Sirkus yli Saharan

Tehtävä: matkustakaa julkisilla kulkuvälineillä Tangerista Dakariin. Matkaa 3 440 kilometriä, aikaa kolme viikkoa. Vastuksina rajavartijoita, miinakenttiä ja itsetuhoinen kuljettaja, pelastavina enkeleinä ranskalaiset sirkuspellet.

Teksti Ilkka Karisto
Kuvat Michał Huniewicz, CC

Ensimmäinen päivä, Tanger

Sataman portilta se alkaa. Ryppynaamainen kylähullu heittäytyy polvilleen valokuvaajan eteen ja yrittää suudella tämän kenkiä. Ilta on pimentynyt, rantakadulla liikkuu ainoastaan miehiä, ja huomattavan moni heistä esittäytyy hotellipalvelujen erityisasiantuntijaksi.

Tämä on Tanger, Euroopan ja Afrikan kohtauspisteeksi kutsuttu rujonkaunis satamakaupunki Marokon pohjoiskärjessä. Täältä alkaa matkamme, jonka määränpää – Senegalin pääkaupunki Dakar – on 3 440 kilometriä etelämpänä.

Jo matkalla Tangeriin saimme muistutuksen siitä, mitä Euroopan ja Afrikan kohtaaminen voi nykyään karuimmillaan tarkoittaa. Laivan lähtöä odotellessamme nousimme kannelle ihaillaksemme Gibraltaria ja kohottaaksemme maljan tulevalle seikkailulle. Ihmettelimme etukannelle nostettua tavarakonttia, joka oli kalterein vahvistettu. Kaltereiden takaa kuului sihahdus.

Konttiin oli teljetty kuusi laittomasti Espanjaan tullutta marokkolaismiestä, joita oltiin nyt palauttamassa salmen yli.

»Saatko salpoja auki?» nuori miesääni kuiskasi. Selvisi, että konttiin oli teljetty kuusi laittomasti Espanjaan tullutta marokkolaismiestä, joita oltiin nyt palauttamassa salmen yli. Emmin hetken, mutta muistin sitten Kari Rajamäen siirtolaislausunnot ja päätin yrittää edes näön vuoksi. Salvat eivät auenneet.

Tangerin satamassa viranomaiset taluttivat apeanoloiset pojat maihin. Kukaan ei halunnut suudella heidän varpaitaan.

Neljäs päivä, matkalla Marrakeshiin

Marrakeshia lähestyttäessä maisema muuttuu jo aavikkomaiseksi. Marokon rataverkko ei ulotu sen etelämmäksi: ranskalaiset siirtomaaisännät eivät koskaan saaneet toteutetuksi suunnitelmiaan Saharan ylittävästä radasta.

Harmi, sillä junan ikkunasta vilisevien maisemien katselemisessa on jotain meditatiivista, ja samalla oppii paljon maan syrjäseutujen arjesta. Fèsin ja Marrakeshin välillä olemme nähneet kukkuloilla paimentavia lammaslaumoja, lukemattomia pikkupoikien jalkapallopelejä, Casablancan liepeille nousseita slummiviritelmiä sekä ylvään näköisiä viiksekkäitä asemapäälliköitä, joiden »asemat» ovat orpoja seisakkeita, joissa harva juna pysähtyy.

Talvella tyypillinen radanvarsikylä näyttää lohduttomalta: Betoninharmaita laatikkotaloja ja päällystämättömiä katuja, jotka sateet ovat muuttaneet mutavelliksi. Pari autokorjaamoa, sekatavarakauppa, moskeija ja vanhojen ukkojen kansoittama kahvila, jolla on sellainen nimi kuin Café Liberté tai Café Las Vegas.

Jos Aki Kaurismäki olisi syntynyt marokkolaiseksi, hän kuvaisi elokuvissaan juuri tätä maailmaa.

Viides päivä, Marrakesh

Maagiseksi »tuhannen ja yhden yön kaupungiksi» ylistetty Marrakesh on pettymys. Valtavat turistivirrat ovat muuttaneet kaupungin eräänlaiseksi eksotiikan ulkomuseoksi, jossa jokaisen ulkomaalaisen odotetaan kiljuvan riemusta päästessään poseeraamaan kärmeenlumoojan tai perinneasuisen vedenmyyjän kanssa. 20 dirhamia siitä valokuvasta, monsieur!

Ajatukset laukkaavat jo etelämpänä: seuraava etappi on Marokon miehittämä Länsi-Sahara. Lähettelemme nettikahviloista haastattelupyyntöjä paikallisille ihmisoikeusaktivisteille – soittaminen olisi kuulemma liian riskialtista, sillä viranomaiset kuuntelevat linjoja.

Seitsemäs päivä, jossain Goulminen ja Tantanin välillä

Bussi on pysähtynyt keskellä yötä ruokatauolle kylään, joka koostuu yhdestä pölyisestä raitista ja sen varrelle pystytetyistä talonrähjistä. Tuuli ulvoo nurkissa, kylmyys on kangistanut jäsenet, mutta tähtitaivas on… no, taivaallinen. Lusikoimme terassipöydässä jonkinlaista mannavelliä, 40 senttiä kipollinen, ja kuuntelemme ämyreistä särisevää arabipoppia. Vasta nyt tuntee olevansa matkalla.

Aavikko on alkanut pian Agadirin eteläpuolelta, ja se tulee jatkumaan aina Senegalin rajalle saakka.

Bussi jatkaa kulkuaan. Marokko on suuri maa. Matkaa Tangerista Mauritanian rajalle on reilusti yli kaksituhatta kilometriä. Vaikka tiet ovat kohtalaisen hyvässä kunnossa, kilometrimäärän nieleminen vie sen verran aikaa, että käytämme kaikki mahdolliset ajantappokeinot (vitsit, pääkaupunkien arvuuttelukisan, kummallisten koulumuistojen vertailun sekä pitkän ja perusteellisen keskustelun Suomen jalkapallomaajoukkueen ja sosiaalidemokraattisen puolueen nykytilasta).

Ehdin juuri vaipua horteiseen uneen, kun bussi seisahtuu jälleen. Valot rävähtävät päälle, ja sisään saapastelee sotilas.

»Passinne.»

