Kaksi Malesiaa

Malesia Borneo Sarawak

Etelä-Kiinan meri erottaa toisistaan kaksi maailmaa: modernin Manner-Malesian ja eksoottisen Borneon. Kuala Lumpurissa eletään pilvenpiirtäjien keskellä, Borneolla metsästetään valtavia lepakoita.

Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen

NAK NAK NAK NAK NAK. Tyttö makaa vatsallaan bambumatolla, mustat hiukset silmille valahtaneena. Pitkätukkainen, paidaton, tatuoitu mies nakuttaa tribaalikuviota tytön paljaaseen selkään.

Puukeppi lyö vasten puukeppiä. Musteeseen kastettu neula piirtää kuviota tasaisen tarkasti.

Nak nak nak nak nak. Tyttö naputtaa lumoutuneena sormillaan samaa rytmiä.

Tatuoijan avustaja kiristää tytön selän ihoa kumihanskat käsissään. Hän suihkuttaa desinfiointinestettä ja pyyhkii ylimääräiset musteet pois kertakäyttöpyyhkeellä.

Tunnen olevani osa jotain merkittävää, vaikka vain sivustakatsojana. Borneolaisen iban-heimon kulttuuri siirtyy keskittynein iskuin tyttöön. Ikivanha perinne löytää sijansa tästä päivästä.

Bambulla päällystetyn huoneen seinillä on iban-heimon shamanistisia puunaamareita ja julisteita kansainvälisiltä tatuointifestivaaleilta. Mustavalkoisissa valokuvissa kauttaaltaan tatuoidut soturit tanssivat sulkavarusteissa kilvet ja miekat käsissään.

Iban-heimolle tatuoinnit kuvastavat voimaa, rohkeutta ja arvovaltaa. Kuviot juontavat luonnosta, kasvien lehdistä. Symbolisten merkitysten lisäksi niistä oli käytännön hyötyä: tatuoinnit toimivat naamiointina viidakossa.

Täältä on pitkä matka Malesian pääkaupunkiin Kuala Lumpuriin. Manner-Malesian ja Borneon välissä on 600 kilometriä Etelä-Kiinan merta. Todellisuuksien välinen kuilu on vielä paljon suurempi.

Malesia on ostoskeskusten maa

”Täriseekö sunkin penkki?” kysyn vierustoveriltani.

”Tärisee.”

Pyörin ”Space Odyssey” -härvelin kyydissä kymmenen metrin korkeudessa. Vuoristoradan vaunu vilahtaa ohitse. Pää alaspäin kiitävien matkustajien huudot kaikuvat pitkin huvipuistoa.

Aasialainen popmusiikki pauhaa.

Jos Bonk-taiteilija Alvar Gullichsen olisi saanut rahaa huvipuiston suunnittelemiseen, hän olisi tehnyt siitä juuri tällaisen. Seiniä koristavat jättimäiset muovirobotit ja mehiläiskennot. Katossa roikkuu muovista valettuja, pakettiautonkokoisia jäätelötötteröitä.

Nuorukainen kertoo viettävänsä ostoskeskuksissa viisi tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa.

Vanha nainen istuu yksin muovipenkillä, joka näyttää hymyilevältä jättiläiskukkakimpulta. Nainen seuraa hämmentyneenä lapsenlapsiaan, jotka pyörivät vinhasti ympäri avaruusajan karuselleissa. Maailma on totisesti muuttunut.

Huvipuisto sijaitsee yhdessä Kuala Lumpurin suurimmista ostoskeskuksista, Times Squaressa. Yleisilmeeltään Times Square on jo kymmenen vuotta vanha ja vähän nuhjaantunut: kaupunkiin rakennetaan jatkuvasti uusia ostoskeskuksia. Kaupungissa sanotaan olevan enemmän ostoskeskuksia asukaslukuun nähden kuin missään muualla.

Unohtakaa siis katukeittiöt, hindutemppelit ja Chinatown: Kuala Lumpurin henki löytyy kauppakeskuksista.

