Mount Kinabalu – vaellus Borneon katolle

Mount Kinabalu – vaellus Borneon katolle

kirjoittaja -

Mount Kinabalulle, Borneon korkeimmalle huipulle, voi patikoida ilman vuorikiipeilykokemusta. Mount Kinabalulla pääsee myös seikkailemaan pystysuorilla kallioseinämillä kulkevalla via ferrata -reitillä.

Teksti Yaroslava Troynich
Kuvat Ville Palonen

Rosoista graniittitasankoa piiskaava tuuli ujeltaa kuoriasun läpi luihin asti. Neljän kilometrin korkeudessa ilma on niin ohutta, että jo muutama askel saa sydämen poukkoilemaan rinnassa kuin kumisen superpallon. On pakko pysähtyä haukkomaan henkeä. Hampaat alkavat kalista kylmästä saman tien, vaikka ollaan melkein päiväntasaajalla.

Täysikuu valaisee haljenneiden kivilaattojen yli kulkevan köyden. Se opastaa kohti edessä häämöttävää huippua, 4095-metristä Low’s Peakia. Korkeammalle ei Borneolla, maailman kolmanneksi suurimmalla saarella, pääse.

Vaellus Borneon korkeimmalle vuorelle

Vuoristovaellusta Mount Kinabalulle, Borneon korkeimmalle vuorelle, pidetään yhtenä Malesian suurimmista seikkailuista. Kaksi päivää kestävä koitos ei sovi sohvaperunoille.

Ensimmäisenä päivänä patikoidaan Kinabalun kansallispuiston pääportilta 3280 metrin korkeudella olevaan Laban Ratan majataloon, jossa syödään illallinen ja yövytään. Aamuvarhain kiivetään loppumatka Low’s Peak -huipulle. Loppupäivä kuluu palaamiseen ihmisten ilmoille.

Vaellusreitti on jyrkkää ylämäkeä: loputtomalta tuntuvia puisia ja kivisiä portaita, tihkusateen liukastamia järkäleitä ja juurakkoja. Vajaan kilometrin välein odottaa taukopaikka katoksineen, vessoineen ja juomavesihanoineen.

Mount Kinabalu, Borneo, Malesia
Portaat eivät lopu kesken matkalla kohti Kinabalun huippua. Kuva: Ville Palonen

Polku vie erilaisten kasvillisuusvyöhykkeiden halki. Alkumatka vaelletaan usvaisessa pilvisademetsässä, jonka latvuston läpi valo siivilöityy pehmeästi. Puunrungot ovat köynnösten ja naavan peitossa, ja polun varrella kasvaa jättimäisiä saniaisia. Jossain tiheän viidakon siimeksessä piilottelee rafflesia, maailman suurin kukka, jonka mädältä lihalta haisevien kukintojen läpimitta on jopa metri.

Parimetriset käppyräpuut kehystävät kivikkoista polkua, jonka varrella lihaa syövät kannukasvit houkuttelevat hyönteisiä tappavalla nektarillaan.

Punaturkkisia orankejakin Kinabalun kansallispuistossa asuu, mutta niitä ei vilkkaalla vaellusreitillä pääse näkemään. Eläinbongarin on tyydyttävä taukopaikoilla makupaloja kerjääviin kinabalunoraviin.

Mitä ylemmäs noustaan, sitä matalammaksi kasvusto muuttuu. Viimeinen kilometri ennen yöpymispaikkaa on kaunein. Parimetriset käppyräpuut kehystävät kivikkoista polkua, jonka varrella lihaa syövät kannukasvit houkuttelevat hyönteisiä tappavalla nektarillaan. Välillä ohi leijailee pilvi, joka muuttaa maiseman valkeaksi.

Ensimmäisenä päivänä patikoidaan 4-6 tuntia, toisena 6-8. Kovakuntoisimmat vaeltajat kiipeävät huipulle ja takaisin yhden pitkän päivän aikana. Se on hurja suoritus, mutta Kinabalun nopeusennätys on aivan käsittämätön: kaksi ja puoli tuntia huipulle ja takaisin.

Climbathon on vuosittain järjestettävä juoksukisa, jota kutsutaan ”maailman rankimmaksi vuoristokilpailuksi”. Vuonna 2010 ennätysajan, 2 tuntia ja 33 minuuttia, pinkoi italialainen Marco de Gasperi. Matkan huipulle mies taittoi puolessatoista tunnissa.

Aamuruuhka Borneon katolla

Huippua kohti ponnistellessa juoksuennätys – ja oikeastaan koko kisa – tuntuu absurdilta. Ohutta vuoristoilmaa pitää haukkoa kuin veneen pohjalla sätkivä ahven, ja kymmenen askeleen välein on pakko pysähtyä lepäämään. Kuun valaisema huippu ei tunnu lähestyvän ollenkaan.

