Intiassa tiikerisafarilla: näin tiikeri jäljitetään

Tiikeri Corbettin kansallispuistossa Intiassa. Kuva: Ville Palonen

Himalajan juurella sijaitseva Jim Corbett National Park on viimeinen kaistale todella villiä Intiaa. Tiikerien ja villinorsujen asuttamassa erämaassa jokainen päivä on täynnä elämyksiä. Parhaimmillaan näkee tiikerin, pahimmillaan joutuu villinorsun hyökkäyksen kohteeksi.

Teksti Antti Helin
Kuvat Ville Palonen

On kaksi tapaa nähdä tiikeri luonnossa. Joko viidakon valtiaan kohtaa hartaan jäljittämisen päätteeksi tai silkalla onnella. Minulle ja valokuvaajalle tapahtuu jälkimmäinen.

Olemme Jim Corbett National Parkissa kaukana Pohjois-Intiassa, Uttarakandhin osavaltiossa, melkein Nepalin rajalla. Maisemien puolesta voisi yhtä hyvin luulla olevansa Afrikassa.

Gypsymme – kuten avokattoisia pikkujeeppejä täällä kutsutaan – ympärillä levittäytyy laaja savanniaukea, joka päättyy peilityynen järven rantaan. Järven takana häämöttävät udun sinertämät vuoret.

Edessämme olevalla eläimellä tuntuu olevan vain vähän yhteistä eläintarhoissa asuvien lajitoveriensa kanssa. Tämä säteilee villiä voimaa.

Kuivan heinän seassa laiduntaa monisatapäisiä peuralaumoja. Villisikaperhe kuopii maata herkkupaloja etsien. Parikymmentä norsua käyskentelee veden rajassa, vanhan matriarkan valvovan katseen alla. Elefanttipienokaiset polskivat vedessä, ja muutama täysikasvuinen nauttii mutakylvystä. Bulbul-linnut laulavat pensaissa ja villikanoja vipeltää jeeppimme vierestä.

Tiikeri, Intia

Afrikkalaiseen savanniin verrattuna on kuitenkin yksi suuri ero. Tämän maiseman kuningas ei ole leijona, vaan mahtavin kaikista maailman petoeläimistä, tiikeri. Tunnelman tekee jännittäväksi se, että tiikereitä on paljon vaikeampi nähdä kuin afrikkalaisia leijonia. Tiikerit ovat luonteeltaan ujoja erakkoja.

Dhikalaksi kutsuttu savannialue sijaitsee jylhän metsän keskellä, kolmen tunnin ajomatkan päässä suojelualueen rajoilta. Koko aamupäivän olemme ajaneet jeepillä vuoroin metsän siimeksessä ja savannia halkovilla poluilla mutta olemme nähneet tiikeristä vain tassunjälkiä.

Etsiminen on alkanut tuntua toivottomalta.

Ja sitten, aivan yllättäen, kun käännymme savannilta jälleen kohti metsän reunaa, tiikeri köllöttelee raukeana edessämme. Kaikessa rauhassa se lipoo turkkiaan keskellä hiekkatietä, rapsuttaa takajalallaan niskaansa ja haukottelee suuria torahampaitaan esitellen. Matkaa ei ole kuin parikymmentä metriä.

Edessämme olevalla eläimellä tuntuu olevan vain vähän yhteistä eläintarhoissa asuvien lajitoveriensa kanssa. Tämä säteilee villiä voimaa. Kun tiikeri nousee istumaan, lihakset pullistelevat sen etujaloissa. Keltaiset silmät loimuavat.

Pari muutakin jeeppiä pysähtyy kohdalle. Lopulta eläin saa tarpeekseen huomiosta. Se nousee laiskasti pystyyn, luo meihin vielä viimeisen katseen ja astelee ylväästi pusikkoon.

Kohtaaminen on kestänyt kaksi minuuttia, mutta aika on tuntunut paljon pidemmältä. Vuosia vaalimani unelma on täyttynyt.

Ehdin olla hetken voitonriemuinen, kunnes jeeppikuskimme Nasir Hussian toteaa, että tiikeri oli vasta kaksivuotias poikanen. Painoa sillä oli 150 kiloa, kun täysikasvuinen tiikeri painaa kaksin verroin enemmän.

Ymmärrän, että tämä on vasta alkua. Haluan nähdä tiikerin uudelleen. Jos poikanenkin näytti noin majesteettiselta, millaisen vaikutuksen mahtaa tehdä täysikasvuinen bengalintiikeri?

