Taman Negara, viidakkomiesten vieraana

Malesian suurimmassa kansallispuistossa, Taman Negaran sademetsässä, elää vielä aitoja metsästäjä-keräilijöitä luonnon ehdoilla. Matkailija voi päästä ihmettelemään heidän viidakkotaitojaan.

Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen

Nyöritän maastohousujeni puntit tiukasti kiinni, vedän sukat lahkeiden ylle ja suihkutan hyönteismyrkkyä päälle. Kiskon hikisen, Hemingwayn kainaloilta tuoksuvan paidan päälleni ja juon pitkän kulauksen vettä.

Olen valmis metsästykseen – ja kohtaamaan puskissa väijyvät iilimadot.

Ilmeisesti emme ole kuitenkaan aivan tositoimissa: tänä yönä jahdataan vain villisikoja ja muutaman kilon painoista kääpiökaurista (mouse deer), maailman pienintä peuralajia. Suurempia peuroja jahdatessaan batek-heimon metsästäjät peittävät mudalla ihmishajunsa.

Olen Malesian suurimmassa kansallispuistossa, Taman Negarassa, tutustumassa valokuvaajan kanssa metsästäjä-keräilijäheimon elämään. Oppainamme olevat kolmikymppiset miehet, Dam ja Botel, suunnistavat ääneti kuin varjot viidakkoon. Miehet valaisevat taskulampuillaan polun reunoja etsien pusikoista kiiluvia silmiä.

Tunnin kävelyn jälkeen puskasta kuuluu rasahdus ja vinkaisu. Jähmetymme paikoillemme ja sammutamme taskulamppumme. Seisomme hievahtamatta kuin patsaat viidakon läpi siivilöityvässä kuunvalossa.

Dam haravoi lampullaan rinnettä keihäs iskuvalmiina. Ei mitään. Periaatteessa kääpiökauriin metsästys on helppoa: eläin jähmettyy valon nähtyään paikoilleen eikä metsästäjän tarvitse kuin hiipiä viereen ja iskeä keihäällä.

Mutta tällä kertaa otus livahtaa karkuun, ja joudumme palaamaan metsältä tyhjin käsin. Sääli: metsästäjät vakuuttavat, että kääpiökauriin liha on erittäin makoisaa.

Luonnon Viagraa

Vaikka yöllä ei ollutkaan metsästysonnea, niin seuraavana päivänä viidakko paljastaa rikkautensa. Metsästäjä-keräilijöille se on kuin tavaratalo.

Dam ja Botel kulkevat viidakkoveitset vyöllä ja puhallusputket olalla pysähtyen aina viidentoista metrin välein näyttämään uutta kasvia, jota voi käyttää lääkkeenä tai hyödyntää muulla tavoin.

“Keitettyinä tämän kasvin juuret helpottavat vauvan vatsavaivoja”, Botel sanoo.

“Tästä puusta saamme tappavaa myrkkyä puhallusputkiemme nuoliin.”

“Tämä auttaa yskään – ja tuo malariaan.”

“Tätä kasvia myydään pääkaupungissa potenssilääkkeenä. Mutta se on humpuukia”, Dam jatkaa. Muutaman askeleen päässä hän pysähtyy uuden kasvin eteen. Mies virnistää leveästi:

“Tämä on oikeaa viagraa. Tätä kun keittää, niin viidakkoveitsi nousee yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Poikamiehen on parasta olla kokeilematta: himo vie muuten järjen.”

“Tämä on oikeaa viagraa. Tätä kun keittää, niin viidakkoveitsi nousee yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Poikamieheltä menee järki.”

Sademetsän kasvien lääketieteellinen teho tunnustetaan myös länsimaissa. Joka neljännen maailmalla myytävän reseptilääkkeen alkuperä löytyy trooppisista metsistä.

Puolitoistametrinen varaani räpiköi pakoon, kun saavumme pienelle purolle.  Botel veistelee ohuesta palmukasvista oksat pois ja taivuttaa siitä itselleen vavan. Hän kaivaa rantapenkasta heinäsirkkoja syötiksi koukkuun ja alkaa onkia.

