Krabi on Thaimaan provinsseista kaunein ja täynnä seikkailullista tekemistä. Varo vain, ettet jää pysyvästi Krabin taianomaisten maisemien ja hengetärten lumoihin.
Teksti Antti Helin
Tämän hedelmällisempää alkua Krabin-matkalle on vaikea kuvitella. Sytytän suitsukkeen ja pyydän vuorenhengettäreltä siunausta seikkailuilleni. Punastuttaa. Hengetär istuu pienen prinsessapatsaan muodossa keskellä puisten fallosten kasaa, joka viistää melkein luolan kattoa. Falloksia on kaiken paksuisina ja kokoisina, mutta hengetär vain hymyilee vienosti.
Hengettären, myyttisen prinsessa Phra Nangin, alttari sijaitsee luolassa valtavan, pronssinpunaisen karstijyrkänteen suojissa. Luolan suulta aukeaa yksi Thaimaan – ja kenties koko maailman – kauneimmista hiekkarannoista, Ao Phra Nang eli Prinsessalahti.
Olisi helppo naureskella luolan falloksille, vaan siihen ei kannata sortua. Prinsessan henki on mahtava.
Hengettären mahdin on saanut kokea myös luolan vieressä sijaitseva luksushotelli Rayavadee. Vuosia sitten, juuri kun hotelli oltiin saatu valmiiksi, rakennusmiehet kerääntyivät luolan suojiin pitämään juhliaan. Muualta tulleina he eivät arvanneet varoa hengetärtä, vaan grillailun ja juopottelun lopetti tulipalo, joka poltti fallokset tuhkaksi.
Phra Nang kosti heti seuraavana päivänä.
Ensin se ryhtyi riivaamaan paikallista kalastajanrouvaa, ja paikalle jouduttiin kutsumaan noitatohtori manaamaan vuorenhenki pois naisesta. Sitten räjähti hotellin sähkökeskus, kesken avajaisten, ja arvon kutsuvieraat jouduttiin käännyttämään ovelta.
Henki saatiin tyyntymään vasta, kun hotellin työntekijät veistivät luolan täyteen uusia falloksia.
Krabin surrealistisissa maisemissa
Auringonpalvojat nauttivat olostaan luolan vierestä alkavalla rannalla. Joku rakentaa rannalla hiekkalinnaa, toinen kirmaa aalloissa, kolmas rentoutuu jalkahieronnasta. Neljännet ihastelevat rantapuissa kisailevia apinoita.
Maisemat lumoavat. Satoja metrejä korkeat, pystysuorat kiviseinämät kutistavat ihmiset lilliputin kokoisiksi, ja horisontissa kohoaa omituisen muotoisia kalliosaaria. Meri on vuoroin turkoosia ja jadenvihreää.
Prinsessalahden viehättävyyttä lisää se, ettei sillä ole kuin yksi hotelli, edellä mainittu Rayavadee, joka sekin piilottelee rantapuiden kätköissä – kaiketi kunnioituksesta vuorenhengetärtä kohtaan.
Phra Nangia on palvottu näillä sijoilla ikimuistoisista ajoista asti, kenties vuosituhansia, ja kerrotaankin, että jos hedelmällisyyttä symboloivan falloksen laskee vesille missä tahansa Krabin rannikolla, merivirrat kuljettavat sen luolalle.
Katselen haaveillen kalliokiipeilijöitä, jotka koettavat valloittaa vuorenseinää aivan luolan vieressä. Kuvittelen, kuinka he tuntevat olevansa fyysisesti osa jylhää maisemaa ja kapuavansa ylös kivijumalan selkää.
Lopulta kiipeilynopettaja palauttaa minut maanpinnalle. Hän huhuilee oluttölkki kädessään oppilailleen: ”Jos pääset ylös, voitat oluen, jos putoat, häviät. Anna mennä! Gut, gut! Varovasti, kyseessä on vain elämäsi!”
Etsin rannalta rauhallisen paikan, jossa voin ihailla edessä häämöttäviä saaria. Koetan keksiä, miltä ne näyttävät, tosin huonolla menestyksellä. Epäsuhtaiset kivisaaret herättelevät mielikuvia jostakin tutusta, mutta on vaikea sanoa mistä. Ne olisi hyvin voinut luoda surrealisti Joan Miró, jos hänelle olisi annettu kaikkivaltiaan pensseli.
