Elias Lönnrotin matka Kalevalaan

Elias Lönnrotin matka Kalevalaan

kirjoittaja -
elias-lonnrot-kalevala

Köyhä opiskelija nimeltään Elias Lönnrot lähti matkalle Kalevalan myyttien maailmaan. Kävellen.

Teksti Antti Helin
Kuva Wikimedia Commons

Jos räätälinpoika Elias Lönnrot olisi kuunnellut vanhempiaan, Kalevalaa ei olisi koskaan syntynyt. Vuoden 1828 kesä oli tulollaan, ja 26-vuotias Lönnrot oli päättänyt lähteä kävellen Suomea kiertämään ja keräämään kansanrunoutta. Hän uskoi löytävänsä runoudesta vastauksen mieltään jo pitkään polttaneeseen kysymykseen: ”Mistä Suomen kansa on tullut ja millainen se on ollut?”

Vanhemmat ja sukulaiset tietenkin kovasti estelivät, varoittelivat ryöväreistä ja pelkäsivät pojan joutuvan suden suuhun. Elias Lönnrot piti päänsä – mutta otti sentään mukaansa suustaladattavan haulipyssyn.

Matka taittui kuin huviretkellä. Lönnrot vieraili ympäri maata asettuneiden koulutoveriensa luona ja perehtyi kirkkoihin sekä muihin matkanvarren nähtävyyksiin. Osallistuipa hän susijahtiinkin. Matkantekoa makeuttivat tienvarren mansikat.

Vanhemmat kovasti estelivät, varoittelivat ryöväreistä ja pelkäsivät pojan joutuvan suden suuhun.

Kylillä Lönnrot soitti huilua keräten kuulijajoukot ympärilleen. Päiväkirjalleen hän tunnusti tunteneensa itsensä nuoreksi Orfeukseksi – tai itsekseen Väinämöiseksi!

Vaellettuaan kuukauden verran kotikonnuilta Sammatista Hämeen ja Savon läpi Karjalan porteille Lönnrot osui Juhana Kainulaisen kotitalolle, ensimmäiseen kunnon runosuoneen. Kun runoniekka Kainulainen ei halunnut luistaa peltotöistä veljiensä rinnalta, Lönnrot tarjoutui maksamaan hänelle päivän palkan laulannasta.

Runoja riitti seuraavaksikin päiväksi, ja Lönnrot ehdotti, että hän maksaisi myös sen päivän savotan.

Kainulainen vastasi: ”Sie älä hukkoo rahhoo enämpi miun tähtein. Kun huomenna meillä kaikilla on teällä kotitöitä, niin mie soatan tehä työtä ja lauloo yhellä kertoo jos siulle soppii?”

Kahden päivän päästä Lönnrot jatkoi matkaa puolella sadalla runolla rikastuneena – ja puhtaissa vaatteissa. Emäntä oli ne pessyt ja kieltäytynyt kiven kovaan maksun ottamisesta. ”Mitäpä ihmisestä oisi, jos ei sitäkää hyvvää toiselle tekisi.”

Kolmessa kuukaudessa Lönnrot taittoi 2500 kilometriä kävellen ja soutaen. Vastaavanlainen seikkailu olisi tuskin porvarisperheen vesoilta onnistunut, mutta juopon räätälin poika olikin jo lapsuudessaan tottunut jäkäläpuuroon ja taittamaan matkaa kävellen – oli kyseessä sitten ollut koulutie tai kerjuureissu.

Lönnrotin matka Pohjolan perukoille

Seuraavien viidentoista vuoden aikana Elias Lönnrot teki kymmenen patikkamatkaa runojen perässä. Suurin osa matkoista oli lyhyitä, viikon parin pituisia. Lönnrot teki niitä Kajaanin piirilääkärin toimensa ohessa, mikä tuotti valtavasti työtä. Runomatkojen sadon järjesteleminen pakotti hänet työskentelemään aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Lönnrotin pisin retki kesti lähes yhdeksän kuukautta ja vei 34-vuotiaan miehen Lappiin ja Jäämeren rannalle asti. Jos ensimmäinen matka oli tuntunut huviretkeltä, tällä suurretkellä eivät matkan tekoa saatelleet mansikat vaan yksinäisyys, vilu ja pelko. Aivan kuin hän olisi kulkenut kalevalaisten sankariensa jäljissä Pohjan perukoille.

