Tautinen Firenze

Tautinen Firenze

kirjoittaja -
Kuva Steve, CC

Firenzen taideaarteiden näkeminen sai matkailijat aikoinaan hourupäisiksi. Voiko 2000-luvun turisti sairastua Firenzen tautiin?

Teksti Ilkka Karisto

Ranskalainen Henri Beyle saapui Firenzeen syyskuisena aamuna vuonna 1811 ja lähti ensi töikseen katsomaan Santa Crocen massiivista barokkikirkkoa. Paremmin taitelijanimellä Stendhal tunnettu 28-vuotias kirjailija ei ollut tullut kaupunkiin taideturistina vaan Napoleonin valloittaja-armeijan sotilaana.

Stendhal viipyi Firenzessä vain kaksi päivää, mutta se riitti: heti ensimmäisenä aamuna Santa Crocen kirkossa hän sai omituisen kohtauksen, joka tunnetaan nykyisin Stendhalin syndroomana tai Firenzen tautina.

Stendhal katseli kirkon kattoon maalattuja freskoja sekä ihailemiensa renessanssinerojen hautamuistomerkkejä (Santa Croceen on haudattu muun muassa taidemaalari Michelangelo, tähtitieteilijä Galileo Galilei ja filosofi Niccolò Macchiavelli).

Hänen pulssinsa kiihtyi. Hän tunsi voimakkaampaa mielenliikutusta kuin missään aiemmin, mikä oli yllättävää, sillä Stendhal ei ollut tippaakaan uskonnollinen. Lähdettyään kirkosta hän horjahteli ja pelkäsi kaatuvansa. Oli pakko istua alas sulattelemaan kokemusta.

»Olin pelkkää vapinaa kahden tunnin ajan», hän kirjoitti päiväkirjassaan.

Stendhal tunsi voimakkaampaa mielenliikutusta kuin missään aiemmin. Lähdettyään kirkosta hän horjahteli ja pelkäsi kaatuvansa.

Stendhalin kohtauksen syistä on myöhemmin esitetty monenlaisia teorioita. Jotkut ovat epäilleet, että mies oli yksinkertaisesti heikkohermoinen. On myös arveltu, että kohtauksen taustalla olisivat olleet Stendhalia pitkään kiusanneet sukupuolitaudit tai ne elohopeavoiteet, joita tuohon aikaan alapäävaivoihin määrättiin.

Mutta entä jos Stendhalin saikin kiihdyksiin itse kauneus?

Tätä teoriaa tukee se, että monet myöhemmätkin Firenzenkävijät ovat saaneet samankaltaisia kohtauksia kaupungin taideaarteiden edessä. 1980-luvulla italialainen psykiatri Graziella Magherini tutki yli sata tapausta, jossa matkailija oli saanut Firenzessä selittämättömiä oireita, esimerkiksi sydämentykytyksiä, huimauskohtauksia ja hallusinaatioita. Magherini tulkitsi oireiden johtuvan traumoista, jotka väkevä taidekokemus pullauttaa mieleen.

Se teorioista. On lähdettävä kenttätöihin: haluan kokeilla, voiko Stendhalin syndroomaan vielä sairastua.

Renessanssinerojen haudalla Firenzessä

Syyskuisen aamuna vuonna 2011 Santa Crocen kirkon edessä kiemurtelee kymmenien metrien jono turisteja kamera kaulassa. Viiksekäs arabimies yrittää myydä heille neonvärisiä limaklönttejä, jotka heitettäessä tarttuvat maahan tai seinään.

Sisältä kirkko ei ole juuri muuttunut 200 vuodessa. Suurmiesten haudat ja niiden päälle pystytetyt näköispatsaat löytyvät helposti päälaivan seinustoilta.

Galilei tuijottaa kaukaisuuteen kaukoputki kourassaan. Hän ei olisi itse halunnut tulla haudatuksi Santa Croceen, koska katolinen kirkko ei niellyt hänen väitettään siitä, että planeetat kiertävät aurinkoa. Myös Michelangelo lepää täällä vastoin tahtoaan. Vanhoilla päivillään hän suutuspäissään jätti kotikaupunkinsa, kun ei sietänyt Medicin hallitsijasuvun oikkuiluja.

