Ko Tarutao on Thaimaan viimeisiä todella villejä autiosaaria. Saaren autioilla hiekkarannoilla voi kokeilla, miltä tuntuisi olla maailman ainoa ihminen. Ja kärsiä seuraukset.
Teksti Antti Helin
Mitä tekisin autiolla rannalla? Millaista olisi maata hiekalla, jolla ei olisi ketään muuta? Nauttisinko yksinäisyydestä vai menettäisinkö hermoni? Aution, salaisen paratiisisaaren löytäminen on yksi reppureissaajien suurista unelmista. Pitkään olen miettinyt, miltä tuntuisi pitää paratiisia hetken ajan vain itsellään. Pian saan sen kokea.
Vuoristoinen ja viidakkoinen saari ilmestyy näkyviin. Se uhkuu alkukantaista voimaa.
Tarutao. Pyörittelen saaren nimeä kielen päällä, kun vene halkoo merta aivan Thaimaan ja Malesian rajalla. Nimi maistuu seikkailuilta. Tarutao on Thaimaan viimeisiä suuria, koskemattomia saaria. Kun muut saaret on yksi toisensa jälkeen rakennettu täyteen hotelleita ja bungalowikyliä, Tarutaolta pitäisi vielä löytyä pitkiä, autioita hiekkarantoja.
Tunnin matkan jälkeen vuoristoinen ja viidakkoinen saari ilmestyy näkyviin. Se uhkuu alkukantaista voimaa.
Tarutao on vanha malaijinkielinen sana, joka tarkoittaa mystistä ja alkukantaista. Nimi on osuva. Saarella ei ole koskaan ollut pysyvää asutusta, vaikka Malakansalmen merirosvot aina välillä piileskelivätkin siellä djonkkeineen.
Viidakon peittämä autiosaari
Laiva kiinnittyy puulaituriin mangrovepuiden peittämän joen suulle. Valkoharmaa haukka kiertelee taivaalla.
Laivan muut kyytiläiset jatkavat matkaa tunnin merimatkan päässä sijaitsevalle Ko Lipelle, Thaimaan tämän hetken ”kuumimmalle” saarelle. Melkein jokainen kohtaamamme Thaimaan-matkaaja on joko tulossa tai menossa Ko Lipelle.
Minun ja kuvaajan lisäksi Tarutaolle nousee vain kaksi muuta matkustajaa, ja hekin jäävät meriluonnonpuiston päämajan vieressä sijaitsevalle pitkälle, valkoiselle hiekkarannalle.
Jatkamme matkaa saaren perimmäiselle rannalle, Ao Sanelle, jonka kerrotaan olevan yksi Thaimaan kauneimmista.
Kasuariinapuiden varjossa on lähes sotilaallisessa järjestyksessä rivi bungaloweja, joita puistovahdit kaitsevat. Muutama matkalainen on pystyttänyt itselleen teltan, ja puunrunkojen väliin on solmittu riippukeinuja. Rannalla leikkii isä kahden lapsensa kanssa, kilometriä kauempana kävelee nuori pariskunta. Ketään muuta ei näy.
Emme silti jää tänne. Haluamme jatkaa saaren perimmäiselle rannalle, Ao Sanelle, jonka kerrotaan olevan yksi Thaimaan kauneimmista.
Istumme puistovahtien sinisen avolavapakettiauton lavalle, ja auto lähtee seuraamaan kapeaa betonitietä, joka leikkaa viidakkoon mutkittelevan viivan. Betonitie muuttuu hiekkapoluksi. Kuormuri puuskuttaa ylös jyrkkiä mäkiä ja linkuttaa alas jarrut kirskuen. Tiheä metsä sirisee ja surisee ympärillä.
Jossakin viidakoiden kätköissä on kahden vankileirin rauniot. Saarella toimi 1900-luvun alussa vankileiri, jolla eli tuhansia vankeja. Toisen maailmansodan aikana ruokatoimitukset saarelle keskeytyivät, ja vangit sekä heidän vartijansa nousivat yhdessä kapinaan, joka saatiin kukistettua vasta vuonna 1946.