Jututan 22-vuotiasta malesialaista graafikkoa, joka kertoo viettävänsä ystäviensä kanssa lähes kaiken vapaa-aikansa ostoskeskuksissa: viisi tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa.

Ostoskeskukset edustavat malesialaisten toteutunutta unelmaa, vaurautta. Ostamistakin tärkeämpää on olla tavaroiden keskellä, tavaroiden taikamaailmassa.

Materia on nykyaikaa.

Malesia on suuruudenhullujen maa

Kuala Lumpur on Malesian pääkaupunki. Kuva: ESB Professional / Shutterstock

Jokea pitkin puhaltava lempeä tuuli huojuttaa palmuja pienen Jamek-moskeijan pihalla. Miehet makaavat moskeijan varjossa päiväunilla.

Jamek näyttää perinteen hennolta linnakkeelta ympärillä kohoavien pilvenpiirtäjien keskellä. Mutta malesialaisten malaijien muslimiperinne on voimakas. Pilvenpiirtäjistä kauneimmat on koristeltu islamilaiseen tyyliin.

Tyylisuunnan uljain esimerkki ovat 452 metriä korkeat Petronasin kaksoistornit, jotka kurkottavat kaupungin ylle kuin kaksi hopeista minareettia. Tornit kuvastavat malesialaisten valtavaa halua olla osa ensimmäistä maailmaa – ja säilyttää samalla uskontonsa ja perinteensä.

Kaiken pitää olla suurta, ennätyksiä rikkovaa. Suuruuden tavoittelussaan malesialaiset lipsahtavat välillä kämpin puolelle. Kun Taiwanin ja Dubain pilvenpiirtäjät syrjäyttivät Petronasin maailman korkeimman pilvenpiirtäjän jalustalta, alettiin sitä kutsua ”maailman korkeimmaksi kaksoistorniksi”.

Kaiken pitää olla suurta, ennätyksiä rikkovaa. Suuruuden tavoittelussaan malesialaiset lipsahtavat välillä kämpin puolelle.

Kuala Lumpurista löytyy myös ”maailman korkein lipputanko” Vapaudenaukiolta ja ”maailman suurin verkolla katettu lintupuisto”. 421 metriä korkeassa Menara-tv-tornissa myydään t-paitoja, joissa mainostetaan rakennuksen olevan ”maailman neljänneksi korkein tv-torni”.

”Niin, ja olihan meillä myös pääministeri, jolla oli maailman suurin suu”, taksikuski vastaa päivittelyyni, että Malesiassa kaiken pitää olla suurta.

Kuski tarkoittaa tohtori Mahathiria, paikallista Kekkosta, joka hallitsi Malesiaa 22 vuotta yksinvaltiaan ottein vuoteen 2003. Senkin jälkeen hänen puolueensa on takertunut mustasukkaisesti vallankahvaan, ja Mahathir on edelleen mahtitekijä Malesian poliittisella kentällä yli 90 vuoden iästään huolimatta.

Sen lisäksi, että omapäinen pääministeri muistetaan maailmaa kuohuttaneista lausunnoistaan (juuri ennen vallasta luopumistaan hän julisti juutalaisten hallitsevan maailmaa kulissien takana), hän nosti maansa yhdeksi Aasian vauraimmista.

Suurimmaksi saavutuksekseen Mahathir on kuitenkin nimennyt sen, että Malesiaa asuttavat etniset ryhmät – malaijit, kiinalaiset ja intialaiset – elävät sovussa keskenään. Kunnioitettava suoritus, kun muistaa, etteivät malaijit syö possua eivätkä intialaiset nautaa – ja kiinalaiset mässäilevät kaikella, mikä liikkuu.

Mutta sopua ja taloudellista kasvua ei ole saavutettu ilmaiseksi. Malesialaiset ovat maksaneet niistä sananvapaudella.

Malesia on kieltojen maa

”Meillä ei ole ongelmaa rotujen välillä”, turistiopas Alan sanoo ja hymyilee leveästi. ”Meillä on sisäisen turvallisuuden laki. Riitapukarit suljetaan saman tien telkien taakse. Vasta sitten tapausta aletaan selvittää.”