Heräsimme keskellä yötä, ja lähdimme nousemaan vajaan kolmen kilometrin päässä häämöttävää huippua kohti jo puoli kolmelta. Tarkoitus olisi ehtiä perille ennen kuin aurinko nousee kuudelta.

Aamuyöllä ruuhka oli hurja. Pimeydessä keikkuvien otsalamppujen jono kiemurteli vuorenrinnettä ylös kuin satojen metrien mittainen käärme. Heti alkumatkasta vastaan kompuroi kalpea singaporelainen opiskelija, joka mutisi oksentaneensa. Vuoristotaudin nujertamaa poikaa kävi sääliksi. Luovuttaminen on kova pala, jos on ehtinyt huhkia jo päivän verran ylämäkeen.

Me sentään jaksamme raahautua huipulle asti. Viimeinen sata metriä on jyrkkää louhikkoa, jossa on pakko vaihtaa nelivetoon. Järkäleiden seassa ryömiessä näemme, kuinka auringon ensimmäiset säteet osuvat huipulle. Siellä seisoo kymmenien ihmisten joukko.

Mount Kinabalu, Borneo, Malesia
Auringon noustessa on Kinabalun huipulla tungosta. Kuva: Ville Palonen

Vaellus Kinabalulla ei sovi omia polkujaan tallaavalle erakolle. Vuorella saa liikkua vain merkityllä reitillä, ja mukana pitää olla paikallinen opas. Telttailusta on turha edes haaveilla. Huipulle päästetään 135 ihmistä päivässä, ja varsinkin sesonkiaikaan keväällä ja kesällä tulijoita olisi reilusti enemmän. Vuosittain vuorelle kiipeää 30-40 000 vaeltajaa.

Sääntöjen ja väenpaljouden takia vuoristovaelluksesta uhkaa kadota seikkailun maku. Rajoitukset ovat kuitenkin tarpeen, sillä ilman niitä Unescon maailmanperintökohde muuttuisi vieläkin ruuhkaisemmaksi. Silloin kärsisivät sekä luonto että vierailijoiden luontoelämykset.

Pilvimerestä kohoaa ryppyisiä vuoria, joiden välissä vaeltajien jono kulkee kuin muurahaiset polullaan.

Aluksi tungos hämmentää, mutta porukan hyvä tuuli tarttuu herkästi. Suurin osa kännykkäkameroilla kuvia räiskivistä pipopäistä on malesialaisia ja singaporelaisia opiskelijoita. Länsimaalaisia huipulla on vain muutama.

Mount Kinabalu, Borneo, Malesia
Näkymä Low’s Peak -huipulta on satumaisen kaunis. Kuva: Ville Palonen

Ympärillä leviävä näkymä hengästyttäisi ilman ohutta ilmaakin. Pilvimerestä kohoaa ryppyisiä vuoria, joiden välissä vaeltajien jono kulkee kuin muurahaiset polullaan. Kadazan-heimoon kuuluva oppaani kuiskaa, että hänen esi-isiensä henget asuvat näissä maisemissa. Se on helppo uskoa. Kinabalun huippu näyttää enemmän tuonpuoleiselta kuin meidän maailmaltamme.

Kun Borneon katolla on vierähtänyt puoli tuntia, on aika kiiruhtaa alas. Paluumatkalla nimittäin odottaa toinenkin vuoristoseikkailu.

Maailman korkein via ferrata

”Astu vain rohkeasti alas”, kannustaa Mohammad Aliyuddin Jaini. Kuin unessa – tai pikemminkin painajaisessa – noudatan 25-vuotiaan kiipeilyoppaan neuvoa. Jalkojen juuressa kalliojyrkänne putoaa tyhjyyteen. On kuin katselisi puoli kilometriä alempana olevaa Laban Ratan majataloa lentokoneen ikkunasta.

Parikymmentä metriä metallisia tikapuita laskeuduttua itsesuojeluvaisto herää: voinko todella luottaa henkiriepuni alumiinisen sulkurenkaan ja köydenpätkän varaan? Jalat alkavat sulaa veteläksi spagetiksi, mutta jänistäminen on jo liian myöhäistä. Seuraavat tunnit roikutaan lähes pystysuoralla kallioseinällä parin-kolmensadan metrin korkeudessa.

Kinabalu_Borneo_1
Maailman korkeimmalle via ferrata -reitille uskaltaa lähteä ilman kiipeilykokemusta. Kuva: Ville Palonen

Via ferrata, ”rautareitti”, syntyi Dolomiiteilla. Ensimmäisen maailmansodan aikaan vuorenseinämiin pultattiin vaijereita ja tikapuita helpottamaan sotilaiden liikkumista. Nykyään seikkailulliset via ferrata -vaellukset ovat suosittuja varsinkin Italiassa ja Itävallassa.

