Snorklaajien liveaboard Ko Similanilla

Snorklaajien liveaboard Ko Similanilla

kirjoittaja -
Ko Similan Thaimaa

Thaimaan Koh Similan -saaret ovat suosittuja sukelluskohteita. Mutta saarten vedenalaisesta maailmasta nauttii myös snorklaten. Saarille vie kolmen päivän retkelle maailman ainoa varta vasten snorklaajia varten tarkoitettu liveaboard-vene. Päivien edetessä matkalla oppii pidättämään henkeään ja pysymään yhä pitempään veden alla.

Teksti Antti Helin

Vain silmälappu puuttuu. Muuten hänet olisi helppo kuvitella kaapparilaivan kapteeniksi: Päässään miehellä on ruudullinen huivi, jonka alta vaaleat kiharat kiemurtelevat kurittomasti olkapäille. Iho on auringon ja meriveden pieksemä, nenä mallia kyömy.

Kasvoja koristaa herkeämättä leveä, kettumainen virne.

”Nimeni on Lee”, hän esittelee itsensä.

Kolmikymppinen britti on oppaamme kolmen päivän ja kahden yön snorklausmatkalla Koh Similanin saarille, jotka sijaitsevat kaukana Andamaanienmerellä. Sukunimeään hän ei kerro, ja myöhemmin paljastuu, ettei sitä tiedä edes hänen työnantajansa.

”Suurimmat näkemämme rauskut ovat olleet yhdeksän metriä leveitä.”

”Ensimmäiseksi etsimme paholaisrauskuja. Yleensä rauskut ovat täällä neli–viisimetrisiä, mutta suurimmat näkemämme ovat olleet yhdeksän metriä leveitä”, Lee sanoo ja levittelee villisti käsiään. ”Pari päivää sitten saarten vesissä nähtiin kaksi valashaita.”

Matkalaisten silmät kiiluvat. Paholaisrauskuja! Valashaita! Niitä majesteettisempia otuksia voi tuskin toivoa näkevänsä meressä, maalla tai ylipäätään missään muuallakaan. Matka on ladattu suurilla toiveilla.

”Katsotaan, mitä nähdään. En voi tietenkään luvata mitään. Tämä on laaja valtameri.”

Tsunamin muistot Khao Lakissa

Lentokalat sinkoilevat pakoon laivamme tieltä. Eviään vimmatusti räpyttämällä ne kiitävät ilmassa hämmästyttäviä matkoja, ja Lee alkaa miettiä, kuinka herkullisilta lentokalojen täytyykään maistua.

”Ei kai luonto muuten olisi kehittänyt niille noin äärimmäistä suojautumiskeinoa?”

Hän kehottaa pitämään silmät auki jo menomatkalla. Valaat viihtyvät näillä vesillä, ja delfiinit ovat käyneet leikkimässä aivan veneen vieressä.

Merimatka on alkanut Khao Lakista, joka tuli ensin tunnetuksi sukeltajien keskuudessa porttina Similanin saarille, sitten nousevana pakettimatkakohteena, ja viimein Tapaninpäivänä 2004 tsunamin tuhoista. Lomakohteen matalat hiekkarannat kasvattivat aallon voiman valtavaksi, ja alueella kuoli yli 4 000 ihmistä, valtaosa Thaimaan 5 395 vahvistetusta uhrista.

Tsunamista muistuttaa panssaroitu poliisivene, jonka aalto pyyhkäisi kaksi kilometriä kuivalle maalle.

Khao Lak on jo vuosia sitten toipunut kuolemanaallosta, ainakin ulkoisesti. Tuhoutuneet hotellit on rakennettu entistä prameammiksi, ja matkailijamäärät ovat kasvaneet jo yli tsunamia edeltäneen ajan. Mutta paikalliset kantavat yhä luonnonkatastrofia mukanaan. Kaikilta kuoli omaisia, monelta katosi koko perhe.

Tsunamista muistuttaa myös panssaroitu poliisivene, jonka aalto pyyhkäisi kaksi kilometriä kuivalle maalle. Siellä pellolla se seisoo edelleen, vierellään makaaberi matkamuistokoju, jossa myydään dvd-levyillä kuvia kuolonuhreista.