Mielivaltainen sisäisen turvallisuuden laki otettiin käyttöön vuoden 1969 veristen rotumellakoiden jälkeen. Laki on toiminut: Malesiassa on sen jälkeen vältytty avoimilta väkivaltaisuuksilta. Malaijien, kiinalaisten ja intialaisten kulttuurit kukoistavat rinnakkain.

Siinä sivussa sisäisen turvallisuuden laki on vaientanut toisinajattelijat sekä ympäristö- ja ihmisoikeusaktivistit.

Mediaa sensuroidaan. Elokuvista leikataan pois suutelukohtaukset ja muut vahingolliset länsimaiset vaikutteet. Kova kuri välittyy paikallisista lehtiuutisista: yhdessä osavaltiossa astuu voimaan kieltolaki, toisessa kielletään snookerin peluu ja kolmannessa uhkaavat sakot, jos jättää julkisen vessan vetämättä.

Tiukan islamilaisessa osavaltiossa poliisit leikkaavat punkkarilta irokeesin ja pitävät tälle pitkän nuhtelun siitä, millainen käytös sopii muslimimaahan ja mikä ei.

Piristyksen tuo uutinen tiikeristä, joka tunkeutui omakotitalon pihalle etsimään saalista. Ja Suomessa ollaan huolissaan roskiksia tonkivista kaupunkikarhuista!

Tiikeri-tarinalla on tosin surullinenkin puolensa. Se kertoo, kuinka ahtaalle kehitys on ajanut Malesian luonnon, kun viidakot on raivattu palmuöljyviljelmiksi. Villieläinten elintila käy vähiin.

Mikään ei näytä surullisemmalta kuin kaadettu sademetsä. Ja se on valitettavan tuttu näky, kun matkustaa Malesian niemimaalla bussilla. Se mikä on kerran ollut mahtavaa ja täynnä elämää on enää elotonta risukkoa tai loputonta, yksitoikkoista palmuöljyviljelmää.

Samaa hintaa maksetaan myös Borneossa, jossa hakkuut uhkaavat maailman vanhimpia sademetsiä ja niiden mukana Borneon alkuperäiskansojen kulttuuria.

Harva mannermalesialainen on edes käynyt Borneolla. Kuala Lumpurin keskiluokka matkustaa mieluummin Australiaan tai Bangkokiin.

Ei tehdä samaa virhettä. Borneon luonto ja alkuperäiskulttuurit tekevät saaresta yhden maailman mielenkiintoisimmista paikoista.

Malesia on luonnonihmeiden maa

Tuntuu kuin istuisin jonkin Humphrey Bogart -elokuvan lavasteissa. 18-paikkainen Twin Otter -potkurikone vaappuu niin hauraasti taivaalla, että vatsaa kipristää. Tärisevän matkustamon penkeille mahtuu tuskin istumaan. Valkopaitaisten lentäjien selät pilkistävät ohjaamon avoimesta ovesta.

Alkumatkan hakkuuaukeat ovat jääneet taakse; lähestymme Gunung Mulun luonnonpuistoa Borneon syrjäseuduilla. Koneen ikkunoista näkee silmänkantamattomiin ulottuvan tiheän, kumpuilevan viidakon. Leveät joet kiemurtelevat sademetsässä jättiläiskäärmeiden lailla.

Kone laskeutuu poukkoillen lyhyelle kiitoradalle keskelle 180 miljoonaa vuotta vanhaa sademetsää.

”Hyvänä päivänä suurimmasta luolasta voi lentää ulos 1,8 miljoonaa lepakkoa.”

Asetun taloksi retkeilymajaan. Illalla, auringon laskiessa, käyn kauppahökkelissä ostamassa retkimuonaa seuraavien päivien vaellusta varten.

”Katso, lepakot lentävät ulos luolistaan”, kauppias hihkaisee ja osoittaa taivaalle.

Missä? En näe kuin yhden yksinäisen lepakon räpyttelemässä ympyrää kaupan edessä.

”Tuolla! Taivaalla!”

