Mongolian paimentolaiset elävät vielä ikiaikaisten perinteiden mukaan. Paimentolaiset ovat kuuluisia myös vieraanvaraisuudestaan. Jurtassa matkaaja pääsee maistamaan paikallisia herkkuja, kuten lampaan sisäelimiä ja maidosta tislattua pontikkaa.
Teksti Yaroslava Troynich
Kuva Ville Palonen
Keskellä tyhjää aroa kohoavassa tolpassa roikkuu koripallokori. Kuivatun lannan täyttämän eläinkarsinan viereen on pystytetty kaksi jurttaa, joiden ulkoseinään nojaa aurinkopaneeli.
Isäntä viittoo meitä peremmälle niin innokkaasti, että tuntuu kuin hän olisi odottanut vieraita viikkotolkulla. Sisällä jurtassa, Dalai-laman kuvan vieressä, savuaa suitsuke. Istumme kunniapaikoille oviaukkoa vastapäätä, ja matalalle pöydälle ilmestyy termospullo ja tarjotin täynnä naposteltavaa.
Mongolialainen jurtta on maailman napa
Olemme viikon mittaisella jeeppimatkalla Mongolian eteläosassa sijaitsevassa Gobin autiomaassa. Tämänkertaisen yöpymispaikkamme nimi on Gashuun.
Pyöreän huopateltan, gerin, puuosat on maalattu punaisiksi ja koristeltu ornamentein. Teltan keskiosaa hallitseva kamiina on paimentolaiskodin pyhin esine. Tuli antaa lämpöä, ja lämpö pitää yllä elämää.
Ger ei ole mongoleille pelkkä koti, se on koko maailman napa. Huopateltta siirtyy vaivattomasti paikasta toiseen, ja sen voi pystyttää parissa tunnissa. Ger ei paina enempää kuin 250 kiloa, mikä sattuu olemaan paimentolaisten kamelin maksimitaakka. Toisen kamelin pitää tietysti kantaa aurinkopaneelit, televisio ja lautasantenni, sekä jurtan pyöreään muotoon suunnitellut huonekalut.
Oviaukko sijoitetaan aina samaan suuntaan – etelään – joten asumus toimii myös aurinkokellona. Valo lankeaa katon pienestä tuuletusaukosta jurtan eri osiin kellonajasta riippuen. Koska tavaroilla on ollut samat paikat sukupolvien ajan, vastaus kysymykseen ”paljonko kello on?” voisi hyvinkin olla ”varttia vaille sohva”.
Ilman himmeästi valaisevaa hehkulamppua voisi luulla, että olemme siirtyneet Tšingis-kaanin aikaan.
Isäntämme Erdenedush istuu viereemme ja kaivaa taskustaan palan nahkaa. Hän kuorii esiin pienen kivisen pullon, joka paljastuu nenänuuskarasiaksi. Nuuskan vaihtaminen tai tarjoaminen on vanha perinne, ja arvokkaat rasiat kulkevat suvussa isältä pojalle.
Nuuskaisen pikkiriikkisen lusikallisen, ja kyyneleet kihahtavat silmiini. Ruskea jauhe kirvelee nenää kuin pippuri.
Ilman aurinkopaneelista virtaansa saavaa himmeästi valaisevaa hehkulamppua voisi luulla, että olemme siirtyneet Tšingis-kaanin aikaan. Elämä autiomaassa kulkee samaa rataa kuin vuosisatoja sitten.
Mongolian vieraanvaraiset paimentolaiset
Saamme eteemme kupilliset suolattua maitoteetä, joka on terästetty nokareella voita. Emäntämme Ojunbilegin tarjoilema juoma on parempaa kuin miltä se kuulostaa, joten uskaltaudumme tutkimaan pöydän muita antimia.
Hälytyskellot alkavat soida päässä, kun lattialla lojuvasta vuohen mahalaukusta kaivetaan esiin örömiä, maidon kuorta. Herkun on annettu muhia kokonainen vuosi jurtan nurkassa. Pöydälle katetaan myös horodia ja aruulia, kuivattua kamelin- ja vuohenmaidosta tehtyä juustoa ja rahkaa.