Matkailijat on houkutellut takaisin Khao Lakin maine rauhallisena ja luonnonläheisenä kohteena. Hiekkarannat jatkuvat kilometrikaupalla kauas lomakylien hotelleilta, eikä autiota rannanpätkää ole vaikea löytää. Heti pääkadun takaa alkaa jylhä, vehreä viidakko.

Suurimman elämyksen tarjoaa kuitenkin edelleen matka Similanille. Reilun kolmen tunnin merimatkan jälkeen saavumme viidakon verhoamille graniittisaarille. Rantoja ympäröivät turkoosit sädekehät. Kiskomme räpylät jalkaan, vedämme maskin naamalle ja hyppäämme kristallinkirkkaaseen mereen.

Maailman myrkyllisin kala

Katselen kuolemaa suoraan mulkosilmiin. Ensin en muuta erotakaan korallista. Hiljalleen muodot alkavat hahmottua. Mitä luulin koralliksi onkin harmaa ja violetti otus. Sen suu on yrmeällä mutrulla. Selkää ja eviä peittävät terävät piikit.

Otus on ruma, kiehtova ja äärimmäisen myrkyllinen.

”Jos siihen koskee, se tappaa. Olen tosissani: se tappaa”, Lee oli meuhkannut ennen ensimmäistä hyppyämme veteen ja esitellyt skorpionikalan kuvaa.

”Jos siihen koskee, se tappaa. Olen tosissani: se tappaa.”

Maailman myrkyllisimmän kalan pistos on niin kivulias, että sydän pysähtyy silkasta tuskasta.

”Tärkein sääntö: älkää koskeko pinnan alla mihinkään”, Lee opasti. ”Niin kauan kuin ette riko sääntöä, teillä ei ole mitään pelättävää.”

Tuttavuus skorpionikalan kanssa jää lyhyeksi, muttei siksi, että pohjassa makaava otus olisi uhkaava. Se on levollinen, luottaen täydellisesti naamiointiinsa ja myrkkyynsä. Syy on minussa: keuhkoni huutavat ilmaa.

Koetan hillitä potkujani, kun nousen ylöspäin, ja nauttia pakottavasta tunteesta sisälläni. Ensi kerralla sukellan syvemmälle, kauemmin. Olen taas muutaman sekunnin enemmän osa suurta sinistä.

Maailman ainoa snorklaajien liveaboard

Merirosvo-Leen, kapteenin, kokkirouvan ja laivapojan lisäksi meitä on laivalla 11 matkalaista: kolmelta vuosikymmeneltä ja kolmelta mantereelta, trukkikuskista vakuutusyhtiön riskianalyytikkoon. Suurin edustus on Ruotsista, arvatenkin siksi, että Khao Lakista reissuja järjestävän Poseidon Bungalows -majatalon omistaja Olov Carlson on sieltä kotoisin.

Laivamme Duangta on viihtyisä mutta kaukana luksuksesta. Verhoin eristetyt kerrospunkat ovat yhdessä kajuutassa, tosin kannellakin voi nukkua, tähtien alla. Aterioilla ihmettelemme, kuinka kokki onnistuu taikomaan paatin pikkuruisessa keittiössä niin herkullista thairuokaa. Curryt ovat juuri sopivan tulisia.

Matkamme on varsin ainutlaatuinen. Laitesukeltajille samanlaisia laivasafareita järjestetään vaikka kuinka paljon, mutta missään muualla maailmassa ei tiettävästi tehdä liveaboard-matkoja, jotka olisi suunnattu vain ja ainoastaan snorklaajille.

Missään muualla maailmassa ei tehdä liveaboard-matkoja, jotka on suunnattu vain ja ainoastaan snorklaajille.

Syynä on raha, Olov kertoi majatalollaan. Sitä liikkuu snorklaamisessa paljon vähemmän kuin sukeltamisessa. Snorklaajille ei ole myytävänä kalliita välineitä, eikä heidän tarvitse suorittaa tyyriitä kursseja. Meidänkin matkamme maksaa vain puolet siitä, mitä vastaava sukellusmatka.

