Palawan – maailman kaunein saari

Palawan – maailman kaunein saari

kirjoittaja -
Eli Nido Filippiinit

Filippiinien Palawanilta löytää kristallinkirkasta merta, jylhiä karstikallioita ja pitkiä, palmujen koristamia autiorantoja. Jacques Cousteaukin sen tiesi: Palawan on maailman kaunein saari – kunhan vain jaksaa matkata vaivalloisten taipaleiden taakse.

Teksti ja kuva Antti Helin

Maailmanlaidalle ei saavuta sattumalta. Minut ovat johdattaneet paikalle filippiiniläisten ystävieni tarinat 7000 saaresta koostuvan kotimaansa kaikkein kauneimmista saarista. Kolmikymppinen kanadalainen reissaaja Telly naurahtaa, kun kysyn, mikä toi hänet El Nidoon.

”Se oli muuan postikortti, jonka näin vuosia sitten.”

Istumme pienessä veneessä, joka keikkuu aalloilla taivaallisissa maisemissa. Ympärillämme jylhät karstikivisaaret nousevat merestä kuin aaveet, täysin tyhjästä ja yllättäen, yllään pilvien tanssivat harsot. Jyrkänteiden kätköissä on turkoosin meren reunustamia, satumaisia palmurantoja.

”Korttiin oli kuvattu kuvankaunis laguuni ja tekstissä luki Palawan, Filippiinit. Siitä asti olen toivonut pääseväni tänne”, Telly kertoo.

”Postikorttiin oli kuvattu kuvankaunis laguuni ja tekstissä luki Palawan, Filippiinit. Siitä asti olen toivonut pääseväni tänne.”

Palawan on 380 kilometriä pitkä mutta vain 50 kilometriä leveä saari, joka kurkottaa Filippiineiltä kohti Borneota. Aivan pitkulaisen saaren luoteiskärjessä sijaitsee El Nido, pieni kylä, jonka edustalla avautuu karstisaarten koristama Bacuitin lahti.

Edes postikortti ei osannut valmistaa Tellyä maisemiin, jotka perillä odottivat. Jopa punapipoinen mertensuojelija, legendaarinen tutkimusmatkailija Jacques Cousteau kutsui Palawania kauneimmaksi paikaksi, jossa hän oli käynyt. Asiantuntevampaa lausuntoa voi tuskin toivoa.

Mutta ei mennä asioiden edelle, vaan aloitetaan matka alusta. Tuskien taipaleella. Eihän paratiisin porttien sovi liian helpolla aueta.

Työläs taival paratiisiin

Autonromussa on jotain kovin inhimillistä. Se murisee, yskii ja valittaa kuin valtava, astmaattinen metallisarvikuono ponnistellessaan läpi vuoristoisen viidakkotien, jonka monsuunisateet ovat möyhineet mutavelliksi.

Leveät renkaat pureutuvat syvälle liejuun, kuski pyörittää vimmatusti rattia ja punainen metalliotus kallistuu uhkaavasti puolelta toiselle, mutta jääräpäisesti se kömpii eteenpäin läpi vehreän, liaanien koristaman valtakunnan.

Tien reunalta avautuu hiuksia nostattava pudotus tyhjyyteen. Lohtua tuo pieni, etusormen mittainen Madonna, joka hymyilee myötätuntoisesti kulkuneuvon etupeilin päältä. Kaikki muu turha onkin karsittu pois jeepneystä, Filippiinien kansalliskulkuneuvosta, kotitekoisesta bussista, joka on kasattu toisen maailmansodan aikaisen amerikkalaisen sotilasjeepin alustalle. Sille ei ole suotu edes ikkunalaseja, vaan loka roiskuu sisälle asti.

Mutta vuosikymmenien ammattiylpeydellä kuormajuhta jatkaa eteenpäin, sisuskalut täynnä matkalaisia ja katto kukkurallaan laukkuja, riisisäkkejä, pahvilaatikoita sekä niitä kyytiläisiä, jotka eivät ole mahtuneet sisälle.

Palawanilla sana paratiisi kärsii inflaation. Edessä odottaa aina jotain vielä entistä kauniimpaa.