Aruul-juustoa pidetään mongolien häikäisevän valkeiden hampaiden salaisuutena. Se on kovaa kuin kivi, ja maistuu osapuilleen samalta. Aruulia ei pureskella, vaan imeskellään. Tämän opin kivuliaasti, kun kivijuusto lohkaisee palan hampaastani.
Amtte, makoisaa. Kun kohteliaisuus livahtaa suustani, isäntäväki pakkaa reppuuni evääksi kilon verran hampaita hyväilevää juustoa.
Vieraanvaraisuus on paimentolaiskulttuurissa elintärkeää, ja se on ollut arvossaan Tšingis-kaanin ajoista asti. Matkalaiselle tarjotaan aina yösija, ja pöytään katetaan parasta ruokaa mitä talosta löytyy. Tänään se tarkoittaa tuoretta vuohenlihaa – niin tuoretta, että saamme itse valita illallisemme satapäisestä laumasta.
Eläimen vatsaan tehdään viilto, josta käsi mahtuu sisään. Valtimosuonta puristetaan sydämen läheltä, eikä vuohi ehdi edes määkäistä kuollessaan.
Ojunbilegin opettaa, kuinka vuohen teuraskunto tarkastetaan sen niskan paksuutta kokeilemalla. Vuohet arvaavat mistä on kyse, ja lauma hajoaa joka suuntaan lihavat niskat heiluen. Emäntämme on varautunut joukkopakoon, ja nappaa lauman keskeltä uhrin varmoin ottein.
Mongolit teurastavat vuohensa ilman verenvuodatusta. Eläimen vatsaan tehdään viilto, josta käsi mahtuu sisään. Valtimosuonta puristetaan sydämen läheltä, eikä vuohi ehdi edes määkäistä kuollessaan. Viidessä minuutissa ruho on paloiteltu.
Paimentolaiset eivät heitä mitään hukkaan. Myös teurastetun vuohen veri, suolet ja sisäelimet otetaan talteen ja laitetaan kypsymään illallista varten.
Maidosta keitettyä pontikkaa
Paimentolaiskulttuurissa jopa viina tehdään oman karjan tuotoksista. Yleisin juoma on tammanmaidosta hapatettu miedosti alkoholipitoinen airag. Jokaisen mongolijurtan varustukseen kuuluu myös yksinkertainen viinapannu. Sillä valmistetaan arkhia, kotitekoista maitopontikkaa.
Käytetty vuohenmaito kiehuu isossa kattilassa. Alkoholi höyrystyy kattilan päälle sidottuun alaspäin kuperaan kanteen, josta se valuu pienempään astiaan. Valmis juoma on lämmintä ja tuo mieleen japanilaisen saken.
Isäntämme Erdenedush näyttää, miten arkhia kuuluu juoda. Kuppiin upotetaan nimetön sormi, ja nestettä roiskaistaan eri suuntiin. Tällä tavalla henget pysyvät tyytyväisinä. Myös tehdasvalmisteisista votkapulloista on tapana tarjota muutama ensimmäinen pisara hengille.
Vaikka juoma on mietoa, jalkani alkavat tuntua painavilta. Isäntä vakuuttaa, että arkhista voi tulla niin hurjaan humalaan, että yhden koiran sijasta niitä näkee kolme kappaletta. Siihen meidän puolikas kattilamme ei onneksi riitä.
Illallinen on valmis. Aiemmin teurastetun vuohen liha on keitetty vain puolikypsäksi, jotta ravintoaineet säilyisivät. Deliin, perinteiseen pitkään takkiin, pukeutunut isäntämme vuolee vanhalla veitsellä meille parhaat siivut. Mausteena on pelkkää suolaa. Syömme paljain käsin, yhteisen arkhimaljan kiertäessä pöytää.
Lue lisää:
Matkavinkkejä Gobin autiomaahan