Korkealla iltataivaalla viilettää kuhiseva musta pilvi toisensa jälkeen kohti auringon viimeisiä säteitä. Pilvet muuttavat muotoa. Lepakkoparvet lentävät välillä palloina, bumerangeina ja kiemurtelevina käärmeinä. Ne vaeltavat joka yö sademetsien peittämien vuorten valtavista luolastoista 80 kilometrin päähän rannikolle hyönteisjahtiin.

”Hyvänä päivänä suurimmasta luolasta voi lentää ulos 1,8 miljoonaa lepakkoa”, kauppias kertoo.

Seuraavana iltana seison Peuraluolan edessä ja odotan lepakoita. Sataa liikaa. Lepakot pysyvät luolassaan.

Mutta ei hätää. Gunung Mulusta eivät luonnonihmeet lopu.

Pari päivää myöhemmin nousemme pitkällä matalalaitaisella veneellä kapeaa jokea ylävirtaan. Sademetsä nousee korkealle yläpuolelle; välillä rehevät puut kaartuvat porteiksi veneen ylle.

Puista putoavat lehdet muuttuvat perhosiksi.

Vastaan tulee toinen vene. Vanha mies tähystää kokassa matalikkoja, nuorukainen käsittelee perässä moottoria. Miesten välissä on puolikas villisian ruho.

Nuorukainen hymyilee leveästi etuhampaatonta hymyään. Hän näyttää ampuneensa eläimen puhallusputkella. He ovat viemässä ruhoa markkinoille.

Oppaani Willie Kajan kertoo kaksikon kuuluvan penan-heimoon, Borneon viimeisiin metsästäjä-keräilijöihin.

Venematkan jälkeen vaellamme kahdeksan kilometriä viidakon halki ja kahlaamme vyötäröön asti ulottuvan joen yli. Saavumme viimein Vitosleiriin. Poltan tupakalla iilimadot irti jaloistani.

Erämaja on viidakon keskellä, joen rannassa. Kosken yli vie riippusilta. Puolitoista kilometriä korkeat, pystysuorat jyrkänteet nousevat ympärillä.

Maisemaa ihaileva, toiseen seurueeseen kuuluva englantilainen matkalainen kertoo, kuinka hän näki venematkalla lentävän käärmeen. Se singahti puusta ja liiteli ilman halki veteen kymmenen metrin päähän veneestä. ”Ihmeellisiä eläimiä täällä, eikö?”

Seuraavana aamuna kiipeän oppaan kanssa Gunung Api -vuorelle.

Sataa. Olen läpimärkä hiestä ja trooppisesta sateesta. Kiskon itseäni ylös pitkin kallioon pultattua köyttä. Tasapainoilen huojuvilla lankuilla ja kiipeän kiikkeriä tikapuita. Tunkeudun suurten hämähäkinseittien ja lihansyöjäkasvipusikoiden läpi. Viimein olen perillä.

Vastapäisellä rinteellä viidakosta nousee kymmenien veitsenteräviä kivipiikkejä kuin samuraimiekkoja.

”Pitää osata elää luonnon ehdoilla, kunnioittaa sitä. Muuten se rankaisee.”

Sade yltyy. On kylmä. Willie uhraa kananmunan vuoren ja ilmojen hengille. Hän laittaa munan jyrkänteen reunalle ja istuu rauhassa alas kivenmurikan taakse tuulen suojaan.

Vartin päästä pilvet antavat tilaa auringolle, ensin varovasti, sitten kokonaan väistyen. Aurinko tuo mukanaan lämmön.

”Meidän on kiitettävä luontoäitiä”, Willie sanoo. Hän kertoo, kuinka ajatus luonnon taivaallisuudesta yhdistää maailman kaikkia alkuperäiskansoja.

”Pitää osata elää luonnon ehdoilla, kunnioittaa sitä. Muuten se rankaisee. Jos metsät kaadetaan, auringosta tulee liian polttava, tuulesta voimakasta ja joista mutaisia.”

Malesia on metsäyhtiöiden maa

Mulu-vuoristo jää taakse sinisen ja vihreän sekoituksena. Paksut, valkoiset pilvet leijuvat matalalla.