Mount Kinabalun kaksi rautareittiä ovat singaporelaisen Mountain Torq -kiipeilyfirman rakentamia. 3776 metrin korkeudesta alkavaa Low’s Peak Circuitia mainostetaan maailman korkeimmaksi via ferrataksi, vaikka tittelin kaappasi kesällä 2012 Mount Kenyalle rakennettu reitti.

Rautareittien periaate on yksinkertainen. Kallioseinämään on kiinnitetty tuuman paksuinen metallivaijeri, johon kiipeilyvaljaissa oleva varmistuslaite kytketään. Laitteen kahdesta sulkurenkaasta jompi kumpi – 99 prosenttia ajasta molemmat – on kiinni vaijerissa.

Borneo_Malesia_Palonen_15
Kiipeilyopas Muhammad Ali on kiertänyt via ferrata -reitin satoja kertoja. Kuva: Ville Palonen

”Varusteet on hankittu Euroopasta ja Yhdysvalloista, ja niiden kunto tarkastetaan joka päivä”, rauhoittelee Muhammad Ali. ”Tämä on täysin turvallista, pahimmat haaverit ovat olleet naarmuja ja mustelmia. Reitille ei mennä ollenkaan, jos aamulla sataa. Silloin koko kallioseinämä on muuttunut vesiputoukseksi.”

Mountain Torq ei ota riskejä. Suurin ryhmäkoko on kuusi henkeä, ja varmistuslaitteiden lisäksi kiipeilijät on sidottu toisiinsa köydellä. Laakson pohjalle putoaminen on siis mahdotonta, mutta tarkkana pitää silti olla. Otteen lipsahtaessa voi pudota metrin tai pari, jolloin esimerkiksi nilkka saattaa muljahtaa.

Via ferratalla kiipeileminen on jännittävää touhua. Näin ilmavista näkymistä pääsevät yleensä nauttimaan vain kokeneet kalliokiipeilijät.

Kalliokiipeilyä harrastanut valokuvaaja tuhahtelee varman päälle pelaamiselle. Hän haluaisi irrottaa itsensä köysistöstä edes hetkeksi, jotta voisi ottaa kuvia kauempaa. Lupaa ei tipu.

Ensikertalaisesta via ferratalla eteneminen on jännittävää touhua. Hurjinta siinä ovat ilmavat näkymät, jollaisista tavallisesti pääsevät nauttimaan vain kokeneet kalliokiipeilijät.

On hieman yllättävää, että Mountain Torq on saanut luvan rakentaa reittinsä tarkasti suojeltuun kansallispuistoon. Muhammad Alin mielestä luontoa ei kuitenkaan ole vahingoitettu oikeastaan ollenkaan. ”Via ferrata kulkee vanhalla kalliokiipeilyreitillä. Japanilaiset porasivat ankkureita tänne jo 70-luvulla”, hän selittää ruosteista metallirengasta osoittaen. ”Jotkut vanhoista pulteista on jätetty tarkoituksella paikoilleen. Nekin ovat osa Kinabalun historiaa.”

Sadekauden pitäisi olla pahimmillaan, mutta tänään aamupäivän aurinko porottaa armottomasti pilvettömältä taivaalta. Kun saavumme reitin puolivälissä olevaan metsään, lepohetki puiden varjossa tuntuu taivaalliselta.

Jännityksen tilalle alkaa hiipiä uupumus. Aamuyöllä aloitettu kiipeilypäivä on venymässä kymmentuntiseksi. Meidän ei onneksi tarvitse patikoida tänään puiston portille asti, sillä aiomme nukkua toisenkin yön Mountain Torqin vuoristomajassa.

Pari vuotta oppaana työskennellyt Muhammad Ali arvioi kiertäneensä 1,2 kilometrin mittaisen Low’s Peak Circuitin kolmisensataa kertaa. ”Yleensä siinä menee nelisen tuntia, oma ennätykseni on puolitoista.”

Joskus korkean paikan kammo jähmettää asiakkaat. ”Kerran kannustin turisteja reitillä kokonaiset 13 tuntia. Jos joku pelkää niin paljon ettei pysty liikkumaan, pidän tarvittaessa vaikka kädestä kiinni”, opas vakuuttaa.

Kun alamme asetella kypäriä päihimme, Muhammad Ali virnistää. ”Tähän mennessä kaikki ovat selvinneet loppuun saakka.”

Lue myös: Matkavinkit Mount Kinabalun vuoristovaellukselle

Borneo-opas