Rauniokaupunki Petran salaisuudet

Jordania-petra
Jordaniassa sijaitseva Petra on maailman upeimpia rauniokaupunkeja.

Jordanian salaperäinen rauniokaupunki Petra on maailman upeimpia nähtävyyksiä. Kokemuksen kruunaa yöpyminen rauniokaupungin sisällä 2000 vuotta vanhassa hautaluolassa.

Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen

Tie nousee ylös punaisille, mehiläiskennomaisille vuorille. Auton ikkunasta näkyy lohduton kivierämaa, jonka seassa laiduntaa kameleita ja mustia, valkokorvaisia vuohia.

Nämä vuoret ovat maailman mahtavin kaupunginmuuri. Ne kätkevät sisäänsä kiveen hakatun kaupungin, Petran, jonne vie vuoriston läpi vain muutama kapea polku.

Satumaisen rikasta Petraa hallitsivat ajanlaskun alussa nabatealaiset, paimentolaisheimo, joka oli vaeltanut alueelle Arabian niemimaalta ja louhinut vuoriston suojaan kuningaskuntansa pääkaupungin.

Ympäröivä erämaa kytki toisiinsa antiikin ajan tärkeimmät kauppareitit Aasiasta Afrikkaan ja Eurooppaan. Kaukaisimmillaan karavaanit kuljettivat tavaroita silkkitietä pitkin Kiinasta.

Vuoret suojaavat Petraa kuin muurit. Kuva alcolm Browne, Flickr CC
Vuoret suojaavat Petraa kuin muurit. Kuva Malcolm Browne, Flickr CC

Petran rikkauksien lähde oli nabatealaisten kyky rakentaa taidokkaita vesiputkia, kastelukanavia ja sadeveden kokoamisaltaita, joihin he keräsivät talteen vuorten sisältä pulppuavat virrat ja sadekausien raivoisat kuurot. Vastineeksi karavaaneille tarjoamastaan vedestä nabatealaiset verottivat kaikkea maidensa läpi kulkevaa kauppaa.

Pysäköimme automme Siq al Baridiin eli Pikku-Petraan johtavan kapean solan eteen. Siq al Barid oli nabatealaisten pääkaupungin esikaupunki, jossa ulkomaalaiset karavaanit saattoivat yöpyä ja täyttää ruoka- sekä juomavarastonsa. Aiomme tutustua ensin Siq al Baridiin ja patikoida sieltä syrjäisiä vuoristopolkuja pitkin varsinaiseen Petraan.

Pikku-Petra on nimensä mukaan kuin Petra pienoiskoossa. Myös sinne kävellään pitkin kapeaa vuorenrailoa. Käytävän päässä odottaa jyrkkien vuorenseinämien suojaama ”kulho”, jonka seinämiä koristavat hautaluolat. Mutta Pikku-Petra on paljon vaatimattomampi – ja autiompi kuin isoveljensä. Menneestä vilkkaudesta muistuttavat vain yksinäisestä hautaholvista kantautuvat huilun sävelmät.

Luolan perältä löytyy slovakialainen pillipiipari Timor.

”Superakustiikkaa!” Timor hihkaisee meidät nähdessään ja viittoo pitkillä, lahoilla käsillään ympäri hautaholvia.

Katsomme ihmeissämme poskipartaista soittoniekkaa, joka on pukeutunut puolisääreen ulottuviin ruutuhousuihin, värikkääseen havaijipaitaan ja kartiomaiseen paimenhattuun.

”Olen puhdas mies”, Timor sanoo murtaen englantia niin pahasti, että hän saa sanan köyhä (poor) kuulostamaan puhtaalta (pure). Timor kertoo soittelevansa täällä itsekseen siksi, ettei hänellä ole varaa Petran pääsymaksuun.

”Asun halvassa hotellissa. Muutin eilen huoneestani telttaan talon katolle. Säästin yhden dollarin.”

Opaamme Ibrahim tarjoaa apua: ”Voit tulla kanssamme Petraan. Kuljemme sinne takakautta, eikä matkalla kysytä pääsylippuja.

