Pulau Perhentian -saarilla voi löhötä palmurannalla ja sukeltaa merikilpikonnien kanssa. Mutta kuinka kauan paratiisi pysyy piilossa kiinalaisilta turistilaumoilta?
Teksti ja kuva Ville Palonen
Malesian itärannikolla lähellä Thaimaan rajaa sijaitseville Pulau Perhentian -saarille saavutaan yleensä kahdesta syystä: laiskottelemaan lumivalkeilla hiekkarannoilla sekä ihailemaan vedenlaista maailmaa. Minä en rannalla löhöilystä perusta, vaan olen matkustanut Perhentianille sukeltamaan. Mutta ensin pitäisi löytää majapaikka.
Kello on kymmenen aamupäivällä, mutta aurinko porottaa jo armottomasti. Ei auta kuin lopettaa edullisen yösijan etsiminen hetkeksi ja istahtaa pienen rantabaarin varjoon lepäämään.
Puoli vuotta kestävä turistisesonki on vappuviikonloppuna vasta aluillaan. Silti Perhentiansaarten vilkkain ranta, Long Beach, kuhisee auringonpalvojia. Ruskettuneita ja nahkansa kärventäneitä länsimaalaisia lilluu turkoosissa rantavedessä. Osa lomailijoista istuu auringonvarjojen alla tai rantaravintolan bambukaton suojassa.
Hiekalla makaa rivissä ruotsalaistyttöjä, jotka ruskettavat vartaloitaan yläosattomissa.
Ravintolan edessä olevalla hiekalla makaa rivissä ruotsalaistyttöjä, jotka ruskettavat vartaloitaan yläosattomissa. Vaikka Malesian itärannikko on patavanhoillista muslimiseutua, vajaan tunnin venematkan päässä rannikolta sijaitsevalla Pulau Perhentianilla otetaan yllättävän rennosti.
Kestää hyvän tovin, ennen kuin saan kiskottua silmäni irti ruotsalaisista pimuista (ja itseni rantabaarista) ja löydän sopivan majapaikan.
Pulau Perhentian on Malesian rennoin rantakohde
Pulau Perhentian koostuu kahdesta saaresta: pienemmästä Kecilistä ja suuremmasta Besarista. Paikka on Malesian rennoin rantakohde, vaikka kaksoissaarten suosio onkin hiljalleen kasvussa. Tunnelmaltaan Pulau Perhentian muistuttaa aika lailla Thaimaan pikkusaaria.
Turistit alkoivat kiinnostua Perhentianista 1990-luvulla. ”Nykyään täällä on kymmeniä majataloja, joista suurin osa on pieniä perheyrityksiä”, Mohsin Chalets -mökkikylässä työskentelevä Khalid kertoo. ”Mutta pelkään, että kymmenen vuoden kuluttua Perhentian on kuin Pulau Redang: suuria ja kalliita hotelleja, ja joka puolella karaokea hoilaavia kiinalaisturisteja. Silloin häivyn muualle.”
Ymmärrän hyvin, millaista kauhukuvaa Khalid maalailee. Olen juuri viettänyt viikonlopun Pulau Redangilla, joka sijaitsee vain 30 kilometriä Perhentianista etelään. Itse saari oli postikorttimaisen kaunis – lumivalkeaa hiekkaa, kristallinkirkasta vettä, smaragdinvihreää viidakkoa – mutta tunnelman latistivat monikymmenpäiset aasialaisten turistien laumat. Meteli oli melkoinen, kun karaoke raikasi ympäri saarta pikkutunneille asti.
Snorklaaminenkaan ei ollut odotusten mukaista. Pelastusliivein varustautuneet uimataidottomat noviisisnorklaajat olivat talloneet rannan korallit säpäleiksi.
”Ja ne kainalokarvat naisilla. Ne pitäisi julistaa laittomiksi!”
Redangilla tapasin malesiankiinalaisen Danielin, joka parin oluen jälkeen kirosi nimenomaan kiinalaisten turistien ryhmät alimpaan helvettiin. ”Työskentelin vuosia heidän oppaanaan Havaijilla. Kiinalaiset pitävät mieletöntä metakkaa. Heillä ei ole käytöstapoja, räkivät koko ajan ja tupakoivat kaikkialla. Ja ne kainalokarvat naisilla. Ne pitäisi julistaa laittomiksi!”
Vaikka luonto kärsii massaturismista, paikallisten asukkaiden elintaso sentään paranee. ”Ennen Perhentianilla asui vain kalastajia”, Khalid sanoo. ”Nyt kaikki kalastavat turisteja.”
