Matkasimme syvälle Borneon sydämeen, Kelabit Highlands -ylängölle, tutustumaan paikallisiin alkuperäiskansoihin ja heidän perinteisiinsä. Matka huipentui vierailuun pääkallonmetsästäjän kotona.
Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuvat Ville Palonen
”Jes, me teimme sen!” kiljaisee pilotti ilkikurisesti lentokoneen vielä pomppiessa parin sadan metrin mittaisella kiitoradalla. Repeämme hermostuneeseen nauruun, mutta vitsissä itää totuuden siemen. Vain murto-osa Borneolle saapuvista ulkomaalaisista uskaltautuu seikkailemaan näin syvälle viidakkoon.
Vaappuva potkurikone on tuonut meidät sademetsän peittämien kukkuloiden yli Malesian puoleisen Borneon sydämeen, Kelabitin ylängöllä sijaitsevaan Long Bangan pikkukylään. Reilun kilometrin korkeudessa sijaitseva ylänkö on saanut nimensä alueen alkuperäisasukkailta, kelabiteilta. Vielä sata vuotta sitten heimo tunnettiin säälimättöminä pääkallonmetsästäjinä. Nyt uskaliaimmat matkailijat saapuvat – sademetsässä vaeltamisen lisäksi – tutustumaan heidän elämäänsä.
Alueella, jonne ei kulje kunnollista maantietä, monet perinteet ovat pysyneet hengissä. Päänsä menettämistä ei sentään enää tarvitse pelätä.
Puhallusputkia ja myrkkynuolia
Tunnin mittaisen lennon aikana rannikon öljypalmuplantaasien ruuduttama kolkko maisema on vaihtunut vihreältä vaahdolta näyttävän sademetsän latvustoihin. Ikävä kyllä idylli ei ole täydellinen. Siellä täällä tukkitiet viiltävät rehevää viidakkoa kuin arvet, ja kylien laitamilta nousee ohuita savupatsaita: metsää kulotetaan riisipelloiksi.
Kentän laidalla seisoo väkijoukko odottamassa potkurikoneella saapuvia sukulaisiaan. He tervehtivät ilahtuneina viisikymppistä opastamme, ympäristö- ja ihmisoikeusaktivisti Willie Kajania. Yksi kädenvatkaajista on James, joka on tullut kentälle vaimoaan vastaan. Mies kuuluu metsästäjä-keräilijöinä tunnettuun penan-heimoon. Pariskunta kutsuu meidät vierailulle kotikyläänsä, joka sijaitsee parin tunnin patikkamatkan päässä.
Kiikutamme rinkat majataloon. Sitten seuraamme Jamesia metsän siimekseen.
Jamesin vyötäröllä roikkuu parang, sademetsän monitoimityökaluksi kutsuttu viidakkoveitsi. Ujon ensivaikutelman antanut mies rentoutuu silminnähden, kun hän pääsee takasin omaan elementtiinsä: metsään.
”Osun myrkkynuolella riistaan kolmenkymmenen metrin päästä”, James kehaisee.
Muutaman minuutin tarpomisen jälkeen James kurottaa polun vieressä rehottavaan pusikkoon, josta hän kaivaa aiemmin piilottamansa tummasta puusta veistetyn puhallusputken. Sen kärjessä komeilee keihäänä toimiva terä.
Aseita ei saa viedä naapurikyliin, mutta muulloin Jamesilla on puhallusputki aina mukanaan. ”Osun myrkkynuolella riistaan kolmenkymmenen metrin päästä”, mies kehaisee. ”Yksin ollessani metsästän kääpiökauriita ja makakiapinoita. Mutta jos lähden villisikametsälle koirien kanssa, otan mukaan pidemmän putken kotoa. Tämä lyhyt putki on tällainen pistooli, jo parikymmentä vuotta vanha.”
Pysähdymme harjoittelemaan ampumista. Kun muutaman metrin päästä on hankalaa osua tupakka-askiin, alkavat kolmenkymmenen metrin laukaukset vaikuttaa hatunnoston arvoiselta taituruudelta.