Villiä Intiaa

Jo ennen tiikerin näkemistä oli käynyt selväksi, että 520 neliökilometrin kokoinen Jim Corbett National Park ja sitä ympäröivät laajat, metsäiset puskurivyöhykkeet ovat tiikerien valtakuntaa. Ensimmäistä jeeppisafariamme edeltävänä päivänä teimme parin tunnin patikkaretken majatalomme lähimetsiin kansallispuiston rajalla. Tiikereistä oli merkkejä kaikkialla.

Hiekkaan oli painunut aamuisia tassunjälkiä, ja jykevien salpuiden kivikovissa rungoissa näkyi syviä kynnenviiltoja. Mukanamme kulkenut opas esitteli tiikerinulosteita ja kertoi, kuinka niistä tunnisti pedon edellisen aterian. Valkoisten karvojen peittämät pökäleet tarkoittivat tiikerin popsineen kitaansa valkotäpläisen chital-peuran, mustat karvat kertoivat saaliiksi joutuneen kookkaan sambarhirven.

Oli helppo uskoa, että Jim Corbettin kansallispuisto on tiikerien tärkeimpiä suojelualueita. Kansallispuistossa elää noin 250 tiikeriä, enemmän kuin missään muualla Intiassa. Itse asiassa Corbettin tiikerit edustavat melkein kymmenesosaa koko maailman jäljellä olevasta 3000 villistä tiikeristä.

Jim Corbettin kansallispuistossa elää noin 250 tiikeriä, enemmän kuin missään muualla Intiassa.

Kun muualla Intiassa tiikerien suojelualueet ovat modernin maailman eristämiä saarekkeita, Jim Corbettin kansallispuistoa ympäröivät vielä laajat, vuoristoiset erämaat, joita pitkin kansallispuistossa lisääntyneet tiikerit levittäytyvät Nepaliin ja Myanmariin asti.

Tiikeri, Intia

Metsän reunassa saavuimme muutamasta savimajasta koostuvaan kylään, jonka vehnäpellon laidalla lapset pelasivat krikettiä. Lasten peliä seurasi mökkinsä edustalla vanha mies. Kun kysyin, oliko hän nähnyt tiikeriä, mies vastasi leppoisasti: ”Viimeksi eilen, aivan tässä kylän vieressä. Se mutusteli saalistamaansa muntjakkia (tunnetaan myös kuvaavammalla nimellä barking deer).”

Tiikereitä mies oli nähnyt elämänsä aikana niin useasti, ettei ollut pysynyt laskuissa. Kylä oli kuitenkin välttynyt vahingoilta petojen kanssa, mitä nyt metsästä polttopuita keräävät naiset joutuivat silloin tällöin pinkaisemaan tiikereitä pakoon.

”Jumalat suojelevat meitä”, vanhus sanoi ja osoitti kylän keskellä ollutta pikkuruista pyhättöä. Se oli omistettu tiikerien hengille.

Kaikissa kylissä ei ole oltu yhtä onnekkaita. Vuodenvaihteessa 2011 kansallispuiston lähikyliä vainosi suuri urostiikeri, joka oli jalkansa loukattuaan kääntynyt ihmissyöjäksi. Tiikeri ehti vaatia viidessä kuukaudessa seitsemän uhria (joista yhdestä jäi jäljelle vain kenkä), ennen kuin se saatiin jäljitettyä. Poliisit ampuivat petoon rynnäkkökivääreillä kolmekymmentä luotia.

Ihmissyöjätiikerit ovat onneksi harvinaisia – nykyisin. Koko kansallispuisto on saanut nimensä mieheltä, joka oli erikoistunut ihmissyöjätiikerien metsästämiseen.

Hurjat ihmissyöjätiikerit

”Kuka kumman Jim Corbett?yksihampainen vanhus kysyy Kartkanoulan kylässä, jonka valkoiseksi kalkitut talot tasapainoilevat vuoren huipulla. Kylää piinasi 1900-luvun alussa Mohanin ihmissyöjäksi ristitty tiikeri, jonka Jim Corbett ampui.

Vanhus ei ole kuullutkaan Jim Corbettista, muttei hän ole kuullut vuoren juurelta alkavasta kuuluisasta kansallispuistostakaan. Mies on elänyt elämänsä ulkomaailmasta kummemmin välittämättä. Se on ymmärrettävää. Vuoristokylässä ei ole kännykkäverkkoa, eikä talojen katoilla näy edes satelliittiantenneja. Autojen sijaan talojen pihoilla on aaseja.