Snorklaaminen ei kuitenkaan tarkoita, että tarvitsisi pulikoida ainoastaan pinnan tuntumassa: Olovin mukaan melkein kuka tahansa pystyy harjoittelemalla sukeltamaan 30 metriin vain henkeään pidättämällä.

Snorklauksen jalostuneen muodon, vapaasukelluksen, suosio onkin kasvussa. Hengenpidättämistä voi opetella Thaimaassakin jo kahdella saarella, Koh Taolla ja Koh Lantalla. Vapaasukelluksessa on useita etuja. Vedessä liikkuu sulavammin ilman laitteita, eivätkä isot vesiotukset vierasta vapaasukeltajaa samaan tapaa kuin sukeltajaa, joka tuprauttelee ilmakuplia.

Duangtan matkat sopivat sekä vapaasukellukseen hurahtaneille että ensimmäistä kertaa snorklaaville: ihailtavaa riittää sekä aivan pinnan tuntumassa että dramaattisilla valleilla, joilla koralliseinämä vajoaa lähes pystysuorana syvyyksiin.

Aloitamme snorklaamisen jo ennen aamiaista mutta matka ei ole pelkkää uimista. Rantaudumme saarten neitseellisen valkoisille hiekkarannoille ja kipuamme paljain jaloin graniittikallioiden laelle ihailemaan postikorttimaisemia. Pimeän laskeuduttua pelaamme korttia oluen ääressä ja ihailemme veden alta napattuja valokuvia. Vesi on niin kirkasta, ettei sitä näy osassa kuvista lainkaan: kalat, kilpikonnat ja snorklaajatoverit näyttävät leijuvan ilmassa.

Olo on kuin aikuisten luontoleirillä. Yksi pariskunta onkin mukana jo kolmatta kertaa.

Ei kenkiä, ei kännyköitä, ei huolia

Matkan sielu on oppaamme Lee, oman elämänsä haaksirikkoinen paratiisissa. Hän on aina innoissaan ja valmiina auttamaan. Vähintään kerran päivässä hän levittelee käsiään kohti merta ja saaria ja julistaa: ”Tämä on toimistoni. Ei kenkiä, ei kännyköitä. Ei huolia.”

Puolet vuodesta Lee rehkii veneretkien oppaana, vailla ainoatakaan lomapäivää, toisen puolen hän sinnittelee Khao Lakissa työttömänä ja tekee muutaman euron päiväpalkalla hanttihommia, kun monsuunituulet lietsovat meren vaahtopäiksi ja matkat Similanille päättyvät.

Sadekaudella toukokuulta lokakuun loppuun Khao Lak hiipuu aavekaupungiksi, jonka kilometrien pituisilla hiekkarannoilla viihtyy Leen lisäksi vain muutama rämäpäinen lainelautailija.

Khao Lakin pappi kiersi nuoruudessaan maailmaa Nirvanan ja Eric Claptonin perkussionistina.

”Ajelemme skoottereilla laudat kainalossa autiolta rannalta toiselle”, Lee kertoo.

Sitä hän ei paljasta, onko hän oman elämänsä Peter Pan vai Kapteeni Koukku, paossa keski-ikäistymistä vai ongelmia kotimaassaan. Ehkä hän ei vain enää kestä ajatusta kenkien sitomisesta jalkoihinsa.

Surffikaverinaan Leellä on Khao Lakin itseoppinut pappi, rokkibaari Rusty Pelicanin pitäjä, losangelesilainen Mo, joka kiersi nuoruudessaan maailmaa Nirvanan ja Eric Claptonin perkussionistina. Sellainen paikka Khao Lak on: vielä tarpeeksi syrjäinen, jotta se kerää suojiinsa eriskummallisia oman tiensä kulkijoita.

Lisätuloja Mo hankkii hoitamalla hienoissa hotelleissa Khao Lakin vihkiseremoniat – tummassa puvussa paljain jaloin hiekalla seisten. Niin hän kertoi baarissaan, joka tunnetaan lomakohteen parhaasta musiikista ja kylmimmästä oluesta.

”Tilasin papin paperit netistä. Maksoivat 39,50 dollaria.”

Kalat kuin kansantanssiryhmä

Joka kerta, kun nousemme vedestä, viittäkymmentä lähestyvä australialainen lukkoseppä David pudistelee päätään ja nauraa röhöttää. ”Mitä ihmettä Jumalalla on pyörinyt päässään, kun hän on luonut tämän kaiken?”