James kaivaa bambukotelosta myrkkynuolia, jotka lamauttavat uhrin vain muutamassa minuutissa. Viidakosta toki löytyy vastalääke tajem-puun mahlasta tehdylle myrkylle, mutta metsästäjät eivät voi kantaa sitä mukanaan, sillä Jamesin mukaan se neutralisoisi nuolien myrkyn. Nauramme yhdessä tarinalle miehestä, joka pisti itseään vahingossa myrkkynuolella. Raukka ei ehtinyt löytää vastalääkkeeksi kelpaavaa kasvia ajoissa.
Jatkaessamme matkaa isäntämme esittelee polunvarren pusikoita: ”Tämä kasvi laskee kuumeen, tätä käyttävät diabeetikot, ja tämän puun ytimen pureskelu auttaa ripuliin. Me penanit keräämme lääkekasveja vain tarpeen vaatiessa. Niiden pitää säilyä myös jälkipolville.”
Viimeiset metsästäjä-keräilijät
Suurin osa penaneista oli 1950-luvulle asti viidakossa vaeltavia metsästäjä-keräilijöitä. Sademetsässä asuu vieläkin pieniä samoilevien penanien ryhmiä, mutta 1970-luvulla alkaneet massiiviset metsähakkuut ovat kutistaneet heidän elintilansa olemattomiin. Kymmenestä tuhannesta penanista enää parisen sataa elää perinteistä metsästäjä-keräilijän elämää.
Kylä johon olemme matkalla, Long Lamai, perustettiin vasta kolmisenkymmentä vuotta sitten. Long Lamain pitkätalo, longhouse, muistuttaa paaluille nostettua rivitaloa. Rakennuksella on ikää saman verran kuin koko kylällä, eivätkä kaikki asukkaat enää mahdu sen katon alle. Jotkut ovat muuttaneet omiin taloihinsa ”paloturvallisuuteen” vedoten, mutta James tuhahtaa tekosyylle. ”Rikkaat perheet tekevät pesäeroa yhteisöön. He eivät halua työskennellä yhdessä ja jakaa omaisuuttaan, kuten penanien perinteisiin kuuluu. Raha rikkoo yhteisömme, jopa varkauksiakin on jo tapahtunut.”
”Rikkaat perheet tekevät pesäeroa yhteisöön. He eivät halua työskennellä yhdessä ja jakaa omaisuuttaan, kuten penanien perinteisiin kuuluu. Raha rikkoo yhteisömme.”
Kylän päällikön pihalla komeilee television lautasantenni, mutta James voi vain haaveilla moisista luksustavaroista. Vierashuoneen lattialla on vain yksinkertainen bambumatto, ja rakoilevia seiniä koristaa muutama kosteuden käpristämä juliste.
James kaataa mukeihin mehua ja alkaa kertoa elämästään. Hän syntyi viidakossa ja eli kymmenvuotiaaksi pelkkään lannevaatteeseen pukeutuneena. Perhe asettui aloilleen 60-luvun alussa. Nyt James asuu pitkätalon ahtaassa asunnossa vaimon ja viiden lapsensa kanssa.
”Vietin onnellisen lapsuuden. Viidakossa ruokaa oli helppo löytää, eikä rahaa tunnettu. Olimme vapaita”, James muistelee kaihoisasti. ”Nykyään tarvitsemme rahaa kaikkeen: vaatteisiin, uuteen kattoon, generaattorin polttoaineeseen. Elätän perheeni viljelemällä riisiä ja metsästämällä. Joskus yritän myös kalastaa, mutta metsähakkuiden takia joen vesi on muuttunut sameaksi. Suurin osa kaloista on kadonnut.”