Kylä ei ole suuremmin muuttunut Jim Corbettin ajoista 1900-luvun alusta.

Jim Corbett oli Intiassa syntynyt britti, josta tuli aikansa kuuluisin tiikerinmetsästäjä. Kolmen vuosikymmenen aikana Corbett ampui yhteensä 33 ihmissyöjätiikeriä ja -leopardia, jotka surmasivat alueella 1300 ihmistä. Elettiin aikaa, jolloin brittihallinto oli aloittanut metsätyöt ja tiikerit joutuneet ihmisten kanssa törmäyskurssille.

Ovela peto kävi niin röyhkeäksi, että se haki ihmisiä yöllä kodeistaan.

Ihmissyöjäpedot kylvivät kauhua. Eräskin leopardi piinasi alueen halki kulkevaa pyhiinvaellusreittiä kahdeksan vuoden ajan. Ovela peto kävi niin röyhkeäksi, että se haki ihmisiä yöllä kodeistaan. Lopulta Jim Corbett ampui sen kuukausia kestäneen jahdin päätteeksi.

Kivääristään huolimatta Corbett oli tiikerien puolestapuhuja. Hän ei pitänyt tiikereitä julmina petoina, vaan kutsui niitä metsien herrasmiehiksi. Hän todisti tavan takaa, että tiikerit kävivät ihmisten kimppuun vasta, kun loukkaantuminen oli tehnyt niistä kykenemättömiä muun riistan kaatamiseen. Mohanin ihmissyöjänkin olivat rampauttaneet sen käpälään tarttuneet piikkisian piikit.

Metsästäjä näki villieläinten vähenemisen ja suri sitä, kuinka paljon köyhempi Intia olisi sinä päivänä, kun se olisi lopulta menettänyt metsiensä jaloimman eläimen.

Lopulta Corbett vaihtoi kiväärin kameraan. Kun luontokuvaajaksi ryhtyneeltä metsästäjältä kysyttiin, mitä hän tekisi tiikerin hyökätessä ilman asettaan, Corbett vastasi: ”Heittäisin sitä tyynyllä.”

Vanhoilla päivillään Corbett kirjoitti erätarinoistaan useita suosittuja kirjoja, kuten nykyisen kansallispuiston alueelle sijoittuvan teoksen Man-Eaters of Kumaon. Jim Corbettin kuoleman jälkeen Intian ensimmäinen kansallispuisto nimettiin hänen mukaansa.

Corbettin kirjoista saa elävän kuvan siitä, kuinka hän jäljitti tiikerinsä. Jalkaisin ja aina yksin liikkunut Corbett oli metsien Sherlock Holmes, joka luki mestarillisesti maastoa ja eläinten käyttäytymistä.

Nykyisin tiikereitä etsitään turisteja varten autojen kyydistä, mutta muuten käytössä ovat samat keinot kuin Corbettilla: seurataan tassunjälkiä ja viidakon ääniä.

Kuinka tiikeri jäljitetään

Bijaraksi kutsutussa kansallispuiston osassa saamme malliesimerkin siitä, kuinka tiikeri jäljitetään. Ilma on yön jäljiltä vielä viileä, kun oppaamme Basant Negi huomaa polun reunassa risteilevät tiikerinjäljet. Lähdemme seuraamaan niistä tuoreimpia.

Jäljet johtavat tiheään, läpitunkemattomalta näyttävään pusikkoon.

”Jossain tuolla se on”, Negi osoittaa risukkoa.

Tiikeriä on mahdotonta nähdä, mutta Negi on löydöstään varma, sillä apinat parkuvat lähipuissa taukoamatta.

Tiikeri, Intia

Tiikerien jäljittämisessä eläinten äänet ovat jälkiäkin tärkeämpiä. Missä tahansa tiikeri kulkeekin, sitä seuraa ilkkujien kuoro. Riikinkukot kiekuvat, sambarhirvet määkivät, täpläpeurat vislaavat, barking deerit haukkuvat ja apinat huutavat. Koko muu viidakko on tiikeriä vastaan. Siksi viidakon valtias on tuomittu elämään piilossa.

Jäämme odottamaan. Tikka nakuttaa. Villikana kipittää tien yli. Aika kuluu. Apinat parkuvat.

Koko muu viidakko on tiikeriä vastaan. Siksi viidakon valtias on tuomittu elämään piilossa.