Lähdemme yhdessä taivaltamaan halki maisemien, jotka tuovat mieleen Karl Mayn Arabiaan sijoittuvat seikkailuromaanit. Matkalla Timor kertoo, kuinka hän päätti 20-vuotiaana elättää itsensä katumuusikkona. Seitsemän vuotta hän on kierrellyt maailmaa huilu huulillaan, mutta viimeisimmät viikot Egyptissä ja Jordaniassa ovat olleet vaikeita. Pillipiiparille ei ole herunut kolikoita, vaan hän on joutunut juoksemaan pakoon liian uteliaita väkijoukkoja.

Ibrahim selittää Timorille, ettei näillä main ymmärretä katusoittelun päälle.

”Sitä ei pidetä sopivana. Se yhdistetään kerjäämiseen”, Ibrahim sanoo. ”Hyvä, ettet ole päässyt hengestäsi.”

Patikoimme pitkin vuoristopolkua, jonka kapeimmalla kohdalla kohtaamme beduiini-Alin ja hänen aasinsa.

Nuori beduiini pakottaa vastaan sinnittelevän aasin astumaan parin jalan levyiselle polulle, jonka reunalta avautuu päätähuimaava rotko. Aasi astuu muutaman askeleen ja horjahtaa vatsalleen rotkon reunalle. Kaviot kaapivat tyhjyyttä.

”Auttakaa!” Ali parkaisee. Ibrahim kiskoo aasia suitsista, Ali satulasta ja valokuvaaja Alin vyöstä. Naps! Alin vyö katkeaa valokuvaajan käteen. Aasi ja Ali nytkähtävät alaspäin.

Aasi ei tahdo kulkea rotkon reunaa. Kuva Ville Palonen
Aasi ei tahdo astua rotkon reunalle. Kuva Ville Palonen

Rotkon reunalla

”Kiskokaa! Kiskokaa!” Ibrahim huutaa.

Tuijotamme Timorin kanssa avuttomina vierestä, kun valokuvaaja viskaa käteensä jääneen vyönpätkän rotkoon. Kokeneena kalliokiipeilijänä hän kapuaa aasin yli polun toiselle puolen, jossa hän kietoo suitset nyrkkinsä ympärille ja auttaa Ibrahimia vetämään.

Yhdessä he kampeavat aasin turvaan.

”En olisi jaksanut vetää enää paljoa kauempaa”, Ibrahim sanoo ja venyttelee puutuneita käsiään.

Aasi makaa pitkään paikallaan. Hiljalleen sen lasittuneisiin silmiin palaa eloa.

Ali kiittelee auttajiaan: ”Se on nuori ja vahva aasi. Ainakin tuhannen dollarin arvoinen. Satulakin on hyvä ja kallis.”

Sellaista aasia ei beduiinilla ole varaa menettää. Vaikka olemme saapumassa yhteen maailman kuuluisimmista nähtävyyksistä, Petran ympäristöä ei ole muuttunut kesytetyksi teemapuistoksi, jossa turistibeduiinit väläyttelisivät kameroille Pepsodent-hymyjä.

Petrassa eletään yhä tavallista, aitoa beduiinielämää. Jordanian paimentolaiset eivät kylve öljyrahoissa ja tuhlaa omaisuuksia urheiluautoihin, vaan he laittavat henkensä aasin pantiksi.

Tietenkin he ovat saaneet vaikutteita ulkomaalaisilta matkailijoilta – Alikin on naimisissa espanjalaisen naisen kanssa – mutta se ei ole mitään uutta. Petra on aina ollut kosmopoliittinen kaupunki.

”Ennen tänne tultiin kaupan takia, nyt katsomaan nähtävyyksiä. Petran beduiinit puhuvat monia kieliä, he tuntevat ulkomaalaisten tapoja ja pitävät aurinkolaseja – mutta ovat yhä beduiineja. Kännyköiden soittoäänenä soi paimentolaismusiikki”, Ibrahim sanoo.