Jamesin puheesta paistaa huoli hänen kotimetsänsä tulevaisuudesta, eikä suotta. Viime vuosikymmeninä Malesiasta on kasvanut yksi maailman johtavista trooppisten puiden – kuten tiikin – tuottajista. Rikkaisiin teollisuusmaihin viedään eksoottisia huonekaluja, joiden hinnan maksavat sademetsän asukkaat. Malesia on hakannut jo lähes puolet sademetsistään. Penanien ahdingon lisäksi monet eläinlajit – muun muassa orangit, kääpiönorsut ja puuleopardit – ovat sukupuuton partaalla.
Metsähakkuitakin peruuttamattomampaa tuhoa aiheuttavat käsittämättömän laajat öljypalmuviljelmät. Ympäristönsuojelijoiden mukaan monet lajit selviäisivät kertaalleen hakatuilla alueilla, mutta ainoastaan yhden kasvilajin hallitsemat puupellot ovat biologisia aavikoita.
James saattaa meidät viidakon halki takaisin Long Bangan laitamille. Hyvästelemme miehen, joka kääntyy takaisin hämärtyvään metsään. Jäämme katsomaan, kuinka kristityksi kesytetty metsästäjä-keräilijä katoaa puiden siimekseen. Toisessa kädessä hänellä on ikiaikainen puhallusputki, toisessa heiluu taskulamppu.
Borneon tatuoidut naiset
Sivistys on saavuttanut myös Pa Dalihin kylän, jonka kelabit-heimoon kuuluvia asukkaita on jäljellä enää sata. Jalkapallokenttää reunustavien talojen katoilla kiiltelee aurinkopaneeleita ja satelliitti-tv:n lautasia. Pitkätaloa koristaa kaakaojuoman räikeä mainos.
Sisällä, asuntojen ovenpielissä, roikkuu metsästystrofeita, mitaleita ja kehystettyjä valokuvia. Ne paljastavat kyläläisistä yhtä sun toista: tämän huoneen asukas on työskennellyt öljynporauslautalla, tuolla taas asuu mestarijuoksija, jonka poika on näköjään valmistunut yliopistosta.
Naisten korvalehdet venyvät olkapäille asti valtavien metallikorvakorujen painosta. Tatuoidut pilkut ja viivat peittävät heidän käsivarsiaan ja sääriään.
Kylän päällikkö saapuu tapaamaan meitä siististi prässättyyn toisen maailmansodan aikaiseen univormuun pukeutuneena. Papparaista seuraa kolme rouvaa. He ovat todiste siitä, etteivät perinteiset kaunottaret ole hävinneet kaikista kylistä.
Naisten korvalehdet venyvät olkapäille asti valtavien metallikorvakorujen painosta. Tatuoidut pilkut ja viivat peittävät heidän käsivarsiaan ja sääriään niin tummina, että kauempaa katsottuna näyttää kuin rouvat olisivat pukeutuneet legginseihin ja sormikkaisiin.
Seitsemänkymppinen Nulao Pulon on ylpeä tatuoinneistaan, vaikka tietääkin niiden menneen muodista aikapäiviä sitten. ”Kun olin nuori tyttö, ihailimme miesten komeasti venytettyjä korvalehtiä. Kauniit tatuoinnit taas sekoittivat poikien päät. Entisaikoina, kun mies hiipi yöllä rakkaansa luo pitkätaloon, hän tunnisti tytön hämärässä tämän tatuoinneista.”
Kahdeksankymppinen Julan Nokan sai tatuoinnit 16-vuotiaana. Rouvan jalkoja peittävät vauraasta elämästä kertovat kuviot, ranteista taas löytyy soturin merkkejä. ”Vanhaan aikaan tatuoimattomat naiset olivat alempaa kastia tai orjia. Osaan itsekin hakata tatuointeja, mutta minulla ei ole tyttäriä eikä suurin osa nykynuorisosta muutenkaan ole kiinnostunut tatuoinneista. Lastenlapsien mielestä näytämme hassuilta. He häpeävät meitä. Se on lähetyssaarnaajien syy, sillä he opettivat tatuointien olevan syntiä!”
Ilta kotimajoituksessa
Toisen maailmansodan jälkeen saapuneet lähestyssaarnaajat tekivät Pa Dalihin animistisista asukkaista jumalaapelkääviä protestantteja. Esi-isien taisteluissa keräämät vihollisten pääkallot, joiden taikavoima varmisti hedelmällisen sadon vuodesta toiseen, on kuopattu kylän hautuumaalle ajat sitten.
Tietenkään kaikki eivät kaipaa vanhoja aikoja. ”Kristinusko on hyväksi meille, ennen sitä täällä ei ollut rakkautta. Esi-isämme saattoivat vaikka haudata ei-toivotun lapsen kiviruukussa talon alle”, selittää majatalomme isäntä, 52-vuotias Andreas Tapan.
Mies saa elantonsa majoittamalla matkailijoita ja viljelemällä riisiä. Perinteinen viljelytapa olisi metsän kulottaminen riisiviljelmiksi, mutta poltetun alueen toipuminen saattaa kestää kolmekin vuosikymmentä. ”Vaihdoin vesipeltoviljelyyn, ettei minun tarvitsisi kaataa sademetsää. Nyt samaa peltoa voi käyttää sukupolvien ajan. Kyntäminen ei tosin onnistu ilman vesipuhvelia.”
Nuorempana Andreas työskenteli metsänvartijana, eikä pidä sademetsän ylenpalttisesta hakkaamisesta. ”Se on surullista, sillä puujättiläiset ovat niin erityisiä olentoja. Olemme yrittäneet neuvotella viranomaisten kanssa, jotta meille jätettäisiin tarpeeksi koskematonta sademetsää selvitymistä varten. Olisi upeaa, jos jonain päivänä tänne perustettaisiin kansallispuisto”, mies sanoo toiveikkaana.
”Viidakkobluesin seuraksi sopii parhaiten viidakkoviski”, mies virnistää surumielisesti.
Odotellessamme illallisen valmistumista siemailemme borakia, riisistä käytettyä paikallista viiniä. Samalla kuuntelemme cd-levyltä sapen, perinteisen huilun, sydäntäriipaisevaa ulinaa. Kylän koirat ulvovat kuorossa musiikin tahtiin.
Andreas tunnustaa, että hän viettää pitkiä iltoja yksin, sape-musiikkia kuunnellen ja borakia tissutellen. ”Viidakkobluesin seuraksi sopii parhaiten viidakkoviski”, mies virnistää surumielisesti.
Pääkallonmetsästäjän vieraina
Aamulla seuraamme liittynyt paikallinen metsästäjä, 43-vuotias Lugun Bala, opastaa meidät viidakon halki Pa Madan autioituvaan kylään. Paahtavan auringon kuumentamassa pitkätalossa meidät toivottaa tervetulleeksi radiosta gospelia kuunteleva äijänkäppyrä, jonka korvalehdistä roikkuu jättimäisiä pronssikoruja.
Kun yhdeksänkymppinen Agan Bulan tarjoaa meille teetä, kaivamme repusta suklaakeksipaketin. Tuliainen saa miehen käkättämään tyytyväisenä.
Agan ojentaa meille lautasellisen currykastikkeeseen hukutettua lihaa, jonka hän kertoo olevan muurahaiskäpyä. Seinälle on ripustettu juliste, jossa otuksen kuva komeilee muiden rauhoitettujen eläinten joukossa.
Viidakon keskellä nälkä on selättänyt luonnonsuojelulait, ja viranomaisten jakama valistusjuliste toimii lähinnä päivän ruokalistana. Metsähakkuiden ovat karkottaneet riistan muualle, joten muurahaiskäpykin kelpaa pataan.
Noidankehään johtava logiikka on yksinkertainen: turisteja kiinnostavia eläimiä ei pystytä suojelemaan, ennen kuin turismi tuo tarpeeksi tuloja. Luonnonsuojelujärjestöt ovatkin yhtä mieltä siitä, että Borneon sademetsien suojelu onnistuu parhaiten paikallisten asukkaiden elintasoa parantamalla. Puiden ja eläinten on oltava arvokkaampia elävinä kuin kuolleina.