Snorklaa kilpikonnien kanssa
Heti seuraavana päivänä pääsen pinnan alle – tosin sukeltamisen sijaan aloitan snorklausreissulla. Parin tunnin mittaisen snorklausretken aluksi vastaan ui muutama pieni hai ja melkoisen ruma, metrin mittainen kyhmypapukaijakala. Sitten onni potkaisee toden teolla. Saapuessamme seuraavaan snorklauspaikkaan venekuski äkkää tumman hahmon pohjassa. Vedän syvään henkeä ja sukellan pohjassa aterioivan otuksen luokse.
Vedenalaiseen maailmaan ei ikinä saisi koskea, oli kyseessä sitten kala tai koralli. Silti en voi vastustaa kiusausta: hipaisen kilpikonnan kilpeä varovasti. Kilpikonna lähtee liikkeelle, ja hämmästyksekseni se nousee vierelläni yhtä matkaa pinnalle.
Kilpikonna haukkaa happea ja palaa takaisin syvyyksiin. Minä jään kellumaan leveä hymy kasvoillani.
Kilpikonna haukkaa happea ja palaa takaisin syvyyksiin. Minä jään kellumaan leveä hymy kasvoillani. Viidenkymmenen metrin päässä joku huitoo toisen konnan perään. En viitsi vaivautua; kohtaaminen merikilpikonnan kanssa ei voi muuttua äskeistä paremmaksi.
Snorklaaminen on hauskaa, mutta nälkä kasvaa syödessä. Jos haluaa tutustua meren ihmeisiin toden teolla, on parasta marssia sukelluskeskukseen.
Sukeltamista Pulau Perhentianilla
Kolmikymppinen japanilainen sukelluskouluttaja Dina Ito leijuu edelläni parinkymmenen metrin syvyydessä. Vaikka näkyvyys ei ole kaksinen ja kova virtaus pitää meidät lähes paikallamme kiivaasta potkimisesta huolimatta, Dina näyttää nauttivan. Hän on kertonut olevansa aina onnellinen sukeltaessaan.
Dina on yksi Pulau Perhentianin monista ulkomaalaisista sukellusoppaista. Sesonkiluonteinen työ on enemmänkin elämäntapa: kun monsuunikausi karkottaa turistit ja sulkee hotellit, suurin osa ulkomaisista sukellusoppaista siirtyy Thaimaan tai Indonesian vesille. Dina on ehtinyt työskennellä Mauritiuksella ja Malediiveillakin.
Perhentian kuuluu Manner-Malesian parhaiden sukelluskohteiden joukkoon. Olen sukeltanut Dinan kanssa vasta pari päivää, mutta olemme ehtineet nähdä ties mitä: merikilpikonnia ja metrin mittaisia mustaevähaita, rauskuja ja siipisimppuja, sekä barrakudia, mureenoja ja parven puolitoistametrisiä kyhmypapukaijakaloja. Jännitystä sukelluksiin ovat tuoneet säppikalat (englanniksi trigger fish), jotka varsinkin keväällä puolustavat reviiriään aggressiivisesti.
Jännitystä sukelluksiin ovat tuoneet reviiriään aggressiivisesti puolustavat säppikalat.
Virtausta vasten uiminen tuntuu kuin polkisi kuntopyörää liian isolla vaihteella. Puolen tunnin huhkimisen jälkeen olen puuskuttanut paineilmatankkini tyhjäksi. Näytän Dinalle 50 barin merkkiä, ja lähdemme nousemaan hitaasti pintaa kohti.
Pysähdymme viiden metrin syvyydessä. Kolmen minuutin turvapysähdyksen aikana on hyvä tilaisuus katsella ympärilleen vielä viimeisen kerran.
Se kannattaa. Vieressä kohoavan kivenjärkäleen päältä, lähes kosketusetäisyydeltä, pällistelee takaisin suuri kilpikonna. Kohotan vaistomaisesti kamerani ja nappaan kuvan.
Salaman välähdys karkottaa kilpikonnan liikkeelle. Se lipuu vaivattomasti virran vietäväksi, räpylät levitettyinä kuin linnun siivet. Innostuneena räpiköin sen perään, virtauksen paiskoessa minua ympäröiviin kivipaasiin. Dina tarkkailee tilannetta ranteessaan roikkuvaa sukellustietokonetta vilkuillen.
Lopulta kilpikonna kyllästyy sinnikkäästi seuraavaan mutta kömpelöön sammakkomieheen. Se sukeltaa syvään siniseen. Minunkin on aika nousta pintaan.
Lue lisää:
Pulau Perhentian – matkavinkit