Korpitaipaleilla hän kohtasi ryöväreitä, viinanhimoisia munkkeja ja kaulaan asti upottavia soita. Lönnrot kärsi nälästä ja nukkui yön toisensa perään lumikinoksissa.

Korpitaipaleilla Lönnrot kohtasi ryöväreitä, viinanhimoisia munkkeja ja kaulaan asti upottavia soita.

Eräässä lappalaiskylässä matkalaista luultiin noidaksi, eikä hänelle tahdottu antaa apetta. Lönnrot oli almanakastaan huomannut, että auringonpimeys oli tulossa, ja niin hän loitsi auringon piiloon. Säikähtäneet asukkaat lupasivat ruokaa, jos mies palauttaisi auringon taivaalle, ja niin hän tekikin.

Matkan vaarallisimmat hetket Lönnrot taisi kuitenkin kokea Kuolan poromiesten kyydissä. Ukot ryyppäsivät kaiken matkaa ja juottivat kyyditettäväänsäkin. Kerran jyrkässä mäessä Lönnrotin kelkka kaatui täydessä vauhdissa, ja poro raahasi nurinniskoin kääntynyttä kelkkaa ja sen kyytiläistä hyvän matkaa mäkeä alas. Onneksi miehen palasia ei sentään tarvinnut kerätä Tuonelan virrasta.

Elias Lönnrot oli liikkeellä kreivin aikaan. Runoja laulettiin vielä kaikkialla takamailla, mutta perinne oli hiipumassa. Lönnrotin tapaamista runonlaulajista suurin, vienankarjalainen Arhippa Perttunen, valitteli, ettei Lönnrot ollut saapunut hänen isänsä eläessä. Tämä oli kalastusreissuilla toverinsa kanssa yökaudet laulanut nuotion ääressä runoja, joita olisi riittänyt kahden viikon tarpeiksi – eikä siinäkään ajassa kaikkia olisi ehtinyt kirjaamaan.

Arhippa uskoi, ettei hänen pojistaan ollut perinteen jatkajiksi. ”Nuoriso nykyisin vain laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en haluaisi suutani liata”, vanhus valitteli.

Isän huoli osoittautui tosin myöhemmin turhaksi. Arhipan pojasta Mihkaalista kasvoi kuuluisa runonlaulaja.

Vaatimaton kansallissankari

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin, kesäkuussa 1881, Elias Lönnrot oli jälleen matkalla, tällä kertaa pakomatkalla.

50 vuotta täyttävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura suunnitteli 79-vuotiaasta Lönnrotista juhliensa sankaria, olihan tämä koonnut metsäläiskansalle kansalliseepoksen, joka kilpaili tasavertaisena Homeroksen Iliaan ja Odysseian kanssa. Mutta vaatimaton Lönnrot oli päättänyt livistää Helsingin juhlahumusta Kainuun rakkaisiin ja rauhallisiin vaaramaisemiin.

Suunnitelma ei aivan onnistunut. Suomen kielen professoria odotti Kajaanissa soittokunta ja eläköötä huutava juhlakansa. Kun kukitetun Lönnrotin oli pakko pitää puhe, hän änkytti: ”…koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärintoimessa oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella lauluja ja runoja laulajien suusta. Olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.”

Uskokoon ken haluaa. Sanat taisi lausua kaikkien aikojen suurin suomalainen.

LÄHTEET:
Arjatsalo: Lönnrot, Gummerus 1985.
Korolainen ja R. Tulusto: Monena mies eläessänsä, WSOY 2002.
Lönnrot: Vaeltaja, SKS 1985.

Kommentoi