Paha vain, että tiikerillä on hyytävät hermot. Jos se on niin päättänyt, se makaa hievahtamatta tuntikausia, niin kauan, että saaliseläimet unohtavat sen olemassaolon, ja varoitusäänet lakkaavat. Tassunliike kerrallaan se sitten hiipii ääneti aivan kohteensa viereen ja hyökkää räjähtävällä voimalla.

Vain joka kahdeskymmenes saalistusyritys onnistuu. Jokaisen yrityksen jälkeen tiikeri on niin läkähdyksissä, että sen on päästävä veden äärelle vilvoittelemaan. Sekin auttaa eläinten jäljittämisessä. Tiikereitä asettaudutaan yleensä odottamaan niiden kulkureiteille vesivarantojen ja metsästysmaiden välille.

Nytkin olemme pysähtyneet lähelle joenpenkkaa. Odotus venyy. Apinat jatkavat huutoaan. Paikalle kerääntyy uusia jeeppejä, ja jokainen auto houkuttelee paikalle muutaman lisää. Lopulta tiikeriä odottaa tusinan jeepin ruuhka.

Ihmiset pölisevät, kännykät piippaavat, lapset marisevat.

Tiikeri, Intia

Tunnin perästä tiikeri saa hälinästä tarpeekseen, ja siitä vasta sekasorto syntyy. Ihmiset kurkottelevat kameroillaan ja kiipeilevät konepeltien päälle, kun tiikeri livahtaa polun yli. Näen jeeppien takaa vain vilauksen hännästä.

Vaikka autojen määrä on rajoitettu alueella 30 kulkuneuvoon päivässä, näin voi käydä. Tällaista on tiikeriturismi irvokkaimmillaan.

Myös oppaamme Negi on pettynyt. Hän jäljitti tiikerin ensimmäisenä. Tämä oli hänen jahtinsa. Miehen ilmeestä näkee, että hän on päättänyt löytää meille uuden tiikerin.

Villinorsut hyökkäävät

Loppupäivän kierrämme jokia ja vesialtaita, mutta varoitusääniä ei kuulu. Aamun raikkaus vaihtuu keskipäivän kuumuudeksi, metsän varjot pitenevät iltapäivää kohti. Väijymisen mestarit pysyttelevät näkymättömissä.

Aikaa tappaakseni bongailen lintuja, joita näkee jokaisella silmäyksellä uusia: Corbettissa on tavattu yli 650 lintulajia, kun koko Euroopassa pesii tuhatkunta lintua. Puusta toiselle lentelee äänekkäitä parakeet-lintuja ja värikkäitä mehiläissyöjiä. Taivaalla kaartelee korppikotkalauma.

Lähioksalla istuu majesteettinen harjakotka. Tarkastelen kiikarilla sen kiiltäviä pyrstösulkia, hienostunutta nokkaa ja hypnoottisia, keltamustia silmiä.

Pysähdymme keskelle languri-laumaa. Joka suuntaan harottavat pääkarvat saavat apinat näyttämään hulluilta professoreilta, jotka poimivat kirppuja toisistaan.

Metsästä kuuluu rymistelyä. Puut taipuvat kuin tilitukut, kun kymmenen norsun lauma marssii tielle aivan automme eteen.

Katselen hetken aikaa norsuja yhdentekevästi, kunnes tajuan tilanteen ainutlaatuisuuden. Pakonomainen halu nähdä tiikereitä sokaisee helposti silmät kaikelta muulta, mitä upealla kansallispuistolla on tarjottavanaan.

Kaikki nämä yhteen iltapäivään pakatut eläinkohtaamiset olisivat yksinäänkin luontomatkan kohokohtia. Tuskin koskaan myöhemmin pääsen yhtä lähelle villinorsuja. Oikeastaan jo liiankin lähelle.

Norsu töräyttää ilmoille varoitushuudon. Korvat höröllä se rynnistää suoraan kohti jeeppiämme. Kuski painaa kaasun pohjaan.

Pohdintani keskeytyy, kun lauman johtaja, suuri matriarkkanorsu, töräyttää ilmoille varoitushuudon. Korvat höröllä se rynnistää suoraan kohti jeeppiämme. Kuski painaa kaasun pohjaan.

Neljätuhatkiloinen jättiläinen seuraa kintereillämme kapealla metsätiellä, niin lähellä, että se voisi tarrata kärsällään rinnuksestani.

Tiikeri, Intia

”Älä pelkää!” opas huutaa. Älä pelkää? Norsu on monta kertaa pikkujeeppiämme painavampi ja voi puskea sen vaivatta nurin.