Yksin autiolla rannalla
Pysähdymme mereen laskevan puron äärelle. Sen vieressä on keittiörakennus ja neljä karua bungalowia. Kallellaan olevan bambumökkimme päädyssä on ovi, jonka luulen johtavan vessaan. Se aukeaa suoraan viidakkoon.
Ranta on pieni, puolikuunmuotoinen laguuni. Ihan söpö, ajattelen. Tämänkö takia matkasimme näin kauas?
Iltauinnin päätteeksi käyn katsomassa, mitä löytyy puron ja rantakallioiden takaa. Tasapainoilen pitkin pyöreitä kiviä, joihin on kiinnittynyt pikkuruisia kotiloita. Ne väistyvät ropisevina aaltoina edeltäni.
Kun saavun kivikon reunaan, suuni loksahtaa auki. Kylmät väreet hiipivät selkääni. Silmäni kostuvat ilon kyynelistä.
Edessäni aukeaa vaalean maitokahvin värinen ranta, joka kaartuu autiona kohti kaukaisuudessa siintäviä sinisiä vuoria. Rannalla ei näy jalanjälkeäkään.
Ranta kaartuu autiona kohti kaukaisuudessa siintäviä sinisiä vuoria. Jalanjälkeäkään ei näy.
Huudan hiljaa mielessäni: ”Jihaa! Uskomatonta! Vau!”
Kunnes tajuan, että saan kiljua niin kovaa kuin haluan. Kukaan ei ole kuulemassa tai näkemässä.
Kirmaan rannalle. Teen kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä ja hypin pellehyppyjä veteen. Huudan ja vääntelen kasvojani. Yritän seistä päälläni ja kellahdan maahan.
Poimin simpukankuoren, jolla kaiverran kuvioita veden tamppaamaan hiekkaan. Luonnostelen tikku-ukkoja, hassuja kasvoja ja meditatiivisia spiraaleita. Katselen piirroksia hyväksyvästi. Koko pitkä hiekkakaistale voisi olla kankaani. Virnistän ja raapustan jättimäisen falloksen.
Alan ymmärtää aution saaren viehätystä. Siellä saa luoda ihmisen omaksi kuvakseen. Saa käyttäytyä juuri niin pöljästi, kuin haluaa. Saa olla täydellisen vapaa.
Autiot rannat eivät taida kuitenkaan sopia kaikille. Kun palaan rannaltani, löydän kuvaajan keittiökatoksen alta yksikseen litkimästä olutta. Pitkästynyt mies ei voi ymmärtää, mitä hän tekisi tyhjällä hiekkarannalla. Vain puistonvartijan vaimon paistamat tuoreet kalat saavat hänet hymyilemään.
Saan siis pitää aution näyttämön itselläni. Päätän palata seuraavana aamuna nousuveden aikaan. Olen kehitellyt mielessäni ihmiskokeen: Asetun makaamaan nousuveden aaltoihin ja annan meren pyyhkiä jalanjälkeni näkyvistä. Laskuveden tullen nousen vedestä täysin neitseellisellä rannalla ja olen kuin ensimmäinen maailmaan astuva ihminen. Aatami.
Huonostihan siinä käy
Styroksinpalasia, katiskoita, tupakansytyttimiä ja verkonriekaleita. Juuttisäkkejä, muovipulloja ja varvassandaaleja.
Nousuvesi on kantanut rannan täyteen rojua.
Tapaan aamukävelylläni rannan alkupäässä leveästi hymyilevän puistovahdin. Nostan rannalla lojuvan sampoopullon ja sanon: ”National park.”
Jatkan osoittamalla pikanuudelikuppia, aurinkohattua, lenkkitossua ja moottoripyöräkypärää ja hokemalla jokaisen kohdalla: ”National park.”
Mies vakavoituu ja osoittaa aaltoihin: roskat huuhtoutuvat muualta.