Parhaaksi huviksi paljastuu kelluminen aivan jyrkänteiden juurella. Tippukivet kurkottavat kohti kuin kiviset tuntosarvet, joilla jyrkänne tarkastelee maailman menoa.
Vaikka taivas on kirkas, jyrkänteen reunalta putoilee vesipisaroita. Lienevätkö itsensä vuorenhengettären kyyneliä?
Erakkomunkin elämää
Tarraan henkeni edestä paksuun manillaköyteen ja ehdin jo katua, että lähdin kiipeämään varvassandaaleissa. Mutta houkutus oli vastustamaton. Aivan Prinsessalahden vierestä pieni puinen tienviitta osoitti ylös vuorenselkää ja lupasi reittiä näköalapaikalle.
Polku osoittautuu vain pari astetta pystysuoraa loivemmaksi, mutta kapuamista helpottavat sentään reitin varrelle solmitut köydenpätkät.
Palkinto on ponnistusten arvoinen. Viidakon keskeltä avautuu näkymä Prinsessaniemelle, jonka jyrkät kalliot ovat eristäneet mantereesta niin perusteellisesti, että perille pääsee vain veneellä.
Eeppisen maiseman syntyä selittää monipolvinen kansantarina. Se kertoo Prinsessalahden rannalla lapsettomuuttaan surreesta kuningattaresta, merihirviölle annetun lupauksen rikkomisesta, Romeo ja Julia -henkisestä rakkaustarinasta, merihirviön kostosta ja prinsessa Phra Nangin muuttumisesta hulluksi kesken hääjuhliensa.
Tarinan lopuksi Prinsessalahdella asunut erakko raivostuu miekkojen kalisteluksi muuttuneiden hääjuhlien metelistä ja taikoo koko juhlaseurueen kiviksi.
On mahtanut olla aikamoinen näky, kun karstivuoret ovat nousseet tyhjästä pelkän loitsun voimasta.
Näköalapaikalta polku jatkuu syvemmälle jyrkänteen lakea peittävään viidakkoon, rotkon reunalle, josta näkee turkoosille laguunille. Istun jättimäisten lehtien varjoon. Ainoat äänet ovat tuulen humina, veden solina ja oopperalaulajaa leikkivien sammakoiden kurnutus (miten ihmeessä nekin ovat tänne loikkineet?).
Olo on kuin erakkomunkilla, joita yhä asustaa Krabin syrjäseutujen luolissa. Kirjailija Thom Henley kertoo teoksessaan Krabi – Caught in the Spell, kuinka hän löysi kerran eräästä luolasta buddhalaismunkin, joka oli mietiskellyt omassa rauhassaan vuosikymmenen ajan. Henley kysyi, mitä kaikkea sinä aikana oli tapahtunut.
”Ei kerrassaan mitään”, munkki vastasi. Hän oli löytänyt juuri sen, mitä oli etsinytkin, eli ei-mitään. Buddhalaisen käsityksen mukaan erakko oli maailman onnellisin ihminen.
Laguunirotkon reuna tuudittaa samanlaisiin tunnelmiin. Kerran istuuduttuaan on vaikea nousta ylös. Olo on ihanan rauhallinen. Ei ole kiirettä, ei haluja. On vain tämä hetki, eikä oikein sitäkään. On iäisyys.
Ehkä vuorenhengettärellä todella on taikavoimia, joilla hän loitsii mielen pauloihinsa. Siinä istuskellessa alan ymmärtää myyttistä erakkoa, joka sai tarpeekseen hääjuhlien mekkalasta.
Keula kohti autiosaaria
Kun erakkomunkki loitsi hääseurueen kiviksi, juhla-ateria sinkoutui kippoineen ja kauhoineen avomerelle. Nyt siitä nauttivat sadat päiväretkeläiset. Ateria kivettyi kolmeksi saareksi, joita yhdistävät toisiinsa kapeat hiekkakankaat.
Yksi saarista on Koh Thab, Kauhasaari, ja sen vieressä on Kulhosaari Koh Mo. Suurin saarista Koh Kai eli Kanasaari. Se on saanut nimensä kivimuodostelmasta, joka muistuttaa aivan kananpäätä.