»Minne olette matkalla?»

»Matkan syy?»

»Ammatti?»

Jaahas, olemme ilmeisesti saapuneet kiistanalaiseen Länsi-Saharaan. Marokko on miehittänyt Ison-Britannian kokoista aluetta vuodesta 1975 lähtien. Sota Polisario-sissiliikettä vastaan päättyi YK:n neuvottelemaan tulitaukoon vuonna 1991, mutta luvattua kansanäänestystä itsenäisyydestä ei ole vieläkään järjestetty.

Länsi-Sahara on vahvasti militarisoitu: aluetta ympäröi 2  700 kilometriä pitkä, hiekasta ja kivestä rakennettu muuri, ja aavikolle on kylvetty yli miljoona maamiinaa. Arvioiden mukaan Länsi-Saharaan on sijoitettu noin 160 000 marokkolaista sotilasta.

Länsi-Saharaa ympäröi 2  700 kilometriä pitkä, hiekasta ja kivestä rakennettu muuri, ja aavikolle on kylvetty yli miljoona maamiinaa.

Jokaiseen kaupunkiin tultaessa ja sieltä lähtiessä ulkomaalaisten on ilmoittauduttava sekä poliisien että armeijan tarkastuspisteissä. Matkanteko muuttuu hitaaksi.

Eräs pysähdys on unohtumaton. Nahkatakkiin ja punaiseen beduiinihuiviin pukeutunut siloposkinuorukainen pyytää tulemaan ulos bussista ja toimistoonsa. Hän on hyvin kohtelias, jopa ujonoloinen. Unestaan herätetty kuvaaja ärisee ensin, että ei passintarkastus ole mistään kotoisin, jos sen tekee joku nuori siviilipukuinen kloppi, toista se oli 90-luvun Itä-Euroopassa, ikihymyttömällä koppalakkivyöhykkeellä.

Kuvaajan ilme kuitenkin kirkastuu, kun näemme »toimiston». Se on pieni koppi, jonka ainoa valonlähde on kaasupullon päähän ruuvattu hehkulamppu. Seinällä on lista etsintäkuulutetuista rikollisista sekä potretti, jossa kuningas Mohammed VI poseeraa asepuvussa ja aurinkolasit silmillään. Beduiinihuivikundi kirjaa henkilötietomme suureen, vahakantiseen lokikirjaan. Kirjassa on todennäköisesti merkintä jokaisesta ulkomaalaisesta, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana kulkenut tämän tarkistuspisteen ohi.

Kirjaa ei luultavasti lue kukaan koskaan.

Vaikka kyseessä olisikin vain turhanpäiväinen rituaali, suhtaudumme tietojemme kirjaamiseen suurella vakavuudella ja hartaudella – ehkä juuri tilanteen ritualistisuuden vuoksi.

Kenties huivipääkin ymmärtää näytelmän absurdiuden ja oman roolinsa siinä. Hänellä ei ole seuranaan yhtään työkaveria, vain antiikkinen kaasulamppu ja lokikirja. Ja ympärillä pimeä Sahara.

 

Saharan maisemia.
Saharan maisemia.

Kahdeksas päivä, Laayone

Länsi-Saharan pääkaupunki on outo paikka. Sotilaita ja poliiseja tuntuu seisoskelevan joka kulmalla, hiekka pöllyää rumien laatikkotalojen välissä.

Kaksi ranskalaista hippiä pysäyttää meidät kadulla ja tarjoaa pakettiautossaan kyytiä Senegaliin asti. Kaksikko kerää katseita – jo pelkästään siksi, että miehillä on pituuseroa lähes puoli metriä. Lyhyemmällä kaverilla on punaisiksi värjätyt takkurastat ja imukireät skottiruutuhousut. Hujoppi on pukeutunut toppatakkiin, vaikka aurinko helottaa täydellä teholla. Hän on keskivahvassa pilvessä jo aamupäivästä. Kysymykseen siitä, missä päin Ranskaa asuu, hän vastaa tanssien.

»Pohjoisessa ja etelässä, etelässä ja pohjoisessa, joka puolella, milloin missäkin», mies selittää ja pyörii ympyrää nostellen sormiaan kuin lasten tonttuleikissä.

Hän olisi kuskimme.

Hujoppi on keskivahvassa pilvessä jo aamupäivästä. Kysymykseen siitä, missä päin Ranskaa asuu, hän vastaa tanssien.

Miehet esittelevät menopelinsä. Lonksuttava ovi on suljettu munalukolla ja kojelaudalle on pinottu pehmoeläimiä, teepannu, kuppeja, erilaisia huiveja ja rättejä, tuhkakuppeja ja sätkäpapereita. Tavaratila pursuaa roinaa kuin suurperheen muuttokuorma: pölyisen ikkunan läpi voi erottaa muun muassa puisen keinuhevosen, stereokaiuttimia, piirongin, kaksi polkupyörää sekä jongleerauskeiloja.

Lupaamme harkita kyytitarjousta seuraavaan päivään saakka, vaikka tiedämme kumpikin, että kahdesta suomalaisesta hyvinvointivaltion kasvatista ei taida olla Saharan ylittäjiksi tuollaisessa kyydissä. Opaskirja neuvoo matkustamaan Mauritaniaan usean auton saattueessa ja mielellään oppaan kanssa: rajaseutu on miinoitettua ei-kenenkään-maata, jossa ei kulje selväpiirteistä tietä.

»Saharan kanssa ei pidä pelleillä», vakuuttelen illalla kuvaajalle ja tunnen samalla harmistusta orastavasta keskiluokkaistumisesta. Kyllä minä kaksikymppisenä…

Yhdeksäs päivä, Laayone

Tapaaminen paikallisten ihmisoikeusaktivistien kanssa on järjestetty agenttielokuvien tyyliin. Odotamme hotellilla puhelua, jossa meille ilmoitetaan tapaamisaika ja -paikka. Varmuuden vuoksi emme astu taksiin kaupungin keskustassa, vaan lähdemme »kävelylle»: kun ympärillä ei näy sotilaita eikä poliiseja, huidomme itsellemme taksin. Zemlan lähiöön, kiitos!