Renessanssinerojen seuraan on päässyt pari myöhemmänkin ajan kuuluisuutta: omat muistomerkkinsä ovat saaneet radion keksijä Guglielmo Marconi (1874–1937) sekä ensimmäisen ydinreaktorin kehittäjä Enrico Fermi (1901–54).

Ehkä kuvatulvan keskellä kasvanut nykyihminen ei enää sekoa klassisesta taiteesta?

Kierrän haudat kolmeen kertaan, mutta sydän lyö yhä normaalisti. Matkatoverini epäilee, että kuvatulvan keskellä kasvanut nykyihminen ei enää sekoa klassisesta taiteesta. Hän epäilee itse herkistyvänsä helpommin esimerkiksi televisiosarjasta Pieni talo preerialla.

Jatkan koetta. Käyn katsomassa Giotton maalaamat freskot. Ei oireita. Varmuuden vuoksi istun vielä epämukavassa puupenkissä kolme varttia ja nielen kokemaani.

Ovesta valuu turisteja tasaisena virtana. Tunnollisesti he kiertävät kirkon ja nappaavat kuvan jokaisesta haudasta. Vartijat huutelevat perään käskyjä, joita kukaan ei noudata:

»No flash!»

»No flash!»

»Silence!»

»No flash!»

»Shhhhh!»

Huomaan kadehtivani Stendhalia: hän kiersi Santa Crocessa seuranaan vain yksi fransiskaanimunkki.

Kiinalainen grand tour Firenzessä

Sydämen tykytykset alkavat heti ulkona. Syynä ei tosin ole mikään kirkossa näkemäni, vaan satapäinen kiinalaisturistien lauma, jonka puristuksiin jään kapealla Anguillara-kadulla.

Kiinalaiset naiset tungeksivat nahkatavarakauppoihin hypistelemään laukkuja ja kenkiä. Yhden kaupan edessä seisoo portsari käsi ojossa: asiakkaita ei mahdu sisään enempää. Miehet kykkivät rivissä katukiveyksellä tupakka suupielestä roikkuen.

Jo Stendhalin päivinä Firenze oli Euroopan suosituimpia matkailukohteita. Silloin rikkaiden perheiden vesoilla oli tapana tehdä nuoruusvuosiensa päätteeksi niin kutsuttu Grand tour, jopa vuoden pituinen kiertomatka Euroopan klassikkokohteissa: Pariisissa, Roomassa, Firenzessä ja Venetsiassa.

Moni ei sen jälkeen enää ulkomaille matkustanutkaan. Kaikki oleellinen oli nähty.

Nyt Kiinan vaurastuneelle keskiluokalle kaupitellaan omia, minuuttiaikataulutettuja Grand Toureja: Eurooppa kierretään viikossa, ja ohjelmaan on mahdutettu kaikki televisiosta tutut nähtävyydet Big Benistä Akropolis-kukkulaan.

Seuraan kiinalaisia Firenzen ykköskohteeseen Uffizin galleriaan. Vuodesta 1765 museokäytössä ollut Uffizi on maailman vanhimpia taidemuseoita, ja sen sokkeloisilla käytävillä voi nähdä kaikkien tärkeimpien renessanssimaalareiden töitä. Erityisen merkittävinä pidetään viittä Botticellille omistettua huonetta, mutta myös Michelangelon, Rafaelin ja Leonardo da Vincin maalausten ympärillä on jatkuva ruuhka.

Ihmismassan paine pakottaa liikkeelle, ja kohta olenkin jo marmoriveistosten reunustamalla pitkällä käytävällä. Edelläni kulkeva kiinalaismies kopauttaa sormellaan jokaista veistosta päähän.

Myös Uffizissa on sairastuttu Firenzen tautiin. Vuonna 1908 kirjailija Joel Lehtonen koki »maagista huumausta» jo rakennuksen ulkopuolella, ja kymmenen vuotta aiemmin itävaltalainen runoilija Rainer Maria Rilke istui tuntikausia Botticellin Madonna-maalauksen edessä ja tunsi »iloa, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun iloon».

Kokeillaan. Maalaus on kieltämättä taitavasti tehty. Etenkin naisten silmiin Botticelli on loihtinut jopa pelottavan eläväisen katseen.

Mutta eipä taulua kauan ehdi ihailla. Noin kolmen sekunnin välein näkökenttäni peittää joku turisti hihattomassa paidassa ja läpsyttimissään. Siirryn lähemmäs, aivan taulun eteen. Pian tunnen töytäisyn kyljessäni: muutkin tahtovat nähdä!

Ihmismassan paine pakottaa liikkeelle, ja kohta olenkin jo marmoriveistosten reunustamalla pitkällä käytävällä. Edelläni kulkeva kiinalaismies kopauttaa sormellaan jokaista veistosta päähän.

On päästävä haukkaamaan happea. Onneksi Uffizin kattoterassilta löytyy elegantti kahvila. Viereisen pöydän amerikkalaisrouvat päivittelevät kovaan ääneen pikkuruisia espressojaan: kahvi ei ole valmistettu samaan tapaan kuin Starbucksissa!

Olemme auttamatta myöhässä. Firenzen tärkeimmät nähtävyydet ja niitä ympäröivät historialliset korttelit on jo ehditty uhrata massaturismille. Näiltä kulmilta on turha etsiä omaa rauhaa, saati arkista elämänmenoa.

Ilmaisia taide-elämyksiä ja katuelämää Firenzessä

Onneksi historialliset kohteet eivät Firenzessä rajoitu keskustakortteleihin. Päinvastoin: kaupunkikuvan yhtenäisyys tekee kaupungista poikkeuksellisen. Vanhojen talojen rivistöt jatkuvat kilometritolkulla jokaiseen ilmansuuntaan.

Kaduilla kulkiessaan voi kokea monta ilmaista taidekokemusta, kun vain nostaa katseensa katukiveyksestä talojen julkisivuihin tai luikahtaa porttikongista jonkun vanhan aatelispalatsin sisäpihalle. Ja mikä parasta: ei tarvitse kävellä kuin puolen kilometrin päähän Uffizista, niin katuelämä on jo hyvinkin paikallista.

Sant’ Ambrogion aukiolla kuhisee jo alkuiltapäivästä. Joku soittaa kitaraa, ja koirat telmivät vapaina. Kirkon portailla opiskelijapoika yrittää keskittyä Balzacin romaaniin, vaikka pelkää hysteerisesti ympärillään pörräävää ampiaista. Väkijoukon läpi pyöräilee arvokas vanha rouva t-paidassa, jossa on Brigitte Bardot’n kuva.

Kulman takaa kuuluu rummutusta: Hare Krishna -kulkue on lähestymässä. Kasvissyöjinä he tuskin ovat tulleet Sant’ Ambrogion aukiolle samasta syystä kuin kymmenet muut ihmiset, nimittäin ruokaillakseen Pierpaolon ja Sergion kojulla. Pierpaolo ja Sergio myyvät lampredottaa, lehmän vatsalaukkua, joka on firenzeläisten työläisten perinneherkku.

Myyntikärrylle on jatkuva jono. Sämpylän väliin tungettu harmaa hakkelus huuhdellaan alas mukillisella punaviiniä, joka maksaa alle euron.

Myyntikärrylle on jatkuva jono. Sämpylän väliin tungettu harmaa hakkelus huuhdellaan alas mukillisella punaviiniä, joka maksaa alle euron.

Mutta on aukiolla hienostuneempikin viini- ja cocktailbaari, Caffé Sant’ Ambrogio. Sen edustalla kuulumisiaan vaihtaa kaksi harmaantunutta herraa: toinen on pukeutunut kalliiseen pukuun ja pitelee kädessään paksua kuubalaista sikaria, toinen näyttää ikääntyneeltä hipiltä. Hän juo viininsä muovimukista ja käärii sätkänsä käsin.

Sant’ Ambrogion aukio on ihastuttavan monimuotoinen paikka. Tänne mahtuvat kaikki: rikkaat ja köyhät, nuoret ja vanhat, koirat ja kissat. Lähikortteleista löytyy sekä islamilainen kulttuurikeskus että juutalainen synagoga. Ja monta kivaa ravintolaa.

Jatketaan kuitenkin matkaa.

Tuntemattomat firenzeläiset

Ei voi sanoa nähneensä Firenzeä, ellei kaupunkia ole katsellut yläviistosta auringonlaskun aikaan. Arno-joen eteläpuolella on useita näköalapaikkoja, joista Piazzale Michelangiolo on kuuluisin mutta myös ruuhkaisin. Kannattaa kivuta ylemmäs San Miniato al Monten kirkolle.

Näkymä on huikea. Ilta-auringon valossa kimmeltää kattomosaiikkien punaruskea matto, josta muita korkeampina erottuvat Santa Crocen kirkon kupoli, vielä suurempi Duomo sekä Palazzo Vecchio, Medicien hallitsijasuvun päämaja. Kun kääntää katseensa pois kaupungista, näkee kukkuloiden täplittämää toscanalaista maaseutua.

Hiljaiseksi vetää. Kukaan muukaan ei hiisku sanaakaan, vaikka paikalla on parisenkymmentä ihmistä. Kaksi nuorta tyttöä piirtää kaupungin siluettia paperille, yksi kirjoittaa runoja, suurin osa vain istuu muurinpätkällä ja ihmettelee.

Kirkon kello kumahtaa puoli kuuden merkiksi. Siinä samassa rakennuksen sisältä alkaa kuulua moniäänistä laulua. Gregoriaaninen munkkikuoro on aloittanut jokailtaisen esityksensä.

Hautoja on tuhansia. Lähes jokaista koristaa vainajan kasvoista tehty patsas.

Luikahdan pienestä portista hautausmaalle, joka sijaitsee kirkon takana. Hautoja on tuhansia. Lähes jokaista koristaa vainajan kasvoista tehty patsas.

Vaellan päämäärättömästi ympäriinsä ja pohdin millaisia elämänkohtaloita patsaskasvojen taakse kätkeytyy. Millaisen elämän eli majuri Emilio Nuti (1847–1898)? Miksi Dina Manetti (1891–1916) kuoli niin nuorena?

Santa Croceen haudattujen suurmiesten patsaat eivät minua juuri liikauttaneet, mutta nämä tuntemattomat firenzeläiset kyllä. Muita eläviä ei hautausmaalla tänä iltana liiku. Kirkon takaseinässä olevasta räppänästä kuuluu vaimeaa munkkien laulua.

Äkkiä ilmaa leikkaa rätisevä kuulutus. Hautausmaan portit suljetaan viiden minuutin kuluttua. Kun palaan näköalatasanteelle kirkon eteen, tuntuu kuin olisin piipahtanut toisessa maailmassa. Jalat eivät sentään tutise.

Firenze ja maailman ensimmäinen orpokoti

Seuraavana aamuna vierailen rakennuksessa, jota olen katsellut joka päivä hotellin ikkunasta. Santissima Annunziata -aukion itälaidan peittävää Ospedale degli Innocentia pidetään renessanssiarkkitehtuurin suunnannäyttäjänä. Arkkitehti Filippo Brunelleschi oli ensimmäisiä, joka pylväitä ja päätykolmioita piirtäessään ymmärsi kunnolla geometrian päälle.

Mutta minua kiinnostaa enemmän se, mitä tapahtui pylväiden ja holvikaarten takana. Ospedale degli Innocenti, viattomien sairaala, oli maailman ensimmäinen orpokoti. Se avattiin helmikuussa 1445, ja kymmenen päivän kuluttua nunnien hoidettavaksi jätettiin ensimmäinen asukki, tyttövauva nimeltä Agata Smeralda.

Sata vuotta myöhemmin Ospedale degli Innocentissa asui jo 2 000 orpolasta. Useimmat heistä olivat palvelustyttöjen synnyttämiä ja heti syntymän jälkeen hylkäämiä. Orpokodin ovensuuhun rakennettiin rautakalterein suljettu häkki, jonne äidit saattoivat yön pimeydessä jättää vauvansa. Nunnat poimivat ne aamulla.

Orpokodin ovensuuhun rakennettiin rautakalterein suljettu häkki, jonne äidit saattoivat yön pimeydessä jättää vauvansa.

Joissakin Saksan kaupungeissa käytetään yhä samanlaista systeemiä: piikkihuumeita käyttävät tai elintavoiltaan muuten epävakaat äidit voivat jättää lapsensa nimettöminä vauvaluukkuun, josta viranomaiset ottavat lapsen turvaan.

Ospedale degli Innocentissa asui orpoja yli 400 vuoden ajan. Nyt siellä toimii Unicefin lastenavun keskus sekä pieni museo, joka esittelee rakennuksen historiaa ja – tietysti – renessanssitaidetta.

Tänään museossa ei ole muita vieraita. Lähes jokainen taulu kuvaa Neitsyt Mariaa ja pientä Jeesus-vauvaa. Ajatukset kääntyvät väkisin takaisin orpolapsiin.

Koen samankaltaista liikutusta kuin edellisiltana San Miniaton hautausmaalla.

Näköjään pääsen lähimmäs Stendhalin mielentiloja sellaisen taiteen äärellä, joka pakottaa ajattelemaan elämän suurimpia kysymyksiä: syntymää ja kuolemaa. Ja jota saan katsella yksin.

Maailman kuuluisin David

Turisti tarvitsee vähän tuuriakin. Ospedale degli Innocenti olisi jäänyt näkemättä, jos emme olisi sattuneet majoittumaan sen naapuriin. Firenze on pullollaan tällaisia pieniä salaisuuksia. Kaupunkiin saapuu joka vuosi 10 miljoonaa turistia, ja heistä arviolta 999 000 haluaa – tai ehtii – käydä vain niillä kaikkein tunnetuimmilla nähtävyyksillä.

Eräs pakollinen kohde on meilläkin vielä näkemättä. Accademian taidemuseo on maailmankuulu yhden patsaan ansiosta. Michelangelon vuosina 1501–04 veistämä yli viisi metriä korkea David on länsimaisen kuvataiteen tunnetuimpia ja eniten kopioituja töitä.

Jono Accademian edessä on satametrinen. Aiemmat jonottajat ovat raapustaneet seinään tärkeiksi kokemiaan asioita:

Pete loves Suzie.

Joan, University of Missouri, Women’s Basketball.

Viva Madrid!

Anneli kävi täällä.

Erityisen vaikuttava on Davidin katse: kun patsasta lähtee kiertämään, katse seuraa perässä ja ilme muuttuu.

Matkatoverini on jo ehtinyt käydä ihastelemassa Davidia ja haluaa nyt perua puheensa siitä, että Pieni talo preerialla liikuttaisi nykyihmistä enemmän kuin klassinen taide.

Kyynel ei kuulemma ollut kaukana. Erityisen vaikuttunut hän oli Davidin katseesta: kun patsasta lähtee kiertämään, katse seuraa perässä ja ilme muuttuu.

Accademialta lähdettyään kaverini oli tavannut läheisessä ravintolassa saksalaisen taiteilijan, jolle Davidin näkeminen oli ollut vielä vavisuttavampi kokemus. Mies kertoi itkeneensä ilosta kaksi tuntia.

Ilmiselvä Stendhal-tapaus. Sekoaminen Firenzessä on näköjään sittenkin mahdollista – ainakin taitelijasieluille.

 

Firenzen nähtävyydet

Uffizi. Maailmankuulu taidemuseo. Suositeltavaa on hankkia pääsylippu etukäteen internetistä (www.uffizi.org). Sisäänpääsyä voi joutua jonottamaan muuten jopa viisi tuntia.

Accademia. Michelangelon David-patsasta on säilytetty täällä vuodesta 1873. Museon muut huoneet ovat huomattavasti hiljaisempia.

Duomo. Euroopan viidenneksi suurin kirkko, jonka kupoli nousee yli sadan metrin korkeuteen. Turistit jonottavat sisäänpääsyä aamusta iltaan.

Palazzo Pitti. Seitsemän eri museota käsittävä palatsi on kaupungin suurin. Yksi harvoista paikoista Firenzessä, jossa voi nähdä myös modernia taidetta. Puutarhasta on hieno näkymä joen yli keskustaan.

Ponte Vecchio. Ponte Vecchio on ainoa Arno-joen ylittävistä silloista, jota Saksan armeija ei pommittanut vetäytyessään Italiasta toisen maailmansodan loppurytinässä. Väitetään, että Hitler käski säästää Ponte Vecchion: hän oli ihastunut siltaan ollessaan kaupungissa tapaamassa mussolinia. Siltaa reunustavissa myymälöissä myydään nykyisin jalokiviä.

Oltrarno. Yleisnimitys Arno-joen eteläpuolisille kaupunginosille. Tunnelma joen eteläpuolella on maanläheisempi kuin trendikkäissä keskustakortteleissa. Erityisen leppoisia kujia löytää Santo Spiriton ja San Fredianon kaupunginosista.

Syö ja juo Firenzessä

Firenzessä, kuten muuallakin Italiassa, iltaelämä keskittyy ruuan ympärille. Suomalaistyylisiä juottoloita ei ole monia. Cocktaileista ja aperitiiveista paikalliset kylläkin ovat innoissaan. Nuorisopaikkoja löytyy eniten ydinkeskustasta, varttuneempi väki ja vaihtoehtoihmiset kerääntyvät istumaan iltaa esimerkiksi Piazza Santo Spiriton terasseille.

Trattoria Bordino. Perinteisiä toscanalaisia herkkuja tarjoava trattoria Arno-joen eteläpuolella, hiljaisella sivukujalla. Lihansyöjän kannattaa tilata tournedos alla fiamminga eli filet mignon flaamilaiseen tapaan. Jos mahassa on sen jälkeen vielä tilaa, käy valitsemassa jälkiruokasi herkkupöydältä, jonka valikoima vaihtelee päivittäin. Pääruuat alkaen 10 e. Via Straccia- tella 9.

La Pentola Dell’osteria. Tunnelmallinen pikkuravintola, joka tarjoaa konstailemattomien perusannosten lisäksi myös renessanssiajan resepteillä valmistettuja ruokia, kuten esimerkiksi jesuiittojen ohjeella valmistettua lasagnea. Pääruuat alkaen 9 e. Via di Mezzo 24.

Trattoria 4 Leoni. Santo Spiriton kaupunginosasta on hankala löytää huonoa ravintolaa. Varma valinta on pikkuaukiolla sijaitseva 4 Leoni, jossa myös Hollywood-tähti Anthony Hopkins tapaa illallistaa Firenzessä käydessään. Illallinen kannattaa aloittaa pecorinojuustolajitelmalla, joka tarjoillaan hunajan ja hillon kera. Pöytävaraus ehdoton. Pääruuat alkaen 12 e. Piazza della Passera.

Firenzen hotellit

Relais Il Cestellon kymmenen huonetta ovat avaria ja mukavia. Hotelli on erittäin rauhallinen, vaikka keskustan turistihulinaan on vain kymmenen minuutin kävelymatka.

San Frediano Mansion sijaitsee käsityökauppojen ja viinibaarien täyttämällä kadulla. Tusina isoa huonetta, joiden korkeisiin kattoihin on maalattu freskoja.

Academy Hostel ei ole mikä tahansa biletyshostelli. Simppeli ja siisti hostelli sijaitsee 1600-luvulta peräisin olevassa palatsissa. Tarjolla on sekä dormitorioita että kahden hengen huoneita.

Katso tarjoukset Firenzen hotelleihin.

Lukemista

Anna Kortelainen: Hurmio – oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Seikkaperäinen ja polveileva selostus Stendhalin syndroomasta ja monen muunkin taiteen rakastajan oudoista oireiluista.

Halvat lennot Firenzeen

Firenzeen ei ole Suomesta suoria lentoja. Välilaskun kanssa lentoaika Helsingistä on noin 4,5 tuntia.

Vertaa Finnairin, Norwegianin ja muiden lentoyhtiöiden hintoja Firenzeen.

Lue ohjeemme siitä, kuinka löydät halvimmat lennot.