Aganilla ei ole pelkästään pitkäksi venytettyjä korvalehtiä, vaan myös puuleopardin kulmahampaita varten tehdyt reiät korvissaan. Hän esittelee niitä silminnähden ylpeänä: ”Nuoruudessani tyttöjä oli turha vongata ilman kunnollisia korvia! Kaadoin leopardinkin itse. Näyttäisin teille ne hampaat, mutta huoneeni on lukossa. Perhe on peltotöissä, ja pelkäävät kai että teen täällä pahojani yksikseni.”
Paljastuu, että isännällämme on ällistyttävä määrä jälkikasvua: lastenlapsia ja heidän lapsiaan on kaikkiaan kuusikymmentä. Yhden pääkaupunkiin muuttaneen lastenlapsen luona hän vieraili viitisen vuotta sitten. ”Ei Kuala Lumpurin pilvenpiirtäjiin kiipeäminen minua pelottanut. Mutta pari kuukautta betoniviidakossa sai minut kaipaamaan sademetsää. Kaupungissa en osannut liikkua ilman opasta, toisin kuin oikeassa viidakossa!”
”Tapoin kymmenen japanilaista, mutta en katkonut heiltä päitä. Vaarini otti päät talteen, totta kai.”
Keksejä mutustellessaan Agan tarinoi tavanneensa erään Borneon historian suurmiehistä, brittiläisen Tom Harrissonin. Antropologi-arkeologi, joka myöhemmin toimi Sarawak Museumin kuraattorina, muistetaan sotasankarina. Hän hyppäsi laskuvarjolla Kelabitin ylängölle toisen maailmansodan aikana, ja koulutti alkuperäisasukkaat taistelemaan julmia japanilaismiehittäjiä vastaan.
”Olin 25-vuotias, kun Tom Harrisson opetti minut ampumaan”, muistelee Agan. ”Tapoin kymmenen japanilaista, mutta en katkonut heiltä päitä. Vaarini otti päät talteen, totta kai.”
Kun alamme tehdä lähtöä, Agan neuvoo meitä valmistautumaan huolella viidakon vaaroihin. Hankaamme sääriämme tuoreilla tupakanlehdillä, sillä metsässä vaanivat iilimadot kammoavat niiden hajua.
Lopuksi vedämme jalkoihin puuvillasta ommellut iilimatosukat ja kumisaappaat. ”Nyt mennään oikeaan viidakkoon!” Willie julistaa.
Iilimatoja ja eloonjäämistaitoja
Rämpiessä nilkkoja myöten mutaan uponneena Borneon luonto hyökkää kimppuun armottomasti. Aurinkoisissa paikoissa kiukkuiset paarmat käyvät päälle, varjossa taas kiusana ovat hyttyset ja muut itikat.
Polkua reunustavien pensaiden lehdillä kyttää verenhimoisia iilimatoja. Ohikulkijan ei tarvi kuin hipaista pusikkoa, ja parin sentin mittaiset kammotukset tarraavat saaliinsa kimppuun. Ensimmäiseen pysähdystaukoon mennessä ei ehdi ihailla ympäröivää luontoa; kaikki aika kuluu sitä vastaan raivokkaasti taistellessa.
Tauolla Lugun antaa oppitunnin viidakossa selvitymisestä. Ensin hän esittelee lähellä kasvavan sago-palmun, jonka tärkkelyksestä penanit tekevät jauhoa. Seuraavan puun sisältä löytyisi mehukkaita toukkia. Välipalaehdotus ei houkuttele, mutta juominen tekisi terää.
Lugun katkaisee puolentoista metrin mittaisen pätkän sammaleen peittämästä liaanista. Se kätkee sisälleen litrakaupalla vettä. Kun liaanin nostaa pystyyn, kirkas neste valuu suoraan suuhun. Puhdistustableteilla käsitellyn veden jälkeen se maistuu taivaallisen raikkaalta.