Viiton käsilläni laajan kaaren ympäri horisontin: ”Kaikki kansallispuistoa.”
Mieleeni nousee Apinoiden planeetta -elokuvan loppukohtaus, jossa Charlton Heston ratsastaa kauniille autiolle hiekkarannalle, ja kamera tarkentaa hiekalle huuhtoutuneeseen Vapauden patsaan päähän. Heston vajoaa polvilleen, kun hän ymmärtää, ettei olekaan vieraalla planeetalla, vaan tulevaisuuden maapallolla, jonka ovat vallanneet apinat.
Kihisen harmistuksesta. Jos puistovahti osaisi englantia, selittäisin, etteivät turistit halua kokea olevansa apinoita planeetallaan.
Rannalla kirmaamisen sijaan ryhdyn kantamaan rojua hiekalta metsän suojaan. Puistovahti kävelee päätään pyöritellen pois.
Kompuroin paniikissa vedestä. Mikä se oli? Hirvittävä tappajarapu?
Mitä kauemmas rantaa kuljen, sitä oudompia tavaroita löydän: hehkulamppuja, maalipurkkeja, hyönteismyrkkysumutteita, bensakanistereita, Power Rangers -leikkiukon, autonakun ja televisioruudun.
Roskat muistuttavat, ettei tällä pallolla taida enää olla koskemattomia rantoja. Meri kuljettaa jätteitä kaukaisiinkin paikkoihin. Hotellien valvomilla rannoilla on edes illuusio puhtaudesta, sillä niitä siivotaan säännöllisesti.
Väsyn lopulta roskakuskin hommaan ja päätän sittenkin yrittää ihmiskoettani. Asetun makuulle veteen raajat levällään ja suljen autuaana silmäni. Ihoa alkaa pistellä.
Vesikirppuja.
Paikallaan ei voi lillua, joten rupean tekemään kuperkeikkoja. Aurinkolasini huuhtoutuvat mereen. Metsästän niitä aalloista asettumalla vatsalleni makaamaan ja haromalla käsilläni ja jaloillani pohjaa.
Aaaargh! Jalkapöytääni iskee viiltävä kipu. Kompuroin paniikissa vedestä. Mikä se oli? Hirvittävä tappajarapu?
Jalkapöytäni vuotaa verta kapeasta, lihaan asti ulottuvasta viillosta. Kipu muuttuu viiltävästä sykkiväksi ja nousee kohti nivusia. Myrkkyä!
Nilkutan kohti majapaikkaamme, joka on kilometrien päässä. Pelottaa. En tiedä, mikä minuun on iskenyt, mutta tuska on sietämätön. Kun pysähdyn, kipu yltyy. Hypin ja kompuroin eteenpäin, huudan ja kiroilen. Ainakaan ei tarvitse hävetä: ketään ei ole kuulemassa.
Kuinka rauskunmyrkky neutraloidaan
”Rausku”, puistovahti arvaa majapaikassamme. Hän hieroo jalkaani mustaa tököttiä, ja vasta kun olen sitonut sideharson haavan ympärille, huomaan, mistä vastamyrkky on tehty. Keittiön pöydällä on ruttuun puristettu sitruunan puolikas ja rikki lyöty suuri alkaaliparisto.
Akkuhappo vaikuttaa nopeasti. Alle tunnissa kipu muuttuu siedettäväksi, ja katoaa lopulta kokonaan. Myöhemmin opin, että pääsin vähällä. Rauskujen pistot ovat Tarutaolla tavallisia, sillä litteät otukset viihtyvät hiekan alla rantavesissä, joilla ei ole polskijoita pelottamassa niitä pois. Jotkut ovat kuvanneet pistoa neljän tunnin kiirastuleksi.
Illalla nilkutan jättämään jäähyväiset rannalleni: laskuvesi on paljastanut jälleen sen toiset kasvot. Ranta on leveä, aaltojen puhdistama ja käsittämättömän kaunis.
Lue lisää:
