Hevosvaellus Mongolian villissä lännessä

Hevosvaellus Mongolian villissä lännessä

kirjoittaja -

Hevosvaellus Mongolian aroilla on unelma, jonka täyttymistä ei pilaa edes lumimyrsky. Yksi suosituimmista reiteistä kiertää Länsi-Mongoliassa olevan Khoton Nuur -järven.

Teksti Yaroslava Troynich
Kuvat Ville Palonen

Edelläni kulkeva ratsu hirnuu kauhuissaan vajotessaan mutaiseen suonsilmäkkeeseen. Rapa lentää hevosen sätkiessä hädissään, silmät pelosta kiiltäen.

Oppaamme Ilusis ei emmi hetkeäkään. Jämäkkärakenteinen mies syöksyy tummaan, upottavaan suohon. Reisiä myöten mudassa taistellessaan hän näyttää vetävän pelkin hartiavoimin puoliksi uponneen, raskaasti kuormatun hevosen ylös suonsilmäkkeestä.

Ohjaan oman ratsuni kohti tukevampaa maata. Onneksi en kulkenut letkamme ensimmäisenä. Vedän keuhkot täyteen kirpeää vuoristoilmaa ja yritän rauhoittua. Leiripaikkaan on vielä pitkä matka.

Länsi-Mongolia on ratsumiesten valtakunta

Olen viikon mittaisella hevosvaelluksella Länsi-Mongoliassa, Khoton Nuur -järvellä. Kuvaajan ja oppaan lisäksi karavaaniimme kuuluu viisi hevosta (joista kaksi on kuormahevosia), pari päiväkaupalla meitä varjostanutta harakkaa, sekä suuri musta koira, jonka tehtävä on varoittaa meitä erämaassa vaanivista susista.

Hevosvaellus on loistava tapa tutustua Mongolian kulttuuriin. Paikalliset oppivat ratsastamaan jo pikkulapsina, ja perinteikkään liikkumistavan lisäksi hevosvaelluksilla pysähdytään paimentolaisten ger-huopajurttiin aina, kun sellainen tulee vastaan.

Kesän turistisesonki on ohi. Mongolian, Kiinan ja Venäjän yhteisellä rajalla kohoavan Altai-vuoriston korkeimmat huiput ovat peittyneet lumeen, ja lähestyvä talvi on ajanut useimmat paimentolaisperheet laaksoihin. Satulasta tähystäessäni näen vain safiirinsinisen Khoton Nuurin ja vuoret, joita täplittävät syksyn kultaamat lehtikuuset.

Kiroan, miksi ratsuni pitää olla Mongolian laiskin ja hitain luuska. Piiskan vilauttaminen parantaa konin vauhtia vain hetkeksi.

Ilusis ravistelee mutaa märistä vaatteistaan ja manaa epäonnista oikoreittiä suon yli. Aurinko on korkealla, mutta hyytävä pohjoistuuli puhaltaa luihin asti. Yritän taas kerran hoputtaa hevostani. Turhaan, sillä sitä eivät kokemattoman ratsastajan käskyt hetkauta. Kiroan, miksi ratsuni pitää olla Mongolian laiskin ja hitain luuska. Piiskan vilauttaminen parantaa konin vauhtia vain hetkeksi.

Mongolia_Palonen_03
Hevosvaellus on loistava tapa tutustua Mongolian kulttuuriin ja avoimiin aromaisemiin.

Mongolialaiset hevoset ovat halutessaan itsepäisiä kuin muulit, mutta valokuvaaja saa ratsunsa kiitämään välillä sellaista kyytiä, että miehellä on vaikeuksia pysyä satulassa. Vaikka jotkut kutsuvatkin mongolien pienikokoisia hevosia poneiksi, pudotus maahan näyttää huimalta satulassa holtittomasti keikkuessa.

On varmasti hauskaa kirmata aroa pitkin tuulispäänä, mutta huvin armoton hinta paljastuu leirissä. Kova satula on hangannut kuvaajan takaliston vereslihalle. Vammoja paikkaillessaan mies mutisee katkerana.

Ilusiksen takamus on rautaista tekoa. Vaitelias opas löhöää päivästä toiseen kivikovassa satulassaan rennosti kuin nojatuolissa, silloin tällöin hevoselleen hiljaa vihellellen.

Hyytäviä syysöitä

Kesäisin Khoton Nuurin läheisyydessä kohoaa kymmeniä jurttia. Lokakuussa, kylmien ilmojen tyhjennettyä vuoristojärven rannat, matkaaja voi valita telttapaikkansa vapaasti. Vaelluksen toisena yönä leiriydymme oppaan vastalauseista huolimatta valkealle hiekalle järven rantaan.

Se osoittautuu virheeksi. Elohopea putoaa kymmenen astetta nollan alapuolelle, ja järveltä ujeltava tuuli on pakastaa meidät hengiltä. Uni ei tule silmään koko yönä.

Seuraavana iltana pystytämme teltan tuulensuojaan matalan kumpareen taakse. Ilusis sytyttää pikkuruiset kynsitulet ja alkaa keitellä teetä. Minä sen sijaan unelmoin valtavasta roihusta – sellaisesta, jonka lieskat nuolevat pilviä.

Leiripaikan lähellä ei kasva puita, joten kylmästä hytisten puen kaikki vaatteet päälleni ja lähden etsimään kuivunutta jakinlantaa. Jokainen löytämäni kikkare tuntuu taivaasta pudonneelta lahjalta.

Lumimyrsky hevosvaelluksella

Mongolia_Palonen_05
Hevosvaelluksella ratsut ovat rauhallisia ja sopivat hyvin myös vasta-alkajalle.

Viimeisen vaelluspäivän aamuna kömmimme ulos lumeen hautautuneesta teltasta. Yön aikana maiseman syksyinen ruska on vaihtunut harmaan eri sävyiksi. Ilusis on palannut hevosineen kotiin jo edellisenä päivänä, ja paikallisen matkatoimiston jeepin on tarkoitus poimia meidät kyytiin muutaman kilometrin päästä, tien virkaa toimittavalta renkaanuralta.

Lumi on peittänyt järven rantaa seurailevan polun. Alamme puskea paikoin polviin asti ulottuvassa kinoksessa kohti lahdenpoukamaa, josta meidät toivottavasti noudetaan. Pian pilvet peittävät taivaan, ja lumimyrsky vyöryy vuorten takaa päällemme. Suojaudumme kasvoja piiskaavalta myräkältä valtavien kivenjärkäleiden taakse. Näköpiirissä ei ole muita ihmisiä.

Lumimyrsky vyöryy vuorten takaa päällemme. Suojaudumme kasvoja piiskaavalta myräkältä valtavien kivenjärkäleiden taakse.

Yllätykseksemme kyyti saapuu ajoissa. Kuljettaja puhkuu energiaa – toisin kuin me – ja haluaa ajaa kiertotietä, jotta näkisimme kivisen balbalin, ihmisenmuotoisen hautapatsaan.

Jonkin muinaisen soturin hautaa vartioiva balbal näyttää surkean yksinäiseltä lumikuorrutuksessaan. Lähistöllä kaksikyttyräiset kamelit etsivät ruokaa koiranilmasta piittaamatta.

Voilla terästettyä maitoteetä

Kyhjötän takapenkillä makuupussiin kääriytyneenä, ja hampaani kalisevat neuvostovalmisteisen UAZ-jeepin räminän tahdissa. Tiet Mongolian maaseudulla ovat vain renkaanuria arolla. Karttaan merkitsemisestä huolimatta ne elävät: kun paimentolaiset siirtävät jurttaansa, tiet muuttavat mukana. Vanhan sanaparren mukaan Mongoliassa ei ole teitä, on vain suuntia.

Auton jokaisesta pompusta vavahtava kuvaaja huokaisee helpotuksesta, kun kuljettaja kaartaa tyhjästä ilmestyneen jurtan pihaan. Meidän on ehdottomasti tavattava hänen sukulaisensa ja juotava muutama kuppi teetä.

Vanhan sanaparren mukaan Mongoliassa ei ole teitä, on vain suuntia.

Voilla terästetty maitotee antaa uusia voimia, mutta pian paljastuu, että kuljettajalla on sukulaisia jokaisessa matkamme varrelle osuvassa asumuksessa. Iltapäivän mittaan joudumme juomaan litrakaupalla teetä pohjattomilta tuntuvista kulhoista, ja vain opettelemani taikasanat töidem, rahmet – ”kiitti, mulle riitti” – pelastavat minut halkeamiselta.

Kun vihdoin pääsemme jatkamaan matkaa, jeeppi hajoaa kivikkoisella tiellä. Puolenyön jälkeen, paleltuamme takapenkillä kellon ympäri, kolistelemme Bayan Olgiin pikkukaupunkiin. Kurvaamme parhaan – oikeastaan ainoan – hotellin pihaan.

Vastaanottovirkailija haukottelee nuhjuisen tiskin takana. Nainen toteaa kyllästyneesti, että kaikki lämpimällä vedellä varustetut huoneet on varattu jo aikoja sitten.

Bayan Olgiin kotkafestivaalit

Matkavinkkejä Länsi-Mongoliaan

Mongolia-opas