Kun Ali on saanut aasinsa nousemaan verinaarmuisille jaloilleen, hän hyppää satulaan, iskee kantapäänsä eläimen kylkeen ja jolkottaa pois. Ibrahim toivottaa hyvää matkaa ja Ali vastaa: ”Nähdään, kun ehditte Petraan. Insallah, jos Jumala suo!”

Ibrahim kääntyy puoleemme ja väläyttää aurinkoisen hymyn: ”Tällaista on beduiinielämä.”

Treasury on Petran komein luola. Kuva alcolm Browne, Flickr CC
Treasury on Petran komein luola. Kuva Malcolm Browne, Flickr CC

Petran ihmeet

Vuoren takaa pilkistää esiin jättimäinen uurna. Sitten näkyy pala temppelin kruunumaista kattoa, jolla uurna lepää, ja kohta koko rakennus, joka on louhittu punaisesta kalliosta. Kaksi hahmoa istuu temppelin kaarevalla katolla – he näyttävät pieniltä kärpäsiltä heiluttelemassa jalkojaan kattilan reunalta.

Ad-Deirin eli Luostarin julkisivu on niin valtava, että se saisi haukkomaan henkeä, ellei sydämeni takoisi jo valmiiksi ylikierroksilla Alin aasin takia.

Temppelin komea julkisivu kätkee sisäänsä yksinkertaisen hautakammion, johon tuovat eloa luonnonkiven vaihtelevat värit: on kuin abstrakti taidemaalari olisi levitellyt seinille punaista ja okraa, violettia ja kermanvaaleaa.

Temppeli on niin epätodellisen näköinen, että on helppo yhtyä Petraan vuonna 1858 matkanneen taidemaalari Edward Learin manaukseen, kuinka hän on ”löytänyt uuden maailman mutta kyvytön kertomaan siitä muille”.

Suurimmalla osalla Petrassa käyneistä onkin vaikeuksia pukea kokemaansa sanoiksi. Parhaiten Petraa on tainnut kuvailla Learin seurueen italialainen kokki Giorgio: ”Olemme saapuneet paikkaan, jossa kaikki on tehty suklaasta, kinkusta, currypulverista ja lohesta.”

Ad-Deir on rakennettu omiin ylhäisiin korkeuksiinsa Petran kauimmaiseen nurkkaan, korkeiden kiviportaiden päähän muusta kaupungista. Luostari-nimensä se sai vasta viidennellä vuosisadalla, kun kristityt munkit käyttivät sitä kirkkonaan.

Istahdamme temppelin viereen pystytettyyn telttakahvilaan juomaan makeaa minttuteetä, ja Timor kaivaa repustaan tonnikalapurkin, jonka sisällön hän lapioi kiireellä suuhunsa.

Teestä hän kieltäytyy. ”Ei minulla ole varaa”, Timor sanoo ja taittelee tulitikkuaskin kokoisesta muistikirjastaan irti puolikkaan sivun ja kirjoittaa siihen osoitteensa. Sitten hän viilettää kiviportaita alas Petran keskustaan ehtiäkseen katsella ympärilleen ennen kuin rauniokaupunki suljetaan yöksi.

”Välttele vartijoita, etteivät he tarkista lippuasi”, Ibrahim huutaa Timorin perään ja virnistää: ”Hän on puhdas mies, kuten sanoi. Sellaiset kyllä aina jotenkin pärjäävät.”

Me muut laskeudumme Luostarilta majapaikkaamme, kaksituhatta vuotta vanhalle hautaluolalle, jota koristaa komea, assyrialaisvaikutteinen fasadi.

Laakson seinät ovat täynnä hautaluolia. Kuva Dennis Jarvis, Flickr CC
Laakson seinät ovat täynnä hautaluolia. Kuva Dennis Jarvis, Flickr CC

Yö nabatealaisten hautaluolassa

”Tämä on synnyinkotini”, isäntämme Gasim Ali Semahin toivottaa meidät tervetulleeksi.