Määränpäänä on piskuinen rantakylä Port Barton ja lähtöasemana Palawanin pääkaupunki Puerto Princesa, joka sijaitsee saaren puolivälissä. Palawan oli pitkään yksi Aasian eristäytyneimmistä paikoista, muun maailman unohtama viidakkoinen ja vuoristoinen saari, jonne pääsi vain rahtilaivalla. Kunnes Puerto Princesaan avatut edulliset lentoreitit ovat alkaneet houkutella matkalaisia.

Huhujen mukaan tämäkin vanha metsätie, joka rapistui, kun saaren viidakot suojeltiin ja hakkuut lopetettiin, saatetaan kunnostaa päivänä minä hyvänsä.

Kun kukkuloiden takaa pilkistää viimein turkoosi meri, jeeppiotus rullaa tietä alas tyytyväisesti kehräten. Viidakko vaihtuu riisipeltoihin ja vainiot palmurivistöön, joka reunustaa liki täydellisenä sirppinä kaartuvaa valkeaa rantaa.

Vedessä kelluu laitatuilla varustettuja perinteisiä banca-veneitä kuin jättimäisiä vesimittareita. Palmujen varjoissa seisoo majataloja.

”Tervetuloa paratiisiin”, huokaisen.

Tulevina päivinä saan huomata, että Palawanilla sana paratiisi kärsii inflaation. Aina kun luulee löytäneensä täydellisen paikan auringossa, edessä odottaa jotain vielä kauniimpaa. Jonakin päivänä Palawan tullaankin vielä tuntemaan yhtenä maailman hienoimmista alueista saarihyppelyyn eli rannalta toiselle reissaamiseen. Palawanin strategiset mitat ovat kohdallaan: pääsaaren ympärille on levittäytynyt 1780 pienempää saarta, ja hiekkarantoja on alueella toistatuhatta kilometriä.

Hummeri-illallinen kalastajan majassa

Pieni kalastusvene karahtaa Port Bartonin rantaan vasten verenpunaista auringonlaskua. Veneestä kapuaa hiekalle eriparinen kaksikko: pikkutytöllä on kädessään harppuuna ja harvahampainen eukko kannattelee vatia, josta kurottelevat pitkät tuntosarvet.

”Mitä aiotte tehdä hummerilla?” ihastelen vadin sisältöä.

”Myymme majataloon”, muori vastaa kangertelevalla englannilla. Yhdysvaltain entisessä siirtomaassa jopa kalastajat puhuvat ainakin jonkintasoista englantia.

Ehdotan, että muori grillaisi hummerinsa minulle. Eukko tiirailee minua ensin ihmetellen ja julistaa sitten hinnan komealle äyriäiselle.

”200 pesoa.”

Se tekee reilut kolme euroa.

”Mitä aiotte tehdä hummerilla?” ihastelen vadin sisältöä. Kalastaja lupaa kokata otuksen minulle kolmella eurolla.

Parin tunnin kuluttua kalastajan bambumajan eteen on katettu matala pikkupöytä ja puupenkki. Valoa tropiikin tähtiyöhön tuo parafiinilamppu.

Töllin isäntä, 35-vuotias kalastaja ja viiden lapsen isä Edgar, asettaa pöydälle hummerin ja vaikuttavan lajitelman pikkukaloja. Mausteeksi on limellä ja chilillä terästettyä soijakastiketta.

Jaolle pöydän juureen ilmestyy ensin kissa, sitten koira ja lopulta vielä kanakin.

Illallisen lomassa Edgar, hummerieukon poika, kertoo elämäntarinansa. Se ei vie pitkään. Edgar lähtee kalaan aamuseitsemältä ja palaa kotiinsa ennen puoltapäivää. Iltapäivällä hän suuntaa jälleen merelle.

Lämpimästä hymystään päätellen kalastaja on elämäänsä sangen tyytyväinen.

Tonnikaloja kalastamassa

Joku kamppailee vastaan. Siima nykii. Alan kiskoa sitä kaksin käsin veneeseen.

Edellisenä iltana olin syömässä kalastajan luona, nyt olen päässyt itsekin kalaan. Aamupäivän kiertelin banca-veneellä Port Bartonin edustan autiosaaria, joiden rantavesissä korallit loistivat pinnan läpi kuin vihreään kristalliin upotetut korukivet, ja kilpikonnat tekivät tuttavuutta. Iltapäivällä veneen kippari Gaga ohjasi meidät syvemmille vesille, iski käteeni tukevan puisen renkaan ja alkoi asetella sitä kiertävän siiman koukkuihin kalmarin palasia.