Parin sadan metrin spurtin jälkeen norsu töräyttää uudelleen ilmoille taisteluhuutonsa ja pysähtyy. Uhkaavasti se katselee menoamme pienillä tihrusilmillään.

”Se halusi vain pelotella”, Negi sanoo. Siinä se totisesti onnistui. Ratkeamme helpottuneeseen nauruun. Ei tämäkään kokemus aivan heti unohdu.

Metsän valtias saalistaa

Metsä kylpee illan kultaisessa loisteessa. Muut jeepit näyttävät jo lähteneen paluumatkalle pois kansallispuistosta. Mekin teemme lähtöä, kun huomaamme riikinkukkokoiraiden ryhtyneen soidintanssiin kuivuneen joen juomassa. Pysähdymme katsomaan.

Kilpailevat kukot levittelevät huikentelevaisia pyrstösulkiaan, joiden kimaltavan vihreä ja sininen värimaailma on kuin 80-luvun muotikatalogista. Kasvot linnuilla ovat kuin karnevaalinaamarit.

Ehdimme ajaa riikinkukkojen luota vain satakunta metriä metsän siimekseen, kun opas pysäyttää jeepin. Puiden varjoon on jähmettynyt kaksi sambarhirveä. Niiden suuret korvat ovat höröllä, eivätkä ne vilkaisekaan meihin päin.

Alkaa kuulua muntjakkien koiramaista haukuntaa. Se tuntuu kaikuvan kaukaa. Ehdin juuri ajatella, että tuskin tiikeri on edes tulossa tähän suuntaan, kun opas osoittaa sormellaan viidakkoon. ”Tuolla!”

Ehdin juuri ajatella, että tuskin tiikeri on edes tulossa tähän suuntaan, kun opas osoittaa sormellaan viidakkoon. ”Tuolla!”

Vehreän metsän halki lipuu oranssi, mustaraitainen hahmo. Sambarit seuraavat hievahtamatta sen kulkua.

Tiikeri astuu metsästä tielle ja lähtee löntystelemään sitä pitkin rennosti, sillä sellaista on tiikerien kulku. Seuraamme sitä kaikessa rauhassa jeepillämme kuivuneen joen rantaan ja katseellamme vielä pitkään perään, kun se ylittää jokea.

Tiikeri, Intia

Kun tiikeri on kadonnut näkyvistä, kuskimme piiskaa jeepin täyteen vauhtiin. Auto hyppii ja pomppii epätasaisella metsätiellä, kun suuntaamme kiertolenkin kautta joen toiselle puolen.

Ehdimme juuri vastarannalle, kun languriapina pinkoo hengenhädässä joenuoman pusikoista rantapuuhun. Korkeuden suojista se alkaa tähyillä heinikkoa ja päästellä varoitushuutoja.

Heinikosta pilkistävät peuranpäät valpastuvat. Hätääntyneesti ne tähyilevät ympärilleen. Ensin ne astelevat hermostuneesti tietämättä minne mennä, pinkaisevat sitten loikkivaan juoksuun.

Tuntuu kuin olisimme keskellä luotofilmiä. Jännittää. Hyökkääkö tiikeri?

”Time is up”, oppaamme Negi toteaa. Kello on kymmentä vaille kuusi, ja olemme jo pahasti myöhässä. ”Jos teiltä kysytään portilla, missä viivyimme, sanokaa, että auton moottorissa oli ongelmia”, hän opastaa.

”Ties mitä kaikkea olisi vielä tapahtunut”, hän harmittelee.

Minua ei harmita, leijun pilvissä. Tiikerit ovat olleet enemmän kuin suosiollisia. Kolmen kansallispuistossa viettämämme päivän aikana metsän valtiaat ovat näyttäytyneet meille kolmasti. Eivätkä ne ole ainoastaan näyttäytyneet, vaan matkamme päätteeksi ne ovat päästäneet meidät seuraamaan luonnon jännitysnäytelmää.

Lyhyeksi hetkeksi ne ovat ottaneet meidät osaksi elämäänsä.

Kiertomatkat Intiaan

Suomalainen Mandala Travel -matkatoimisto järjestää Intiaan kiertomatkoja, joilla nähdään maailmankuulu Taj Mahal, Ranthambhoren kansallispuiston tiikerit ja kuninkaiden kaupunki Jaipur.

Lue lisää:

Corbett National Park – opas kansallispuistoon

Onko tiikeriturismista hyötyä vai haittaa tiikereille?

Intian jokitiikeriä narraamassa

Intia-opas