Luolan suulle on valettu betonista etuseinä, johon on kiinnitetty ovi ja kaksi ikkunaa. Hautaholvin ainoan huoneen täyttävät pöytä ja kaasuliesi, matalat lipastot, hedelmäkorit, jauhosäkit ja vilttipinot. Gasim jakaa huoneen kahden vaimonsa ja yhdeksän lapsensa kanssa. Kolmas vaimo asuu vieressä teltassa.

”Made in autiomaa”, Gasim sanoo ja pöllyttää nuorimmaisen tyttärensä takkutukkaa.

Meidän vierashautamme on vähän matkan päässä, Egyptiläisen tien varrella. Muinaisesta kauppareitistä muistuttaa polun varrella kohoava kivipatsas, joka on louhittu näyttämään kerälle kiertyneeltä käärmeeltä. Se suojasi karavaaneja pahoilta hengiltä.

Ympäröivän maiseman pyöreät, punaruskeat muodot näyttävät niin oudoilta, että yhtä hyvin voisi kuvitella olevansa marsilaisten vieraana.

Illalla syömme teltassa Gasimin kodin edustalla. Eteemme kannetaan pöydänkokoinen tarjotin mansafia, Jordanian kansallisruokaa. Tarjotin on kukkuroillaan sahramiriisiä ja karitsanpaloja kiehuvan kuumassa pähkinä- ja jogurttikastikkeessa.

Riisi ja liha kieputellaan kämmenellä palloiksi, jotka nepataan sormilla suuhun. Herkullista.

Ruoassa on kuitenkin jotain epäilyttävää, jos sitä tarkemmin ajattelee: se koostuu poikasesta, joka on haudutettu oman äitinsä maidossa.

Ibrahim kauhoo lihanpalasia suuhunsa ja kertaa Gasimille aasitarinaa: ”Se aasi piti pelastaa. Se oli jo antanut periksi, päättänyt kuolla. Siksi se ei päästänyt ääntäkään.”

”Miksi se Hullu-Ali siitä halusi kulkea? Eihän siitä pääse yli kuin aivan nuori ja pieni aasi”, Gasim ihmettelee.

Kesken tarinoinnin kuvaaja katselee hölmistyneenä mansafin rasvaamia käsiään ja sanoo: ”Tajusin vasta jälkeenpäin, että kiedoin köyden käteni ympärille, jotta saisin paremman otteen. Jos aasi olisi suistunut, olisin mennyt sen mukana.”

Se oli miehen työ, ajattelen, enkä juuri osallistu keskusteluun, sillä häpeän omaa osuuttani. Minusta ei ollut sankariksi.

Uskon oppineeni, mikä tekee miehistä urheita. Rohkeuden salaisuus on se, ettei kestä epäonnistumisen häpeää, vaan antaa mieluummin kaikkensa ja kerää kunnian – tai kohtaa loppunsa.

Koetan kohentaa oloani ajattelemalla, että jäin sentään henkiin kertomaan, mitä olen oppinut.

Kun ryhdymme ruokailun jälkeen polttelemaan vesipiippua, kerron Ibrahimille, että meillä on Suomessa sanonta ”itsepäinen kuin aasi”.

”Eivät aasit ole itsepäisiä, ne ovat älykkäitä”, Ibrahim vastaa ja hönkäisee pitkät savut. ”Se aasi tiesi, ettei pystyisi ylittämään sitä kohtaa. Ihmiset ovat itsepäisiä.”

Petra valaistaan yöllä kynttilöin. Kuva Sylvain L, Flickr CC
Petra valaistaan yöllä kynttilöin. Kuva Sylvain L, Flickr CC

Henkensä uhalla Petraan

Joku hyräilee Indiana Jonesin tunnussävelmää, kun seuraavana päivänä kävelemme pitkin Sigiä, paraatikäytävää, jonka kautta matkalaiset – niin antiikin aikaiset kuin nykyisetkin – yleensä saapuvat Petraan.

Sig on ikivanha joenuoma, joka mutkittelee kapeana railona 80 metriä korkeiden jyrkänteiden välissä. Samaa tietä ratsasti Indiana Jones elokuvassa Viimeinen ristiretki, ja niin teki myös muuan sveitsiläinen seikkailija Johann Ludwig Burckhardt elokuussa 1812.

