle.
Lennot Boliviaan ja Chileen
Katso parhaat lentohinnat Boliviaan ja Chileen
Lue lisää:
Näin matkustat Salar de Uyunin suola-aavikolle