Otuksia on kaikissa väreissä ja muodoissa. On pilkullisia, raidallisia ja hopeaa hohtavia, turpeahuulisia, nokkavia ja torvisuita, sulavalinjaisia torpedoja ja pieniä, neonkeltaisia laatikoita. Eviä on kaikenmallisia ja osalla ei ole eviä lainkaan. Kookkaat murenat uivat kiemurtelemalla ja kurkistelevat suojaisista luolistaan terävät naskalihampaat ojossa.

On yksinäisiä saalistajia, romanttisia pariskuntia ja valtavia parvia, jotka liikkuvat sulavasti yhteen kuin pohjoiskorealainen kansantanssiryhmä.

Puhdistusasemilla isot kalat asettautuvat raukeina kyljelleen ja antavat pikkukalojen popsia loisia kiduksistaan.

Kaloilla on myös omat kauneushoitolansa: niin sanotuilla puhdistusasemilla isot kalat asettautuvat raukeina kyljelleen ja antavat pikkukalojen popsia loisia kiduksistaan.

Similan on Thaimaan kuuluisin sukelluskohde, mutta silti lajirikkaus yllättää. Jotain on kuitenkin vialla. Korallit ovat kadottaneet värinsä. Kalojen riemunkirjavasta olohuoneesta on tullut harmaanvalkea.

Riuttoja vaivaa korallien haalistuminen. Lee kertoo, että vesi oli viime sadekaudella poikkeuksellisen lämmintä, mikä irrotti värejä antavat mikroskooppiset panssarilevät koralleista. Lohtua tuo se, että riutat ovat toipuneet ilmiöstä aiemminkin. Haalistuminen oli voimakasta Intian valtameressä edellisen kerran vuonna 1996.

Vaikka korallit eivät ole parhaimmillaan ja hait ja rauskutkin jäävät meiltä näkemättä, matka on ikimuistoinen. Mieleeni syöpyy etenkin yksi hetki.

Kilpikonnan kanssa kasvokkain

Auringonvalo heijastuu valkohiekkaisesta pohjasta ylöspäin vaaleina, aaltoilevina säteinä. On kuin uisin revontulten keskellä.

Meren äärettömyydestä ilmestyy kilpikonna. Sukellan pitkän matkaa sen vierellä, eikä konna ole seurastani moksiskaan. Ihailen sen sulavaa liikkumista – se näyttää lentävän veden läpi – ja olen niin keskittynyt kilpikonnaan, että keuhkoni unohtavat vaatia happea.

Meren äärettömyydestä ilmestyy kilpikonna. Sukellan pitkän matkaa sen vierellä, eikä konna ole seurastani moksiskaan.

Vesi ei tunnu enää vieraalta ulottuvuudelta, vaan kehoni on tottumassa elementtiin, joka ympäröi sitä jo kohdussa. Kunhan vain rentoutuu ja onnistuu sulkemaan mielestään hengittämisen pakon, pinnan alla pystyy olemaan pitempään kuin uskoisikaan.

Kyseessä on ilmiö, joka tunnetaan nisäkkäiden sukellusrefleksinä. Kun ihmisen tai minkä tahansa muun nisäkkään kasvot koskettavat vettä, aivot antavat keholle viestin säästää happea. Sydämenlyönnit hidastuvat ja verenkierto heikentyy ympäri kehoa. Elimistö varaa hapen aivoille.

Olo on ihanan tyyni.

Vaikka jään kauaksi niistä kymmenestä minuutista, minkä maailman parhaat vapaasukeltajat pidättävät hengitystään, en koe itseäni vedessä enää ulkopuoliseksi, vaan vapaaksi.

Kun Lee kajauttaa paluumatkalla Khao Lakiin jokaisen seitsemän meren seilaajan rakastaman huudon – ”Valtaita näkyvissä!” – katselen merestä nousevia tummia selkiä ja tunnen outoa yhteenkuuluvuutta.

Me ihmisetkin olisimme voineet valita kodiksemme pinnan alisen.

Thaimaa-opas

Kaikki sukellus-artikkelit