Todennäköisesti harhautusoperaatiosta ei ole mitään hyötyä, mutta tunnenpahan itseni piirun verran vähemmän keskiluokkaiseksi.

Zemla tunnetaan itsenäisyysmielisten länsisaharalaisten asuinalueena. Lähiön kaduilla on jo parin vuoden ajan protestoitu säännöllisesti Marokon miehitysvaltaa vastaan. Paikalliset puhuvat intifadasta.

Edellisyönä poliisi on pidättänyt viisi opiskelijaa, jotka olivat ripustaneet Polisario-sissiliikkeen lippuja sähköjohtoihin.

Meitä on vastassa Brahim Noumria, 42-vuotias entinen mielipidevanki. Hän johdattaa meidät sisään taloon, jossa saamme seuraavien kolmen ja puolen tunnin aikana kuulla monta surullista elämäntarinaa. Puistattavimman kertoo Aminatou Haidar, nelikymppinen nainen, joka pidätettiin vuonna 1987 ja teljettiin salaiseen vankilaan neljäksi vuodeksi. Haidar kertoo viettäneensä koko vankeusajan silmät peitettyinä ja kädet selän taakse sidottuna. Hänen ei annettu kertaakaan peseytyä eikä vaihtaa vaatteitaan. Puhuakaan ei saanut, ei edes vartijoille.

Miten tuollaisesta kokemuksesta voi selvitä järjissään? Ihmeen hyvin, näemmä. Sekä Haidar että Brahim Noumria (jota on myös kidutettu) hymyilevät paljon, silmissä tuikkii elämänjano.

Tyhjentäkää muistikortit kamerasta ja piilottakaa kaikki haastattelumateriaali tietokoneen alakansioiden taakse. Varmuuden vuoksi revin muistiinpanovihkoni pieneksi silpuksi.

Haastattelujen päätyttyä meille annetaan ohjeet jatkotoimista: menkää taksilla hotelliin, tyhjentäkää muistikortit kamerasta ja piilottakaa kaikki haastattelumateriaali tietokoneen alakansioiden taakse. Varmuuden vuoksi revin muistiinpanovihkoni pieneksi silpuksi.

Liioiteltua varovaisuutta? Ehkä. Toisaalta: edellisiltana ruotsalainen toimittaja Lars Björk on kuulemma pidätetty Laayonessa – juuri Zemlassa – ja nyt häntä uhataan oikeustoimilla.

Kaksi tuntia myöhemmin herkuttelemme äyriäispastalla kaupungin parhaassa ja ainoassa italialaisravintolassa. Sisään astuu pitkänhuiskea vaaleahiuksinen mies. Lars Björk, naturligtvis.

Hän on uupunut. Edellisyö on mennyt poliisiasemalla. Poliisit syyttävät häntä Polisarion ja jopa al-Qaidan tukemisesta ja uhkaavat oikeudenkäynnillä. Passi on otettu pois. Ruotsin suurlähetystö ei voi auttaa, sillä Marokko ei päästä diplomaatteja Länsi-Saharaan.

Nolottaa jättää kollega yksin ongelmiensa kanssa, mutta yöbussi Dakhlaan odottaa.

Kymmenes päivä, Dakhla

Yön aikana on taas taitettu 520 kilometriä. Puoli viideltä aamulla saavumme Dakhlaan, Länsi-Saharan ja Marokon eteläisimpään kaupunkiin. Onneksi yksi kahvila on jo avannut ovensa, näköjään upseereita ja heidän saappaidensa kiillottajia varten.

Kahvin ystäviä hemmotellaan Marokossa: joka kaupungista ja kylästä löytyy liuta kahviloita, jotka kaikki tarjoavat tuoreita croissanteja ja oikeaoppisesti valmistettua café au lait’ta. Siirtomaa-ajan myönteisiä saavutuksia.

Säännöllinen reittiliikenne päättyy tänne. Kahvilaa pyörittävä ukko arvelee, että Mauritanian rajalle saattaa lähteä joitakin kyytejä puoli kahdeksan aikaan.

Arvelu osoittautuu toiveajatteluksi. Siirrymme kaupungin laidalla sijaitsevalle poliisien tarkastuspisteelle, koska seuraamme liittynyt hollantilaispariskunta on kuullut, että sieltä saattaisi löytyä kyytejä.

Muutaman tunnin tinkaamisen ja yleisen häsellyksen jälkeen saamme hankituksi 20 eurolla paikat pakettiauton umpinaisesta tavaratilasta. Kuski lupaa pitää sivuoven auki, jotta näkisimme edes hiukan maisemia.

Auto ei liikahda mihinkään seuraavaan tuntiin. Odotamme kuulemma »vanhaa parrakasta miestä», joka saapuu »ihan juuri». Hollantilaiset hermostuvat ja lähtevät rinkat selässään liftaamaan tienposkeen. Yritys on epätoivoinen: autoja kulkee harvakseltaan, eikä yksikään pysähdy.

Lojumme pakettiauton tavaratilassa ja kulutamme aikaa kuuntelemalla Junnu Vainion kappaletta Matkalla pohjoiseen – vaikka suuntamme on tismalleen päinvastainen. Kuvaaja saa tekstiviestin tyttöystävältään: Dagens Nyheter uutisoi nettisivuillaan, että Lars Björk on saanut passinsa takaisin ja samalla häädön Marokosta.

Edessä on satojen kilometrien asumaton taival, rajanylitys ja pahamaineisen miinakentän läpi ajaminen.

Päivä on jo puolessa. Edessä on satojen kilometrien asumaton taival, rajanylitys ja pahamaineisen miinakentän läpi ajaminen. Eväskeksit on syöty, ja vesikin on vähissä.

Arveluttaa. Ehkä olisi parempi yöpyä Dakhlassa ja kokeilla onnea seuraavana päivänä.

Yhtäkkiä tutun näköinen Citroën-pakettiauto rymistää paikalle hiekka pöllyten. Ohjaamon lasin takaa erottuu kaksi hahmoa, joista ei voi erehtyä: ne Laayonen ranskalaishipit!

Tiedustelemme, onko autossa tilaa viidelle (porukkaan on liittynyt myös newyorkilainen John). »Sinne järjestetään tilaa», Pascaliksi esittäytyvä kuski sanoo. Ja näin todella tehdään.