Istun jälleen veneessä, tällä kertaa matkalla Willien kotikylään. Mukana on myös Willien 12-vuotias poika. Valkoisia haikaroita lehahtaa yli.

Alkumatkasta Mululta laskeva joki on kirkas. Kun se yhtyy suurempaan, vesi muuttuu kuraiseksi. Ison joen varrelta on hakattu metsää, ja eroosion liottama maa on pilannut veden.

”Mitä he oikein haluavat? Että lähdemme taas pääkallojahtiin?”

”Kun olin saman ikäinen kuin poikani on nyt, täällä ei ollut moottoriveneitä eikä metsähakkuita. Meloin isäni ja enoni kanssa koko matkan kotikylästä Muluun. Vettä pystyi juomaan, ja kaloja oli niin paljon, että ne hyppivät veneeseen”, 47-vuotias Willie kertoo.

Ohitamme hakkuulaiturin, jolla tukkipinot odottavat rahtialusta. 1980-luvulla alkaneet hakkuut jatkuvat yhä. Luonnon mukana alkuperäisasukkaiden maanviljelykseen, kalastukseen ja metsästykseen perustuvat elämänmuoto on vaakalaudalla. Willien mukaan metsähakkuiden tuotot katoavat Malesian mannermaalle uusien pilvenpiirtäjien ja ostoskeskusten rakentamiseen.

”Kiinalaiset metsäyhtiöt ja muslimikauppamiehet tuhoavat perinteiset maamme. Mitä he oikein haluavat? Että lähdemme taas pääkallojahtiin?”

Malesia on pääkallonmetsästäjien maa

Vielä Willien isoisän aikaan Borneon heimot sotivat keskenään, metsästivät päitä. Pääkallonmetsästys oli taistelua maiden ja jokien hallinnasta, mutta myös keskeinen osa kulttuuria. Vihollisten katkaistuissa päissä uskottiin olevan maagisia voimia: päänsä menettäneen miehen voima siirtyi pääkallonmetsästäjään.

Naimisiin päästäkseen miehen oli osoitettava voimansa tuomalla myötäjäisenä päitä morsiamensa isälle.

Rauhoittumassa ollut pääkallonmetsästys pääsi uudelleen vauhtiin toisessa maailmansodassa, kun japanilaiset tunkeutuivat heimomaille.

Naimisiin päästäkseen miehen oli osoitettava voimansa tuomalla myötäjäisenä päitä morsiamensa isälle.

”He tappoivat kanamme, söivät riisimme ja joivat riisiviinamme. Se oli vielä ok: heillä oli varmaan nälkä”, Willie kertoo. ”Mutta sitten he polttivat koristellut kotitalomme.”

Se oli paha virhe. Päitä alkoi putoilla.

Hiljainen kuolema odotti japanilaisia. Pääkallonmetsästäjät ampuivat japanilaisia viidakon kätköistä puhallusputkilla. Myrkkynuoli kirpaisi vähän, mutta viiden minuutin päästä osuman saanut kaatui kuolleena maahan.

Willie ei tiedä, montako päätä hänen sukulaisensa saivat. ”Ei niitä laskettu. Päitä oli niin monta.”

Japanilaisten jälkeen saapuivat lähetyssaarnaajat. Kristinusko hävitti nopeasti monet vanhat traditio, paljon muutakin kuin rottinkihihnoilla talojen katoista roikkuneet pääkallot.

Malesia on jättiläislepakoiden ja soturitanssien maa

Se on vähän niin kuin rivitalo. Mutta siinä on 85 ovea. Willien kotikylän, Long Terawanin, asukkaat asuvat perinteiseen borneolaiseen tapaan yhdessä pitkässä talossa. Pisimmät talot ovat olleet kilometrin pituisia.

Nykyisin talot rakennetaan hirsien sijaan lankuista ja betonista: sisältä löytyvät televisiot, stereot, karaoke-laitteistot ja jääkaapit.

Ahavoitunut, verkkariasuinen mies tulee tervehtimään. Vyöllä roikkuu suuri veitsi puukotelossa, päässään hänellä on rakennustyömaakypärä. Mutta 45-vuotias mies ei ole töissä raksalla.