Dam selittää, ettei viidakossa tarvitse koskaan kärsiä nälkää. Vaikka vastaan tulisi hedelmiä, joita he eivät tuntisi entuudestaan, he tietävät silti, voiko niitä syödä.

“Jos hedelmää syövät vain oravat, se on myrkyllinen. Mutta ihminen voi syödä samoja hedelmiä kuin apinatkin”, Dam kertoo.

Hätätilanteessa syötävää löytyy myös puiden kaarnan alta. “Tuon palmun sisällä on kaalia. Ja kun tämän köynnöksen halkaisee, sisältä tihkuu vettä.”

Yhden liaanin mahla on vuorostaan vahvaa ja tahmeaa kuin pikaliima. “Sitä voi sivellä oksille ja napata kiinni tarttuneet linnut.”

Botelin muovipussi on nopeasti täynnä pikkukaloja. Hän kaataa sisällön maahan ja perkaa kalat suurella veitsellä.

“Valitettavasti kylän päällikkö Bembam ei päässyt mukaan. Hän olisi voinut näyttää, kuinka kaloja napataan kiinni paljain käsin”, Botel sanoo.

Herra Bembam on batekien kylässä kaitsemassa metsästäjä-keräilijöiden luokse saapuneita turistiryhmiä.

Pilailua turistien kustannuksella

Taman Negaran sademetsässä asuu batek-heimon jäseniä. Kuva: Wong Yu Liang / Shutterstock

“La la goo, la la goo”, 44-vuotias päällikkö Bembam messuaa hinkatessaan kiivaasti rottinkinarua puunpalaa vasten keskellä kylää, joka koostuu kymmenestä bambumajasta. Puusta nousee savua ja sinkoilee kipinöitä. Yleisö toistelee innoissaan loitsua: “La la goo, la la goo!”

Kylän naiset kurkkivat piilosta majojensa varjoista ja tirskuvat. Vierailijat luulevat loitsun liittyvän tulen esiin manaamiseen, mutta todellisuudessa herra Bembam pilailee heidän kustannuksellaan. La la goo tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin “Hei beibi, tsiigaa tätä tykkii, mun housuissa sykkii”.

Tulen tekeminen on tietenkin vain show-trikki menneiltä ajoilta. Nykyisin metsästäjä-keräilijätkin taikovat tulen tupakansytyttimillä.

Tulen sytyttämisen jälkeen matkailijat saavat kokeilla puhallusputkella ampumista styroksitauluun.

Dari-niminen kylä on ainoa batek-heimon kylä, joka ottaa vastaan vierailijoita. Heimossa on yhteensä tuhat jäsentä, joista 150 elää vielä täysin metsästyksen ja keräilyn varassa viidakon siimeksissä. Muut ovat asettuneet enemmän ja vähemmän aloilleen puoliluontaistalouteen, jotkut jopa viljelevät maata.

Hälisevien turistiryhmien lähdettyä afrotukkaiset naiset uskaltautuvat esiin majoistaan. Kylä palaa normaaliin, leppoisaan päiväjärjestykseen.

Perinteisesti asukkaat vaihtavat kylänsä paikkaa aina muutaman kuukauden välein, mutta Bembam on pitänyt porukkansa paikallaan jo kaksi vuotta. Turistien vierailusta asukkaat saavat kätevästi lisätuloja, joilla he ostavat riisiä, sokeria, kahvia ja teetä, sytkäreitä ja bensaa moottoriveneisiinsä. Kyläläisten muita tulonlähteitä ovat heidän viidakosta keräämänsä sandaalipuun hajuste, rottinki ja villimehiläisten hunaja.

Hälisevien turistiryhmien lähdettyä afrotukkaiset naiset uskaltautuvat esiin majoistaan. Kylä palaa normaaliin, leppoisaan päiväjärjestykseen.

Asukkailla ei ole kiirettä mihinkään – eikä juuri mitään tekemistä silloin kun he eivät ole metsästämässä, keräilemässä tai kalastamassa. Äiti nyppii vauvansa hiuksista syöpäläisiä. Vanhemmat lapset vetävät leluautoja ja leikkivät lemmikiksi kesytetyn jättioravan kanssa. Miehet hoitavat puhallusputkiaan ja pitkiä viidakkoveitsiään. Päällikkö-Bembam käyskentelee hajamielisen näköisenä ympäriinsä pieni linnunpoikanen kämmenellään.