Viidessä minuutissa Pascal ja hänen kaverinsa Yu-Yu ovat järjestelleet keinuhevosen, piirongin ja muut kamppeet niin, että sekaan mahtuu viisi reissaajaa ja viisi suurta rinkkaa. Ja tietenkin hippien koira, Tadaka. Enää emme jaksa välittää siitä, onko kyyti turvallinen. Ainakaan se ei tule olemaan tylsä. Jos kerran mennään Saharan yli, niin mennään sitten tyylillä!

Poliisit viivyttelevät lähtöluvan myöntämisessä. He haluavat vielä kerran nähdä kaikkien passit ja kysyvät tutuiksi käyneet kysymykset: mistä tulossa, minne menossa, matkan tarkoitus, ammatti. Tulee hippien vuoro.

Ammatti?

»Artisti», Yu-Yu vastaa välinpitämättömän oloisesti. Poliisit toljottavat hämmentyneinä pienikokoista rastapäätä, joka jatkaa sätkänsä käärimistä sen näköisenä kuin ei huomaisikaan olevansa kuulustelun kohteena. Sitten he kääntyvät Pascalin puoleen. Entä sinä?

»Klovni.»

Poliiseilta loppuvat keinot. He viittovat meidät matkoihimme.

Paimentolainen.
Paimentolainen.

Kymmenes päivä, Saharassa

Vastaan ei ole tullut yhtään autoa kahteen tuntiin. Tie on kuin viivoittimella vedetty, ja sitä reunustaa kuiva kivikkoerämaa, hamada. Toisin kuin usein kuvitellaan, vain viitisentoista prosenttia Saharan pinta-alasta on hiekkaa. Dyynejä kuitenkin pilkottaa siellä täällä, ikään kuin todisteeksi siitä, että todella ollaan Saharassa.

Pascal pitää nopeuden kahdeksassakympissä. Se on auton maksiminopeus. Hän on kietonut beduiinihuivin kasvojensa eteen niin, että vain silmät näkyvät. Toppatakkia hän ei ole suostunut riisumaan. Kartanlukijan paikalla istuva Yu-Yu käärii hasisjointin toisensa perään. Myös Pascal polttaa huumeita, mutta ehkä mies tietää, mitä tekee: tämä on kuulemma hänen kolmas Saharan-reissunsa.

Reitti, jota kuljemme, on nykyisin käytännössä ainoa keino ylittää Sahara autolla. Algeriasta on tieyhteys sekä Nigeriin että Maliin, mutta harva on rohjennut kulkea niitä reittejä sen jälkeen kun Algeria 1990-luvulla luisui sisällissotaan.

Reitti Marokosta Mauritaniaan on huomattavasti turvallisempi, joskin rajaseudulla on tapahtunut aseellisia ryöstöjä (joiden kohteeksi ovat joutuneet myös Pariisi–Dakar-rallin kilpailijat) sekä ainakin yksi turistin ryöstömurha.

Emme ehdi edes ajatella ryöstön mahdollisuutta, sillä on ilmaantunut kaksi konkreettisempaa huolenaihetta: ensinnäkään ei ole varmaa, ehdimmekö Mauritanian raja-asemalle ennen iltakuutta, jolloin se suljetaan. Yö aavikolla ilman ruokaa ei houkuttele.

Yu-Yu ei tunnu moisesta stressaavan. Saamme odotella tovin, että hän saa suoritettua jokapäiväisen rituaalinsa – aseteltua pienet pehmoeläimet tienposken kivelle valokuvattavaksi.

Toinen huoli on vakavampi: päivän aikana on valjennut, että tulemme osallistumaan huumeiden salakuljetusoperaatioon. Yu-Yu on piilottanut pienen hasisnokareen teepannun valepohjan alle. Emme uskalla edes kysyä, kuinka paljon lisää löytyy piirongin laatikoista.

Päivän aikana on valjennut, että tulemme osallistumaan huumeiden salakuljetusoperaatioon.

Väsymys ja nälkä saavat suhtautumaan asiaan fatalistisesti (jälkikäteen ajatellen pelottavan fatalistisesti): Mitä tässä muka voisi tehdä? Ilmoittaa jatkavansa matkaa jalkapatikalla?

Kukaan muukaan ei puhu huumeista mitään. Näkee, että kaikki ajattelevat juuri niitä.

Marokon raja-asema. Meitä on seisotettu kopin reunustalla jo tunnin ajan. Passia kysytään kolmannen kerran. Ja taas uusi kaavake. Ja vielä kerran kysymykset määränpäästä, matkan tarkoituksesta ja ammatista.

Tilanne alkaa muistuttaa simputusta.

Olemme vetäytyneet erilleen Yu-Yusta ja Pascalista. Kukaan ei ole juttutuulella, tunnelma on kireä. Potkiskelen maata ja pohdin tilannetta. Ontuva kouluranskani joutuu koetukselle, kun harjoittelen mielessäni puolustuspuhetta: »Me olemme vain matkustajia, emme voi vastata siitä, mitä auton omistaja siinä mahdollisesti kuljettaa…»

Tekisi mieli vihata Pascalia ja Yu-Yua. Se on mahdotonta. Ei heitä voi vihata. Kaksikon koheltamisessa on jotain luonnonlapsimaisuutta, joka tekee heistä syyntakeettomia.

Raja-asemalla Yu-Yu (joka on laskujeni mukaan polttanut päivän mittaan seitsemän jointtia) onnistuu pudottamaan kahdesti auton rekisteriotteen (jota ilman autoa ei yksinkertaisesti voi viedä rajan yli) maahan.

Onneksi kuvaajalla on valppaat silmät ja nopeat jalat, muuten paperi olisi kadonnut tuulen mukana Saharaan kuin se kuuluisa ilmavaiva.

Puolentoista tunnin kohdalla tullimiehet taluttavat paikalle huumekoiran ja osoittavat autojonoa. Se siitä reissusta sitten, ajattelen. Silmissä vilahtavat vankilakohtaukset elokuvasta Keskiyön pikajuna.