”Juhlissa taidettiin syödä kanacurrya”, saarille suuntautuvan veneretken opas Honey tuumii.
Krabin maisemien mahtavuutta kuvaisi paremmin vaikkapa merestä nouseva tiikerinpää, mutta minkäs teet: pettämättömän kauneudentajun lisäksi luontoäidillä tuntuu olevan kosolti myös äkkiväärää huumorintajua.
Käymme veneretkellä myös neljännellä saarella, Koh Podalla, jonka paratiisimaista rantaa koristaa jättimäistä hainevää muistuttava kalliosaari. Kalliosaaren kohdalla teen snorklaamalla tuttavuutta korallien ympärillä pyöriviin kalaparviin.
Millään edellisistä saarista hiekka ei kuitenkaan ole yhtä hienoa kuin Koh Hongilla, jonne teen retken seuraavana päivänä. Saari kätkee kallioidensa suojiinsa upean, luonnon muovaaman uima-altaan. Hiekka on lumenvalkoista ja pehmoista kuin thaisilkki.
Uimarannan viehättävyyttä ei vähennä edes tieto siitä, että hienonhieno hiekka on muinaista kalankakkaa.
Vaalein ja puuterimaisin hiekka syntyy korallista, jota papukaijakalaparvet popsivat. Vuosituhansien aikana kalojen ulostama korallihiekka kasaantuu sopiviin lahdelmiin, sellaisiin kuin Koh Hongin ranta.
Paluumatkalla luon veneestä viimeisen silmäyksen horisonttiin katoavalle saarelle. Koh Hong nousee merestä kuin muinainen kivihirviö, sarvikuonon ja krokotiilin risteytys. Sillä on selvästi näkyvä sarvi ja ulkonevat silmät, turkkinaan vehreä viidakko.
Matka pimeyden sydämeen
Mikä olisikaan parempi tapa syventää tuttavuutta Krabin kiviotuksiin kuin marssia suoraan suusta sisään?
Vuokraan skootterin ja ajan vehreiden maalaismaisemien läpi Krabin pohjoisosiin, kauas matkailijoiden valtateiltä. Sieltä löytyy pyramidinmuotoisesta karstivuoresta Tham Khlang, kaunein Krabin lukemattomista luolista.
Luolaa lähteen näyttämään herra Sak, jonka mailla Tham Khlang sijaitsee. Ahtaudumme luolan sisään suurten, torahampaita muistuttavien tippukivien välistä. Edessä on pitkä kierros pimeyden sydämeen.
Sisällä vuorottelevat kapeat käytävät ja avarat luolaholvit. Luola on sekä herkkä että mahtipontinen: on mahtavia tippukiviveistoksia, kuten ilmetty apinanpää, ja tippukivien taimentarhoja, joissa hauraat piikit kurkottelevat ensimmäisillä vuosisadoillaan.
Sak osoittaa lampullaan kohtaa, jossa tippukivet ovat hiuksenohuita, hengityksen voimasta heiluvia harsoja.
Hän esittelee hattivattiarmeijoita ja kiteitä, jotka muistuttavat lumihiutaleita. Tavassa, jolla stalaktiitit ja stalagmiitit kurottelevat kohti toisiaan, on jotain hyvin romanttista. Vuosituhansien haikailun jälkeen muutamat niistä ovat kohdanneet toisensa suudelmassa.
Valoa luovat vain otsalamppumme. Ympärillä on täydellinen hiljaisuus.
Ihmisen käsi on koskettanut luolaa häviävän vähän. Tippukivien päissä kimaltavat pisarat kuin silmät, joilla ne tarkkailevat valtakuntaansa. Luola elää omaa elämäänsä.
Ulos astuessa huokaisen syvään. Vaikka olen nähnyt eläessäni liikaakin tippukiviluolia, Khlang saa sydämeni pakahtumaan. Nostan kädet ylös, antaudun. Krabi on kietonut minut otteeseensa, taikonut omakseen kuin vuorenhengetär kalastajanrouvan.
On palattava pian takaisin – jos ei muuten, niin hakemaan noitatohtorilta apua Krabin-kuumeeseen.
Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös nähtävyyksien pääsyliput ja opastetut kierrokset. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!
