Miksi maistoin lepakonpaskaa Guatemalassa?

Lepakko.

Kerran elämässä pitää maistaa lepakonpaskaa. No, ehkä ei. Mutta aina silloin tällöin joutuu tilanteisiin, joissa ajatus ei kulje kyllin selkeästi: esimerkiksi hukkumiskuoleman partaalla Guatemalan viidakoissa.

Guano – kotoisammin lepakonpaska – ei maistu mansikoilta. Pelkästään ulosteen pistävä ammoniakin haju aiheuttaa herkimmille oksennusrefleksin. Lepakonulosteita ei tietenkään pitäisi laittaa suuhun, mutta ajatus ei juokse kovin selkeästi silloin, kun hukkumiskuolema uhkaa.

Pääsin maistamaan guanoa guatemalalaisessa viidakossa. Tikalin rauniot katsottuani olin pysähtynyt pariksi päiväksi Poptunin kaupungin lähellä olevalle ekofarmille. Maistuvan kotiruuan lisäksi paikka tarjosi kävelyretkiä ja ratsastusta viidakossa.

Seikkailullisimmalta aktiviteetilta kuulosti kuitenkin ”caving”, löytöretkeily luolissa. Kuvittelin itseni roikkumassa holvimaisissa luolissa köysien varassa, otsalampun paljastaessa päivänvaloa karttavia omituisia olioita.

Mutta tällä tutkimusmatkalla ei varusteilla leveilty. Parin tunnin viidakkomarssin jälkeen selvisi, ettei luolaan otettaisi muuta kuin uimahousut, taskulamppu ja kengät.

Jostain käsittämättömästä syystä sukelsin vedenalaisen tunnelin läpi Serenen ja Fernandon perään.

Fernando, paikallinen opas, ilmoitti suunnitelman: seuraisimme maanalaista jokea kilometrin verran kukkulan sisään, ja palaisimme samaa reittiä. Ennen kuin ehdin kysyä tarkempia tietoja, mies oli kadonnut. Amerikkalainen ystäväni Serene hyppäsi veteen ja sukelsi oppaan perään.

Mietin, miten uiminen nahkaisissa vaelluskengissä mahtaisi sujua: olen surkea uimari. Lapsena kävin uimakoulun kahdesti, enkä koskaan oppinut pitämään uimisesta. Silti, jostain käsittämättömästä syystä, sukelsin vedenalaisen tunnelin läpi Serenen ja Fernandon perään.

Jalkani eivät yltäneet luolassa kulkevan joen pohjaan. Yritin turhaan saada otetta seinistä, jotka olivat liukkaat lepakoiden ulosteesta. Suuhuni laittamani taskulamppu maistui käsiäni tahraavalle ulosteelle. Muita ei näkynyt, enkä ollut varma miten pitkälle sysimustaan alavirtaan he olivat jo ehtineet.

Etsin epätoivoisesti seinästä jotain mistä tarrata kiinni. Samalla mietin, sukellanko takaisin vastavirtaan ja ulkoilmaan, vai lähdenkö syvemmälle luolaan. Rukoilin, ettei kilometrin matka maanlaista jokea pitkin tarkoittanut silkkaa uimista.

Aloin huutaa apua.

Opas vastasi pimeästä, ja räpiköin paniikissa hänen taskulamppunsa valokeilaa kohti. Pysähdyin vasta kun vesi ulottui enää polviin asti. Tärisin ja haukoin henkeä pitkän aikaa, ennen kuin pystyin kertomaan mikä oli hätänä.

Fernando lohdutti, ettei kilometrin matkalla luolan uumeniin tarvitsisi enää uida: selviäisimme halutessamme kahlaamalla. Jatkoimme matkaa, ja opas alkoi kertoilla maya-intiaanien uskomuksista. Yksi jäi kirkkaana mieleeni. Mayojen kansalliseepoksen Popol Vuhin mukaan luolat ovat sisäänkäyntejä alamaailmaan, tuonpuoleiseen.

Kahlasimme ja kiipeilimme alavirtaan. Rauhoituin vain hiukan, sillä mielessäni kummitteli luolaan kulkeva tunneli. Paluumatkalla pitäisi sukeltaa sen läpi uudestaan, tällä kertaa vastavirtaan.

Pyörteiseen veteen hyppääminen oli hirveintä mitä saatoin kuvitella tekeväni. Mutta jos en hyppäisi, asia jäisi vaivaamaan minua.

Puolen tunnin kuluttua taskulampustani loppuivat paristot. Sain klaustrofobisen kohtauksen ja aloin hyperventiloida.

Tunnin painajaisen jälkeen alkoi kuulua ääntä, joka toi mieleen jättimäisen kylpyammeen tyhjenemisen. Ääni voimistui, kun kiipesimme muutaman metrin korkuiselle kalliolle. Edessämme avautui valtava luola, jonka pohjalla tumma vesi kuohui pyörteisenä. Toisella laidalla, paikassa jonne taskulamppujemme valokeilat eivät yltäneet, joki katosi pieneen tunneliin kuin viemäriin. Kenties vesi syöksyi kukkulan toisella puolella ulos viidakkoon mahtavana vesiputouksena – tai sitten se kulkeutui mayojen tuonpuoleiseen.

Fernando virnisti ja hyppäsi pimeyteen.

Kiivettyään takaisin kalliolle opas kertoi käyneensä luolassa yli sata kertaa. Jopa hänen pieni koiransa oli selvinnyt kunnialla matkasta kallion sisälle – ja hypännyt kielekkeeltä. Serene nauroi tarinalle, ja ponkaisi oppaan taskulampulla osoittamaan kohtaan. Hurjan näköisistä pyörteistä huolimatta hän pääsi rantaan helpon näköisesti.

Pyörteiseen veteen hyppääminen oli hirveintä mitä saatoin kuvitella tekeväni. Mutta jos en hyppäisi, asia jäisi vaivaamaan minua.

Otin vauhtia, puristin silmät tiukasti kiinni, ja ponnistin.

Paluumatkalla muidenkin taskulamput alkoivat reistailla. Lopulta enää yksi lamppu toimi, ja senkin valokeila katkesi vähän väliä. Onneksi Fernando tunsi luolan kuin omat taskunsa, ja viimein saavuimme uupuneina viimeiselle etapille: pelkäämälleni sukellukselle takaisin päivänvaloon.

Tunnelissa vedin vettä henkeeni. Raahauduin köhien ja yökkien kirkkaaseen päivänvaloon. Tärisevillä käsillä tartuin vesipulloon, ja huuhtelin lepakonulosteen maun suustani.

 

Lue lisää:

Kaikki Pieleen menneet