Kotitekoisesta kelasta puuttuvat kaikki urheilukalastajien suosimat nykyaikaiset hömpötykset, sen sijaan paksuun siimaan on sidottu puusta vuoltu kalankuva, joka pyörii pinnalla kuin hyrrä.

”Sitä kutsutaan helikopteriksi. Se pitää ääntä, joka houkuttelee kaloja”, Gaga opastaa.

Ensimmäinen puolitoistakiloinen pikkutonnikala nousee sätkien laidan yli. Se on kaunis ja sulavalinjainen, kuin elävä torpedo.

”Löysimme bonitojen parven”, Gaga riemuitsee.

Parhaimmillaan koukkuihin tarttuu kerralla kaksikin hopeakylkeä. Veneen pohja täyttyy kaloista ja käteni rakoista.

Blue Cove on juuri sellainen paikka, johon tullaan yöksi ja jäädään viikoksi. On kirkasta merta, koralleja ja rannassa kajakit, joilla voi meloa saaren autiorannalta toiselle.

Retken päätteeksi Gaga jättää minut pienelle Albaque-saarelle, jossa toimii yksi ainoa majatalo, muutaman idyllisen bungalowin Blue Cove. Omistaja Michael kömpii esiin lehtikattoisesta keittiöstä ja yllättää ilouutisilla: kaapista löytyy kalan seuraksi japanilaista piparjuuritahnaa wasabia.

Hetken päästä edessäni on lautanen elämäni tuoreinta tonnikalasashimia. Täyteläinen, syntisen punainen liha sulaa suuhun. Itse kalastettuna se maistuu entistäkin paremmalta.

Leppoisa, 45-vuotias majatalonomistaja kertoo työskennelleensä Yhdysvalloissa lääkefirman tutkijana.

”Kyllästyin amerikkalaiseen unelmaan”, hän naurahtaa. Viimeiseen puoleen vuoteen mies ei ole poistunut saareltaan.

Blue Cove on juuri sellainen paikka, johon tullaan yhdeksi yöksi ja jäädään viikoksi. On kirkasta merta, koralleja ja rannassa kajakit, joilla voi meloa saaren autiorannalta toiselle. Kukkulaisen saaren keskellä on viidakko, jonka läpi metsäpolku vie kalastajakylään. Tuoreista merenelävistä ei ole koskaan pulaa.

Mutta jotenkin saan itseni pakotettua seuraavana aamuna veneeseen, joka vie neljän tunnin matkan päähän El Nidoon.

Huikea El Nido

Näin hienon väristä merta ei uskoisi olevan olemassakaan. Kauempana ulapalla vesi on kuin syvän sinistä mustetta, rantaa lähestyttäessä se vaihtelee koboltinsinisestä ultramariiniin ja turkoosiin. Aivan rannassa vesi on niin kirkasta, että se näyttää yhtä valkoiselta kuin silkinpehmeä hiekka, jota laineet hyväilevät.

Jos vesi voi olla herkullisen väristä, täällä se on. Se on kuin karamelliväreillä värjättyä. Mereen pulahtaessa tuntee hyppäävänsä valtavaan makeisaltaaseen.

Sinisestä unelmasta nousee jyrkkäreunaisia karstisaaria, jotka koreilevat toinen toistaan oudommilla muodoilla. Jotkut on päällystetty viidakon vihreällä veralla, toiset ovat pelkkää teräväreunaista kiveä ja näyttävät jättimäisiltä uuden vuoden tinoilta.

Turkoosi vesi on kuin karamelliväreillä värjättyä. Mereen pulahtaessa tuntee hyppäävänsä valtavaan makeisaltaaseen.

Jokainen saari on varattu yllätyksillä. On paratiisimaisilla poukamia ja salaisia laguuneita, joihin pitää uida luolien kautta.

Olemme kanadalaisen Tellyn ja muutaman muun matkalaisen kanssa päiväretkellä Bacuitin lahdella. Koska karstisaaret ovat suojeltuja eikä niillä ole kuin kolme ekologisuudestaan palkittua mutta hintavaa resorttia, asumme monien muiden matkalaisten tapaan El Nidossa, romuluisessa rantakylässä, joka toimii porttina Bacuitin lahdelle.