Juomatauon jälkeen jaksaa ihmetellä ympäröivää sademetsää. Yllämme paksut liaanit halaavat taivaaseen kurottavia dipterocarpus-puita, joiden latvustoista kuuluu sarvilintujen siiveniskuja. Kukkulan rinteellä kiljuvat gibbonit, ja kristallinkirkas puro solisee paikassa, jota metsähakkuut eivät vielä ole pilanneet.
Viidakon äänet sekoittuvat kuin yhden suuren olion henkäisyiksi. Jossain näiden tuhansien kasvilajien kätköissä lymyilee mielikuvitusta kutkuttavia asukkaita: kummituseläimiä, leopardikissoja ja – ihan oikeasti – lentäviä käärmeitä.
Soturien sukua
Pimeän laskeutuessa saavumme yöpaikkaamme. Se on vesipuhvelin sarvilla koristeltu metsästysmaja, jonka sisällä istuu kolme metsämiestä grillaamassa saalistaan. Meidätkin viitotaan syömään. Illalliseksi on paistettua kaurista, villisienistä valmistettua keittoa ja bambuputken sisällä haudutettua riisiä. Pöydän antimia katsellessa tulee väistämättä mieleen, mahtavatko miehet vielä jonain päivänä syödä riistan sijasta palmuöljyssä paistettua pikaruokaa.
Willie kertoo, että nuorempana hänkin oli innokas metsästäjä. Sitten taistelu savuksi ja sahanpuruksi muuttuvien metsien puolesta vei voiton.
”Vaarini oli sarvikuononmetsästäjä ja kuuluisa berawan-heimon soturi. Isäni soti japanilaisia vastaan. Minun taisteluni on luonnon ja alkuperäisasukkaiden oikeuksien puolesta.”
”Minun taisteluni on luonnon ja alkuperäisasukkaiden oikeuksien puolesta”, Wille sanoo. ”Vuosien varrella minut on pidätetty, ja olen virunut pari viikkoa vankilassakin.”
Vuonna 1984 Willie tapasi sveitsiläisen Bruno Manserin, legendaarisen ympäristönsuojelijan. Manserista tuli 1980-luvun lopulla Borneon heimojen sankari, kun hän taisteli itseään säästämättä alkuperäisasukkaiden maita riistäviä metsäyhtiöitä vastaan. Sveitsiläinen asui vuosikausia penanien kanssa. Hän opetti metsästäjä-keräilijät järjestäytymään väkivallattomaan vastarintaan tekemällä tiesulkuja tukkiteille. Siitä seurasi tietysti hankaluuksia.
”Malesian viranomaiset etsintäkuuluttivat Brunon, joten hän piileskeli perheeni luona melkein vuoden ajan”, Willie kertoo. ”Hän on ollut kateissa jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, eikä hänen kohtalostaan saada varmuutta kenties milloinkaan.”
Willie päätti ottaa oppia Manserista. ”Vuonna 1993 organisoin ensimmäisen oman tiesulkuni. Vuosien varrella minut on pidätetty, ja olen virunut pari viikkoa vankilassakin.”
Viranomaiset eivät ole saaneet sotureiden sukua olevaa Willietä lopettamaan taisteluaan, mutta ajan kuluessa miehestä on tullut realisti. ”Ymmärrän, että hakkuiden lopettaminen on mahdotonta. Puita voitaisiin kuitenkin kaataa kestävämmällä tavalla, myös alkuperäisasukkaiden oikeuksia kunnioittaen. Mutta poliitikot eivät näe nenäänsä pidemmälle, heidän ahneutensa tuhoaa sademetsän”, Willie huokaa.
”Minua huolestuttaa, millaisessa maailmassa lastenlapseni joutuvat elämään.”
Lue lisää:
Kelabit Higlands – matkavinkit
Itkua ja hammastenkiristelyä Borneolla