”Kerään durian-hedelmiä”, hän selittää. Se on vaarallista puuhaa: piikikkäät, jalkapallonkokoiset hedelmät putoilevat korkealta puiden latvoista.

Puhallusputken myrkkynuolien hankkiminen on ongelmallista, koska kuolettavaa myrkkyä osaavat valmistaa enää penan-heimolaiset.

Mies ottaa pitkät sauhut savukkeestaan. Tänään hän on kerännyt 40 hedelmää. Yöllä hän menee metsästämään villisikoja – ja jättiläislepakoita, joiden siipien väli voi olla 1,8 metriä.

”Pitää tähdätä puissa kiiluviin lepakoiden punaisiin silmiin”, mies opettaa.

Haalaripukuinen mies tuo durianin-kerääjälle haulikonpanoksen. Tämä pyörittelee sitä tyytyväisenä sormissaan. Tänä yönä pääsee taas metsästämään haulikolla.

Durian-kerääjä kertoo metsästävänsä haulikolla tai puhallusputkella siitä riippuen, kumpaan hän onnistuu hankkimaan ammuksia. Haulikkoon on vaikea saada panoksia, koska hänellä ei ole metsästyslupaa niin kuin ei juuri muillakaan alkuperäisasukkailla. Puhallusputken myrkkynuolien hankkiminen on ongelmallista, koska kuolettavaa myrkkyä osaavat valmistaa enää penan-heimolaiset, eivätkä he myy sitä mielellään. Jos myrkyllä murhataan joku, penanit joutuvat vaikeuksiin.

Illalla meille pidetään tervetuliaisjuhlat Willien sukulaisten luona. Vanha, puolisokea mies on luvannut soittaa sapea, perinteistä, kitaramaista soitinta.

”Jihaa!” 78-vuotias John Sabang loikkaa sisään täydellisellä telemark-alastulolla.

Likaiseen paitaan ja risoihin verkkarihousuihin pukeutunut vanhus nappaa vetreästi seinältä pölyn peittämän sulkapäähineen ja koristellun puukilven ja alkaa tanssia soturitanssia sapen soiton tahtiin.

”Jihaa!” John ulvahtaa hurjasti aina hyökkäysasentoon hypätessään. Japanilaisia vastaan sotineen miehen luodinreikien merkitsemässä kehossa virtaa edelleen voimaa.

Teinit keskeyttävät Bollywood-elokuvan katsomisen viereisessä huoneessa ja tulevat ovensuuhun ihmettelemään.

Mielenkiinto sammuu nopeasti. John se taas vain on vauhdissa.

Nuoriso ilmestyy seuraavan kerran ovensuuhun, kun joudun esittämään oman versioni soturitanssista. Jenkkapoljennolla.

Nuorisoa esi-isien soturitanssit lähinnä nolostuttavat. Hurjien pääkallonmetsästäjien perillisille ne edustavat takapajuisuutta. Mutta asenteet ovat muuttumassa. Vankin todiste siitä on kauniista vanhasta kolonialistiajan talosta löytyvä Borneo Headhunters -tatuointistudio Kuchingissa, Sarawakin osavaltion pääkaupungissa.

Malesia on tatuointien maa

Tatuointi on valmis. Avustaja levittää rasvaa tatuoinnin päälle. Amerikanburmalainen tyttö kysyy, miten sanotaan ”kiitos” ibanien kielellä.

”Sellaista sanaa ei ole meidän kielessämme”, tatuoija Ernesto Kalum sanoo. ”Jos arvostaa jotakuta, antaa ilomielin. Kiitoksia ei tarvita. Kiittäminen on kolonialistien propagandaa.”

”Ok”, tyttö vastaa. ”Haista sitten vittu. Se sattui.”

Tyttö kertoo kuitenkin, että Erneston käsin hakkaama tatuointi sattui vähemmän kuin hänelle aiemmin koneella nilkkaan tehty. Kehitys ei aina selätä perinteitä. Käsin hakatessa neula ei iske niin syvälle kuin kone ja tatuointi paranee helpommin kuin koneella tehty. Tytöltä ei vuotanut edes verta tatuoinnin aikana.