Mutta hipeiltä eivät lopu keinot. Muina miehinä he ripottelevat Tadaka-koiralleen varaamiaan makupaloja ympäriinsä – ja huumepiski seuraa kieli pitkällä perässä ja jättää automme rauhaan.

Aika velikultia.

Kahden kiduttavan hitaasti kuluneen tunnin jälkeen natiseva portti kammetaan edestämme auki. Ennen Mauritanian raja-asemaa edessä on vielä pahamaineisen miinakentän ylitys. Ja se on tehtävä nopeasti, sillä ilta hämärtää jo.

Olemme päässeet viidenkymmenen metrin päähän rajapuomista, kun toinen hollantilaisista, Luc, äkkää, että Tadaka-koira puuttuu kyydistä. Yu-Yu kampeaa ikkunan auki ja vislaa lujaa. Sieltähän hauveli nelistää häntä vipattaen keskellä miinakenttää. Koiran häntä ja korvatupsut on värjätty samalla punaisella kuin jujun rastat: väriä vaihdetaan jokaisen rajanylityksen jälkeen, Yu-Yu selittää.

Ei tässä voi kuin nauraa. Artisti ja klovni, totta tosiaan. Hymy hyytyy, kun silmä erottaa hiekan keskeltä lukuisia ruostuneita autonluurankoja.

Myöhemmin kuulemme ranskalaisen autoilijan kuolleen muutamaa viikkoa aiemmin juuri näillä seuduilla ajettuaan miinaan.

Hauveli nelistää häntä vipattaen keskellä miinakenttää. Ei tässä voi kuin nauraa.

Seuraavaksi juutumme tietysti lentohiekkaan. Onneksi juuri niille tienoille on leiriytynyt joukkio miehiä, jotka kuljettavat käytettyjä autoja Euroopasta Afrikkaan. Saamme heiltä työntöapua ja opastuksen oikealle reitille.

Pimeys laskeutuu juuri, kun olemme lähestymässä Mauritanian raja-asemaa, joka on pieni tönö keskellä erämaata. Yu-Yu ottaa kuvan auton ikkunan läpi, vaikka hän itse on koko päivän varoittanut meitä kuvaamasta viranomaiskohteita. Salamavalo paljastaa hänet. Paikalle saapastelee vihainen rajavartija, joka tuhoaa filmin ja ilmoittaa sen jälkeen, että raja suljettiin juuri ja avataan jälleen aamulla.

Jotenkin Pascal onnistuu puhumaan rajan auki.

Meidät viedään hämärään koppiin. Istumme nöyrinä kapealla puupenkillä ja odotamme, että passipoliisi saa paperimme tutkituiksi heikon kaasulampun valossa. Yhtäkkiä hänen kasvoilleen leviää epäuskoinen virne. Hän nostaa katseensa ja siristää silmiään.

»Pascal! Et kai se todella ole sinä? Taas täällä! Mitä viimeksi tapahtuikaan? Mitä viimeksi tapahtui, Pascal? Kerrotko sinä ystävillesi vai kerronko minä?»

Pascal kiemurtelee penkissä ja kohottelee hartioitaan, esittää syyllisen näköistä tavalla, johon vain ammattitaitoinen klovni kykenee.

Passintarkastaja kertoo. Edellisellä Saharan-ylityksellään Pascal oli joutunut yöpymään samalla raja-asemalla. Passipoliisi oli ystävällisesti kutsunut hänet syömään. Poliisi oli kattanut illallisen telttaansa ja poistunut sitten jonnekin viideksi minuutiksi. Kun hän tuli takaisin, lautaset olivat tyhjät.

Pascal oli syönyt miehen kaikki eväät.

Passipoliisin puheessa ei ole aistittavissa tippaakaan vihanpitoa. Toki hän esittää katkeraa, mutta äänensävy paljastaa hänen olevan jälleennäkemisestä pikemminkin riemastunut.

Hymyssä suin hän lyö leimat passeihimme ja toivottaa hyvää matkaa.

Tuntia myöhemmin saavumme Nouadhiboun pölyiseen satamakaupunkiin. Kirjaudumme sisään ensimmäiseen näkemäämme hotelliin ja lähdemme etsimään ruokapaikkaa. Isoin lautanen mitä vain. Edellinen nauttimamme lämmin ateria on se äyriäisspagetti Laayonessa Lars Björkin seurassa.

En voi uskoa, että siitä ei ole kulunut kuin vuorokausi.

Väitetään, että nauru pidentää ikää. Ei, kyllä se on matkailu.

Yhdestoista päivä, juna Choumiin

Rautatieyhteys Choumista Nouadhibouhun on yksi planeetan erikoisimmista. Juna on tiettävästi maailman pisin, noin kolme kilometriä pitkä, mutta matkustajavaunuja on vain kaksi. Kaikki muut vaunut on varattu rautamalmin kuljettamiseen. Kun juna palaa Choumiin, tyhjissä malmivaunuissa voi matkustaa ilmaiseksi. Kyyti on legendaarisen pölyistä ja epämukavaa. Me sijoitamme rahamme viiden euron arvoiseen istumapaikkaan.

Nouadhiboun »rautatieasema» on pieni seisake aavikon laidalla. Juna kolkuttaa paikalle tunnin aikataulusta myöhässä. Ihmiset yrittävät hypätä sisään junan vielä liikkuessa. Syntyy kaaos. Väkijoukkoja paimentamaan palkattu sotilas vain pahentaa tungosta seisomalla oviaukon tukkeena. Ketterimmät kiipeävät sisään ikkunoista.

Ystävällisen miehen avustuksella saamme istumapaikat hytistä, joka kylttien perusteella on alun perin palvellut Belgian rautateillä, luultavasti 1970-luvulla.

Useimmista penkeistä on jäljellä pelkät rautaiset kehikot. Käytävällä liikkuessa on varottava lattialla makaavia ihmisiä ja vessaan mennessä täytyy kiivetä säkkiin sullotun vuohen yli. Mutta pääasia, että liikutaan!

Rata johtaa viivasuorasti sisämaahan. Ainoat asutukset ovat muutaman talon kyläpahasia. Siellä täällä näkyy keskellä aavikkoa tallustava kulkija, minne lie menossa.

Hiekka pöllyää. Sitä suorastaan sataa sisään junan ikkunoista, mikroskooppisen pieniä hiekanjyviä on pian kaikkialla: kameran linssissä, hampaissa, iholla, eväskekseissä.

Mikroskooppisen pieniä hiekanjyviä on pian kaikkialla: kameran linssissä, hampaissa, iholla, eväskekseissä.

Minulla on matkalukemisena Helsingin kaupunginkirjaston varastokokoelmasta löytämäni mainio kirja nimeltä 7,000 kilometriä halki Afrikan aavikoiden. Se kertoo Latvian armeijan everstiluutnantti Otto Zeltins-Goldfeldsin vuonna 1926 tekemästä Saharan-ylityksestä. Maisemat ovat olleet samat, mutta maailma täysin erilainen. Kun everstiluutnantti lähti matkaan Algerian pääkaupungista, ranskalainen kenraalisihteeri soitti »alkuasukasasioiden ja sotilashenkilökunnan ylijohtajalle» ja käski auttaa Saharan-ylittäjää »kaikessa».

»Saan siis hyvän vastaanoton. Osakseni tulee »diffoja» (juhla-aterioita) ja »fantasioja» (ratsuparaateja) ja Uled Nailin kauneimmat neitoset tulevat tanssimaan arabialaisraitan (huilun) säestyksellä», Zeltins-Goldfelds tunnelmoi.

Teksti naurattaa. Emme ole saaneet osaksemme sen paremmin diffoja kuin fantasioja, eikä meillä ole aavistustakaan, miten matkamme tulee jatkumaan sen jälkeen, kun (jos) juna saapuu aikataulun mukaisesti Choumiin kolmelta yöllä.

Pimeys laskeutuu iltaseitsemältä. Sitten tulee kylmyys, lämpötila laskee kymmenen asteen tietämille.

Seuraavat kahdeksan tuntia ovat matkan tähän mennessä rankimmat. On nälkä ja vilu. Takapuoli on puutunut rautakehikolla istumisesta. Nukkuminen on mahdotonta, koska vastapäisellä penkillä istuva mies tunkee jalkansa syliini ja kaivertaa varpaillaan reittäni.

Yritän monta kertaa siirtää varpaita syrjemmälle, käytän jopa lievää väkivaltaa, mutta mies jatkaa varvasnyhertämistään sinnikkäästi koko yön.

Nimeämme hänet »Jalaksi».

Vihdoin juna hiljentää vauhtia jarrut kirskuen.

»Choum?» varmistan Jalalta.

»Choum.»

Hyppäämme ulos pimeälle aavikolle. Tämä hiekkakasa on siis Choum, kartassa oli kyllä kaupungin symboli. Parinkymmenen metrin päässä näkyy auton valokiila, sinne siis.

Jeeppiin ahdetaan 14 ihmistä, turistit ja lapset tavaratilaan. Tietä ei ole. Seuraa kahden tunnin rallikyyti pilkkopimeällä aavikolla. Jo kymmenen minuutin jälkeen takapuoli on täysin turtana ja polvet kirkuvat kivusta.

Jeeppiin ahdetaan 14 ihmistä, turistit ja lapset tavaratilaan.

Onneksi kuski ajaa taitavasti. Emme juutu kertaakaan lentohiekkaan.

Jostain syystä höykytys, ahtaus, väsymys ja nälkä saavat meissä aikaan kummallisen reaktion. Intoudumme puolitoista tuntia kestävään kiihkeään keskusteluun, jonka aiheena on 1980-luvun murtomaahiihto. Muistelemme kilvan hiihtäjien nimiä:

Torgny Mogren!

Thomas Wassberg!

Aki Karvonen!

Giorgio Vanzetta!

Pål Gunnar Mikkelsplass!

Terje Langli!

Grete Ingeborg Nykkelmo!

Raisa Smetanina!

Muut matkustajat mahtavat ihmetellä yöllistä intoiluamme. Ja ihmettelisivät vielä enemmän, jos ymmärtäisivät, mistä puhumme.

Juna Saharan halki.
Juna mallia Mauritania.

Kolmastoista päivä, Chingueti

Atarissa vietetyn yön jälkeen saavumme Chinguetin keidaskaupunkiin. Keskiajalla Chingueti oli yksi Saharan tärkeimmistä karavaanikeskuksista. Täältä kuljettiin Marrakeshiin (30 päivää) ja Timbuktuun (55 päivää), yhdessä karavaanissa saattoi kulkea jopa 10 000 kamelia. Tärkeimmät kauppatavarat olivat suola, kulta ja orjat.

1200-luvulla kaupungissa oli 20 000 asukasta, 12 moskeijaa ja 25 koraanikoulua. Elettiin aikaa, jolloin Länsi-Afrikassa kukoisti valtakuntia, joista suurin ja rikkain oli Malin kuningaskunta. Vain Mongolian imperiumi oli siihen aikaan suurempi.

Hmm… Malin ja Mongolian suurvallat? Niistä ei juuri lueta suomalaisten koulujen historiantunnilla.

Nyt menneestä loistosta ovat jäljellä vain rippeet. Chinguetin vanhassa kaupungissa hiekkakinokset ovat tukkineet kadut ja autiotaloja asuttavat vuohet.

Hiekkadyynit alkavat siitä, mihin vähäinen asutus loppuu. Hiljaisuus on täydellinen; vain tuuli ääntelee nurkissa. Kunnes jostain alkaa kuulua pärinää. Pärinä voimistuu. Näkyviin ilmaantuu nelivetoinen mönkijä, jonka ohjaimissa on lihava ja viiksekäs keski-ikäinen mies. Ilmiselvä saksalainen. Perässä kaahaa toinen samanlainen, kolmas, neljäs, viides. Kaikilla on viikset, kaikki muistuttavat johtajamahan kasvattanutta Keijo Rosbergia.

Kaikilla on viikset, kaikki muistuttavat johtajamahan kasvattanutta Keijo Rosbergia.

Olemme saapuneet Chinguetiin muutaman vuoden myöhässä. Kylään saapuvien turistien määrä on moninkertaistunut sen jälkeen, kun suora lentoyhteys Pariisista Atariin avattiin 2000-luvun alussa. Ylivoimainen enemmistö matkailijoista on ranskalaisia, mutta näemmä saksalaisetkin yrityspamput ovat keksineet lennättää firmansa keskijohdon virkistäytymään vaihteeksi Saharaan.

Teemme kameliretken läheiselle Tendewallen keitaalle. Sekä kuvaaja että minä olemme ensimmäistä kertaa moisen otuksen selässä. Arvostuksemme everstiluutnantti Zeltins-Goldmania kohtaan nousee kohisten: mies ratsasti kamelilla koko matkan Algerista Dakariin (reissu kesti viisi kuukautta), meille riittää yksi päivä, josta suurimman osan kulutamme keitaalla eväsleipiä syöden ja korttia läiskien.

Paluumatkalla otamme toisistamme kymmeniä poseerauskuvia kamelin selässä (beduiinihuivit tiukasti naaman ympärille kiedottuina) ja mietimme, mitä kamelintaluttajamme mahtaa ajatella touhusta. Luultavasti olemme hänen silmissään yhtä kuutamolla kuin ne brittiläiset Joulumaa-turistit, jotka uskovat käyneensä syvällä Lapin erämaissa, vaikka todellisuudessa heitä on ajelutettu moottorikelkoilla talousmetsän reunamilla ennen maagista Lapin-kastetta.

Saharan hiekkadyyneillä.
Saharan hiekkadyyneillä.

Viidestoista päivä, Chingueti-Nouakchott

Kartalla matka näytti lyhyeltä. Kuvittelimme saapuvamme Mauritanian islamilaisen tasavallan pääkaupunkiin reilusti ennen pimeän tuloa. Illuusiot kaikkosivat jo matkalla Chinguetista takaisin Atariin. Ensimmäisen tunnin aikana liikuimme 15 kilometriä. Kuski ryömi kuusi kertaa auton alle kiristämään pultteja.

Perille kuitenkin päästiin. Matkalla saimme ihastella Amogjarin solaa, joka tuo mieleen lännenelokuvat. Everstiluutnantti Zeltins-Goldfelds oli oikeassa kirjoittaessaan, että »se joka väittää että aavikko on yhtäläistä tai yksitoikkoista, on kirjoittanut mielettömyyttä tai ei ole aavikolla käynyt».

Nyt pitäisi löytää jatkoyhteys. Yleisen käymälän hoitaja ilmoittaa tietävänsä jonkun, joka tietää jonkun, jolla on auto, joka on mahdollisesti lähdössä tänään Nouakchottiin. Hän vie minut sekatavarakauppaan, ja puolen tunnin kuluttua paikalle saapuu noin viisikymppinen, vihreään kaapuun pukeutunut parrakas mies, joka muistuttaa erehdyttävästi 1980-luvun legendaarista aitajuoksijaa Edwin Mosesia.

Mosesilla on maailmanmiehen elkeet ja hieno auto. Ongelma on, että hän ei osaa käyttää sitä. Jo sadan metrin jälkeen olemme vähällä törmätä aasiin. Pahempaa seuraa maantiellä. Ilmenee, että Mosesilla on pakottava tarve ajaa vastaantulijoiden kaistalla. Kaikki sujuu hyvin, kunnes vastaan tulee ensimmäinen auto. Nopeus on 120 kilometriä tunnissa, eikä Moses tee elettäkään väistääkseen. Vastaantulija koukkaa viime tingassa penkan kautta.

Nopeus on 120 kilometriä tunnissa, eikä kuskimme tee elettäkään väistääkseen. Vastaantulija koukkaa viime tingassa penkan kautta.

Se oli todella lähellä. Henki olisi lähtenyt kaikilta. Autossa on hiljaista. Kaikki matkustajat katsovat Edwin Mosesia.

Onko hän itsetuhoinen?

Hullu?

Sokea?

Täysin ajotaidoton?

Viisi minuuttia myöhemmin rinnalle kiihdyttää tutunoloinen jeeppi – se sama, jonka matkustajat meinasimme juuri tappaa. Kuski pakottaa Moseksen pysähtymään. Ohjaamosta astuu kolme erittäin vihaista nuorta miestä. Nyt Moses saa nekkuunsa, ajattelen. Mutta ei, tilanteesta selvitään kymmenen minuutin kilpahuudolla. Ja loppujen lopuksi toisen auton matkustajat lahjoittavat vielä meille banaaneja.

Tapauksen jälkeen Moses vaikuttaa säikähtäneeltä. Hän ei enää puhu rehvastellen, ei puhu juuri lainkaan.

Pimeys alkaa laskeutua Saharaan. On iltarukouksen aika. Auto pysäytetään, ja matkustajat marssivat hiekka-aavikolle. Moses asettuu joukon eteen ja ryhtyy johtamaan rukoushetkeä. Niinpä niin: Mooses ja erämaavaellus.

Johdatusta taidamme todella tarvita, sillä aavikolla syttyy hiekkamyrsky. Moses pysyttelee tiukasti väärällä kaistalla. Edessä näkyvät vastaantulevan auton valot, ja Moses menee paniikkiin. Hän hidastaa vauhdin kolmeenkymppiin, laittaa vilkun päälle ja rämpyttää valoja. Omalle kaistalleen hän siirtyy vasta viime hetken äkillisellä väistöliikkeellä. Penkka vain pölisee pimeällä aavikolla. Päästän suustani kuolinkiljahduksen. Moses kääntyy katsomaan takapenkille, kysyy, mikä hätänä – ja kääntää samalla rattia holtittomasti.

Sama toistuu jokaisen vastaantulevan auton kohdalla. Kilometrejä on jäljellä 200, ja ne taittuvat tuskallisen hitaasti. Tässä autossa kaikki matkustavat pelkääjän paikalla.

Hyppäämme kyydistä heti, kun tienlaidassa alkaa näkyä asutuksentapaista. Kieltäydymme Mosesin tarjouksesta ajaa meidät Nouakchottin keskustaan saakka. Emme piittaa siitä, että taksikuski ei ole kuullut yhdestäkään kadunnimestä, jotka opaskirjan mukaan ovat kaupungin pääkatuja.

Hän osaa ajaa autoa.

Kuudestoista päivä, Rosso

Joudumme piiritetyiksi heti, kun astumme ulos autosta.