Muslimina esiintynyt Burckhardt oli ensimmäinen eurooppalainen, joka näki tarunhohtoisen Petran yli 600 vuoteen, sitten ristiretkeläisten, jotka olivat rakentaneet alueelle linnoituksensa.

Beduiinit suojelivat Petraa mustasukkaisesti ulkopuolisilta, sillä he uskoivat hautoihin kätketyn aarteita, joita vieraiden maiden kavalat taikurit havittelivat. Burckhardt pääsi alueelle väittämällä haluavansa uhrata vuohen profeetta Aaronin vuorella, jonne kulkee polku Petran kautta. Muslimit eivät voineet kieltää uskonveljeltään pääsyä pyhälle paikalle.

Jos Burckhardt olisi paljastunut kristityksi, hänet olisi surmattu. Kun miehen outo arabian aksentti oli aiemmin herättänyt epäilyksiä, Burckhardt oli valehdellut olevansa kotoisin Intiasta ja päästellyt ilmoille sellaisen litanian äidinkieltään schwyzerdütschiä, että epäilyt olivat loppuneet siihen.

Voi vain kuvitella Burckhardtin tuntemuksia, kun hän lopulta pääsi Sigin päähän ja näki Al-Khaznehin, temppelin, jota beduiinit kutsuivat ”Faaraon aarrekammioksi”. Sillä vielä tänäkin päivänä käytävää kulkiessa tuntuu siltä, kuin lähestyisi kadonnutta valtakuntaa. Burckhardtilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä odottaa.

Mystisen kaunis Al-Khazneh lepää syvällä punaisessa kalliossa kuin jättiläiskehyksissä. Sen julkisivu on koristeltu kirveitä kannattelevilla amatsoneilla, meduusan päillä ja ratsastavilla jumalhahmoilla. Nabatealaiset todella tiesivät, miten mykistää vierailijansa.

Heistä itsestään tiedetään kuitenkin hyvin vähän.

”Kutsumme heitä mysteeriseksi kansaksi”, Ibrahim sanoo. ”Mitä teet, kun rikastut tarpeeksi? Alat juopotella ja ajatella kuolemanjälkeistä elämää. Niin tekivät nabatealaiset. Siksi Petran vuorenseinämät ovat täynnä hautaholveja.”

Ibrahimin mukaan edes kaupungin 3 000 henkeä vetävää amfiteatteria ei ollut louhittu vuorenseinästä tanssia ja laulua varten. Sitä käytettiin hautajaisiin.

Täällä he ovat eläneet kuolleidensa ympäröimänä, äveriäät nabatealaiset, jatkuvasti muistutettuina elämän katoavaisuudesta. Ainakin heillä oli hyvä syy ryypätä.

Kuljemme pitkin Petran pylväskäytävää ja ihailemme hautaholvien jylhyyttä sekä museosta löytyvien sfinksien herkkyyttä. Petran on täytynyt olla ihmeellinen kaupunki vierailla. Rikastuneet paimentolaiset yhdistelivät rakennuksissaan estottomasti kreikkalaisia, egyptiläisiä ja assyrialaisia vaikutteita. Kattoja kannattelivat norsunpääpylväät, ja vesi pulppusi leijonanmuotoisista suihkulähteistä. Keskellä kaupunkia oli ylellisen vehreä puutarha, kuin muistutus paratiisista kuivassa autiomaassa.

Petra liitettiin osaksi roomalaista valtakuntaa sataluvulla ajanlaskun alun jälkeen, mutta kaupunki kukoisti vielä pitkälle Bysantin ajalle, kunnes sille elintärkeät karavaanireitit vaihtoivat kulkuaan.

Nyt Petrassa on jotakin pahaenteistä. Kivitalot ovat aikaa sitten sortuneet ja hautautuneet maan alle. Jäljelle ovat jääneet vain haudat. Toivottavasti nabatealaiset ovat löytäneet rauhan kuolleiden kaupungissaan.

Petran hotellit

Katso tarjoukset Petran hotelleihin.

Lue lisää:

Jordania-opas