”Isoisäni näytti minulle tatuointejaan ja kertoi jokaisesta niistä tarinan. Tatuoinnit olivat eläviä päiväkirjoja.”

Tytön selkään tatuoidun pyöreän kukkakuvion nimi on ”turvallista matkaa”. Nuorukaisille tatuoitiin sellaiset molempiin olkapäihin, kun he lähtivät ensimmäiselle pääkallonmetsästysretkelleen kasvaakseen pojasta mieheksi. Retkeä kutsuttiin matkaksi viisauteen.

Ibaneille tatuoinnit liittyivät matkustamiseen. Niitä otettiin sota-, metsästys- ja kauppamatkojen kunniaksi.

”Isoisäni näytti minulle tatuointejaan ja kertoi jokaisesta niistä tarinan. Tatuoinnit olivat eläviä päiväkirjoja”, Ernesto kertoo.

Erneston liike on Sarawakin ensimmäinen moderni tatuointistudio, jossa tatuoidaan perinteisiä kuvioita. Ibanien tatuointiperinne on ollut vaarassa kadota kokonaan. Nuoret pitävät perinteisiä kuvioita vanhanaikaisina.

”He tahtovat ottaa ruusun tai alastoman naisen”, Ernesto kertoo.

Ernesto ei itsekään aluksi välittänyt kansansa perinteistä. Hän kiinnostui niistä opiskellessaan Englannissa lakia vuonna 1996.

”Näin iban-kuvioita lontoolaisissa tatuointiliikkeissä. Vasta kun näin muiden arvostavan tatuointejamme, ymmärsin niiden arvon.”

Borneoon palattuaan Ernesto kiersi kaukaisissa kylissä viidakoiden keskellä kuin Elias Lönnrot Kalevalan laulumailla. Runojen sijaan hän keräsi vanhoilta miehiltä ja naisilta tatuointiperintöä.

”Jos ei lähde matkalle, ei ikinä löydä itseään, ei kasva lapsesta aikuiseksi.”

”Tatuoinnit ovat tärkeä osa kulttuuriamme. Jos menetämme ne, menetämme kaiken.”

Ernesto koettaa säilyttää kulttuuristaan sen, mikä on pelastettavissa. Paljon on tuomittu katoamaan.

Niin sen kuuluu ollakin. Kulttuurit ovat aina olleet vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, vaihtaneet vaikutteita. Nykymaailmassa muutoksen vauhti on vain niin hurja, että paljon arvokasta katoaa kuin huomaamatta.

”Haluaisin tehdä enemmän. Mutta minulla on vain yksi elämä. Ja kaksi kättä.”

Ernesto on saanut jo paljon aikaan. Nuoret ibanit ovat alkaneet kiinnostua heimotatuoinneista. Jotkut ovat innostuneet myös perinteisistä, korvalehtiä venyttävistä korvakoruista.

”He ovat nähneet samanlaisia rock-tähdillä”, Ernesto kertoo huvittuneen tyytyväisenä.

Globaalissa maailmassa kulttuurit eivät säily eristämisellä vaan kansainvälistymisellä. Se, mikä ei löydä vastakaikua muualta, häviää. Tradition pitää hakea uutta elinvoimaa ennen kuin se voi palata syntyseudulle.

Oman kulttuurin arvostamiseen tarvitsee etäisyyttä. Puolet Erneston asiakkaista on ulkomaalaisia. Borneolaisista asiakkaista suurin osa on tullut Erneston studiolle vasta ulkomailla käytyään. Siellä he ovat löytäneet borneolaisuutensa, ymmärtäneet, että ollakseen jotain vieraassa maassa on tunnettava omat juurensa. Niin kävi Ernestolle Englannissa.

Tatuoija katsoo minua syvälle silmiin.

”Jos ei lähde matkalle, ei ikinä löydä itseään, ei kasva lapsesta aikuiseksi.”

Lue lisää:

Malesia-opas

Borneo-opas

Kaikki Borneo-artikkelit