Kimpussamme on viitisentoista nuorta innokasta häsläriä. Jokainen tarjoutuu opastamaan rajan yli, jokainen haluaa rahaa, jokainen huutaa omaa valhettaan (»Raja on kiinni!», »Raja on tuolla!», »Raja ei ole siellä!») ja jokainen yrittää tarttua rinkkoihimme. Jonkinlaista »poliisikorttia» heilutteleva mies vaatii passeja nähtäväkseen.

Rosson raja-asema on tunnettu huijareistaan. Toimimme ennakkosuunnitelman mukaisesti: emme puhu kenellekään sanaakaan, hymyilemme vain ja jatkamme suomenkielistä jutusteluamme. Kuljemme korostetun hitaasti ja valppaasti eteenpäin.

Suunnitelma toimii. Häslärit jäävät neuvottomiksi, kun emme suostu ymmärtämään mitään kieltä. Poliisi pysäyttää ja pyytää lahjusta. Emme ole ymmärtävinämme ja jatkamme tallustamista rajalle.

Häslärit jäävät neuvottomiksi, kun emme suostu ymmärtämään mitään kieltä. Poliisi pysäyttää ja pyytää lahjusta. Emme ole ymmärtävinämme ja jatkamme tallustamista rajalle.

Rajamuodollisuuksia varten jokirantaan on kyhätty puinen koppi. Myös sen edessä päivystävä poliisi vaatii rahaa, »maastapoistumismaksua». Selitämme, että sellaista ei ole olemassakaan. Lopulta mies kyllästyy ja viittoo meidät eteenpäin.

Kopissa kukaan ei kysy passia, ihmisvirta tunkee meitä eteenpäin jokirantaan ja siellä täyteen ahdettuun veneeseen, joka kuljettaa meidät Senegalin puolelle.

Rajamuodollisuudet olivat näköjään siinä.

Myöhemmin samana päivänä, Matkalla St. Louisiin

Maisema muuttuu savannimaiseksi heti Senegaljoen jälkeen. Sahara on ylitetty!

Matkustamme ndiaga ndiayessa, eli minibussissa, jonne ängetään tapauksesta riippuen 20–35 ihmistä. Ndiaga ndiaye pysähtyy tyypillisesti jokaisen talon pihassa. Matkaamme hidastaa entisestään se, että kyydissä on kaksi naista, jotka kuljettavat katolla paria lavallista virvoitusjuomatölkkejä. Heidän täytyy tehdä tulliselvitys jokaiseen kylään saavuttaessa.

Afrikassa matkustaessa ymmärtää vapaakaupan vahvuudet.

St. Louis’in päästyämme tilaamme oluet (ensimmäiset sitten Espanjan ja Marokon välisen lautan) ja nostamme maljan: matkan pahimmat osuudet ovat takanapäin.

Nykyisin ei tarvitse olla karski everstiluutnantti ylittääkseen Saharan. Hommaan tarvitaan vain huumorintajua, hermoja ja aikaa. Sekä istumalihaksia: niinä päivinä, kun olemme olleet liikkeessä, keskimääräinen päivämatkamme on ollut 12,5 tunnin pituinen.

St. Louis hurmaa ensi näkemällä. Kaupunki oli ranskalaisten ensimmäinen tukikohta Länsi-Afrikassa ja myöhemmin koko Sudanista Norsunluurannikolle ulottuvan l’Afrique Occidentale Françaisen pääkaupunki. Rakennuskanta on suurimmaksi osaksi kolonialismin aikaista, ja kaikki on ihanasti rempallaan. Elokuvissa St. Louis onkin saanut esittää milloin mitäkin historiallista kaupunkia.

Kaupungin kuuluisin nähtävyys on Senegaljoen ylittävä, Gustav Eiffelin suunnittelema 507-metriä pitkä terässilta. Alun perin se rakennettiin Tonavalle.

Suunnittelemme tekevämme seuraavana päivänä perusteellisen kaupunkikierroksen. Ja illalla diskoilemaan!

Molemmat suunnitelmat vesittyvät, sillä saamme reissun ensimmäisen kunnon ripulin (sinänsä herkullisesta) katkarapuillallisesta.

Kahdeskymmenes päivä, Dakar

Ruuhka alkaa jo kymmeniä kilometrejä ennen Dakarin keskustaa. Autot puikkelehtivat toistensa lomassa, oikoreittejä hakien. Lopputuloksena on umpisolmu.

Tusinan verran nuoria kauppamiehiä kiertelee autojen väleissä esittelemässä tuotteitaan: t-paitoja, hyttysmyrkkyä, lamppuja, pähkinöitä, virvoitusjuomia, kännykänkuoria, maisematauluja, kattiloita, tuulettimia…

Kun autoilijat eivät pääse tavaratalon luo, tavaratalo tulee autoilijoiden luo.

Kapealle niemenkärjelle rakennettu Dakar ei voi laajentua, joten se tiivistyy. Kaupunki on yksi Afrikan suurimmista, ruuhkaisimmista, hektisimmistä – ja kiinnostavimmista.

Dakar on yksi Afrikan suurimmista, ruuhkaisimmista, hektisimmistä – ja kiinnostavimmista – kaupungeista.

Illalla istumme Pointe des Almadesin rantaravintolassa ja kuuntelemme Atlantin pauhua. Maa on peittynyt simpukankuorista, ja simpukoita mekin popsimme.

Matka on tehty. On maljapuheen paikka.

Lähdimme Afrikan pohjoisimmasta kärjestä ja nyt olemme mantereen läntisimmissä pisteessä. Täältä on lyhyempi matka Brasilian rannikolle kuin Tangeriin. Kilometrejä on takana arviolta viitisentuhatta (Hävisimme everstiluutnantille kahdellatuhannella kilometrillä, kuvaaja huutaa väliin).

Niin, luvut ovat lukuja. Eihän kukaan matkusta kilometrejä kerätäkseen. Eikä Saharan ylittäminenkään ole mitenkään itseisarvoista. Mutta ehkä matkallamme on ollut jokin muukin merkitys kuten… kuten… öh, nämä simpukat.

Ehkä ne maistuvat niin täydellisiltä juuri niiden viidentuhannen kilometrin vuoksi.