Valtavan kalkkikivijyrkänteen varjossa sijaitseva kylä on vaatimaton: peltikattoja, edullisia majataloja, nuhjuisia ravintoloita ja jokunen rantabaari. Rantaa reunustavat veneet, jotka vievät päiväretkille saaristoon. Päiväretkiohjelmia on neljäksi päiväksi, tosin niilläkin näkee vain murto-osan alueen autiorannoista, joita sanotaan olevan 300.

Muutama vuosi sitten arvovaltainen National Geographic Traveler -lehti nimesi El Nidon maailman upeimpien matkakohteiden joukkoon. Vaikka komeita karstikallioita löytyy myös Thaimaan Krabista ja Vietnamin Halong Baysta, meri ei tavoita niissä lähimainkaan yhtä paratiisimaisia sävyjä kuin Bacuitin lahdella – eikä niissä ole jäljellä samanlaista koskemattomuuden tuntua. Matkailu on täällä vielä lapsenkengissään.

El Nido – salaisia rantoja ja kalliita pääskysenpesiä

Näyttää siltä kuin suuntaisimme kohti pystysuoraa, toistasataa metriä korkeaa kiviseinää. Mutta kuin taikaiskusta meri muuttaa värinsä turkoosiksi ja kallioiden välistä paljastuu oikeasta kulmasta katsottuna reitti Kätketylle rannalle.

Rannalla nuotiopuut savuavat yhä.

”Joku on viettänyt täällä yötä”, venemiehemme ja oppaamme, parikymppinen tähtisilmä Ryan myhäilee.

”Toin itsekin tänne kerran nuoren ranskalaispariskunnan kolmeksi yöksi.”

”Suuntaamme kohti pystysuoraa kiviseinää. Mutta kuin taikaiskusta meri muuttaa värinsä turkoosiksi ja kallioiden välistä paljastuu reitti Kätketylle rannalle.”

Ranskalaiset olivat häämatkalla. Ryan odotteli yöt veneessä kallioiden takana, kokkasi ruoat ja hoiti kynttiläkattaukset.

”Päivät kiertelimme saarilla. Retki oli hyvin…” Ryan sanoo ja miettii hetken oikeaa sanaa. ”Eksklusiivinen.”

Kätketty ranta on osuvasti nimetty, sillä se ”löydettiin” vasta kymmenisen vuotta sitten. Sitä ennen rannasta tiesivät vain paikalliset linnunpesänkerääjät, joiden pääskysluolia sijaitsee korkealla saaren kalkkikivikallioilla.

Pesänkerääjät eivät turhaan hiisku apajistaan, sillä kiinalaisten himoitsemat aasialaisten pääskysten pesät kuuluvat maailman kalleimpiin herkkuihin: Hongkongissa niistä maksetaan yli 2 000 euroa kilolta. Pesät ovat lintujen sylkeä, joka puhdistetaan korsista, kuivataan ja tarjoillaan keittona.

El Nidon pesien sanotaan olevan maailman parhaita – kylä on saanut niistä nimensäkin. Nido tarkoittaa espanjaksi linnunpesää.

”Pesille kiivetään pitkin köyttä, joka on 50 kertaa tämän pituinen”, Ryan sanoo ja levittää kätensä apposen auki. Turvavaljaita ei ole. Kerääjät kietovat köyden jalkansa ympärille kuin trapetsitaiteilijat ja pitelevät taskulamppua hampaissaan.

Ryan on itsekin kerännyt pesiä, mutta valittelee, että turistien seurassa hänen kuntonsa on rapistunut eikä hänestä ole enää huimapäiden hommaan. Ryanin kuusikymppinen, rautasorminen isä sen sijaan keikkuu yhä jyrkänteillä.

Saaret kuin uni

Kuukausia myöhemmin, kun turkoosin meren lumo, kalkkikivisaaret, huolettomat veneretket ja kauhistuttava kahdeksan tunnin paluumatka mutatietä pitkin El Nidosta Puerto Princesaan ovat enää haalistuva muisto, mietin välillä, oliko pääskyssaarten ylimaallinen kauneus tottakaan, vai pelkkä muistini valhe.

Bacuitin lahden sadunomaisuutta kun lisää se, että saaret ovat asumattomia ja niillä vain käväistään, viivähdetään kuin unessa.

Epäilyksen hetkinä muistelen kanadalaisen Tellyn tarinaa siitä, miten hän löysi perille. Palawanilla todellisuus oli kerrankin jopa postikorttimaisemia kauniimpi.

Palawan-opas

Filippiinit-opas