Batekien arkea eivät katkaise edes äänekkäät juhlat. He uskovat, että viidakossa pitää asua hiljaa. Muuten metsän henget suuttuvat ja pakottavat heidät vaihtamaan asuinpaikkaa.

Moderni maailma ei houkuta

Taman Negaran sademetsä on vaikuttava paikka. Kuva: Szefei / Shutterstock

Iltapäivällä ilman viilennyttyä Dam, Botel ja Bembam vievät meidät vielä yhdelle retkelle. Nousemme Dari-kukkulalle, josta myös kylä on saanut nimensä. Jyrkän marssin jälkeen olemme litimärkiä hiestä – mutta batek-miesten paidat ovat kuivia kuin he olisivat olleet sunnuntaikävelyllä.

Kukkulan laella odottaa näköala yli silmänkantamattomiin jatkuvan sademetsän. Viidakon vehreyteen viiltää haavan vain joki, jonka rantapenkereellä batekien kylä on. Voisiko kauniimpaa kotipaikkaa kuvitella?

“Ahu! Ahu! Ahu! Wau, wau, wau!” metsän kätköistä kuuluu gibbonien venyttelevää ulvontaa. Samassa näemme mustan ihmisapinan heilauttamassa itsensä oksalta toiselle kaukana alapuolellamme.

Puiden kätköistä nousee lentoon kaksi valtavaa, valkomustaa sarvilintua. Niiden raskaiden siipien iskut kuulostavat höyryjunan puhkumiselta ylämäkeen.

Ne ovat ihmeellisiä lintuja. Sarvilintupari pysyy yhdessä koko elämänsä. Munia hautova naaras tilkitsee itsensä sisään puunkoloon, kunnes poikaset ovat lentokykyisiä. Uros ruokkii perhettä kolmen kuukauden ajan pienestä hengitysaukosta pitkällä ja terävällä nokallaan.

”Modernissa maailmassa sanotaan, mitä saa tehdä ja mitä ei. Viidakossa ei ole ketään määräämässä. Täällä me olemme vapaita.”

Seuraan katseellani lintujen lentoa, kunnes ne katoavat kaukaisen kukkulan taakse, aivan kuin ne lentäisivät vieretysten yli kadonneen valtakunnan. Ja sitä tämä viidakko onkin. 4300 neliökilometrin laajuisen Taman Negaran alueella kasvava sademetsä on maailman vanhinta, ikää sillä on 130 miljoonaa vuotta.

Suojellun alueen ympäriltä viidakot vähenevät edelleen niin kuin kaikkialla maailmassa. Vuodesta 1945 yli 40 prosenttia maailman sademetsistä on hakattu. Malesian hallitus yrittääkin totuttaa batekeja moderniin maailmaan rakentamalla heille taloja ja kouluja: ei ole tietoa kuinka pitkään alkuperäisasukkaat voivat vielä elää metsästäjä-keräilijöinä.

Mutta batekit eivät kaipaa sivistyksen taakkaa. Bembam kertoo, että yhden kylän asukkaat pyysivät hallitusta rakentamaan heille talot, koulun ja terveyskeskuksen.

“Kun talot olivat valmistuneet, he asuivat niissä yhden päivän. Sitten he muuttivat takaisin viidakkoon.”

Samalla tavalla kävi Bembamin pojanpojalle, joka lähti Kuala Lumpuriin tehtaaseen töihin. Nuorukainen ei viihtynyt viikkoakaan.

“En muuttaisi elämäntapaani, vaikka saisin miljoona Malesian ringittiä (noin 200 000 euroa)”, Bembam sanoo.

“Haluan elää samaan tapaan kuin esi-isäni. Modernissa maailmassa sanotaan, mitä saa tehdä ja mitä ei. Viidakossa ei ole ketään määräämässä. Täällä me olemme vapaita.”

Lue lisää:

Taman Negara -opas

Malesia-opas