Aivan Burman rajalla sijaitseva Umphang on Thaimaan upeimpia vaelluskohteita. Maisemat ovat huikeat, ja vuoristokansat elävät vielä eristyksissä. Kaakkois-Aasian komeimmalla vesiputouksella voi oppia senkin, mikä meitä ihmisiä niin vesiputouksissa kiehtoo.
Teksti Antti Helin
Veli puolikuu hymyilee taivaalla, ja tähdet vaihtavat sen ympärillä jatkuvasti paikkaa, kun tie kiemurtelee Thaimaan ja Myanmarin eli Burman rajavuoristossa. Värisen viimasta pick-upin avolavalla. Painan lakin päähäni, kiskon vaellustakin hupun korvilleni ja kiristän hihansuut tiukalle. Seikkailu on alkanut.
Olemme lähteneet ennen auringonnousua ajamaan rajakaupunki Mae Sotista kohti vaellusmaastoistaan tunnettua Umphangia. Mae Sot on pikkukaupunki, jossa asuu neljä kertaa enemmän burmalaisia kuin thaimaalaisia. Miehet pukeutuvat siellä hameisiin ja naiset värjäävät kasvoihinsa spiraalit puunkuoresta tehdyllä keltaisella puuterilla. Ravintoloissa tarjotaan villisikapihvejä lähimetsistä.
Autoa kiidättää eteenpäin oppaamme Moses. Muut kolme matkalaista ovat valinneet istumapaikkansa sisältä, mutta minä olen väen väkisin halunnut matkustaa ulkona laukkujemme seassa.
Tähtien loiste hiipuu, ja auringon oranssi hohde hiipii yli vuoriston kumpuilevan reunan. Hetken aikaa kaikkialla on aivan tummansinistä. Sitten valo valtaa alaa ja paljastaa viidakot, joiden yllä leijuu usvan valkea huntu. Lopulta ihana aurinko alkaa lämmittää auton lavaa. Järjestelen repuistamme pehmeän tyynyn pääni alle ja nukahdan onnellisena.
Vuoristotie on ollut niin mutkainen, että kun viimein saavumme neljän tunnin ajon jälkeen pikkuruiseen, muutamasta majatalosta koostuvaan Umphangiin, auton sisälle ahtautuneet ryntäävät aamiaispöydän sijasta vessaan.
Umphangista matka jatkuu bambulautalla pitkin Mae Klong -jokea, joka virtaa hiljakseen satoja metrejä korkeiden karstijyrkänteiden välistä.
Umphangista matka jatkuu bambulautalla pitkin Mae Klong -jokea, joka virtaa hiljakseen satoja metrejä korkeiden karstijyrkänteiden välistä. Kalkkikiviseinämien taidegalleriassa vuorottelevat tippukivet, sammalmättäät, banianipuiden ilmajuuret ja heleästi soljuvat vesiputoukset. Välillä veteen sekoittuu kuumia lähteitä.
”Kaunista. Luonto näyttää jotenkin niin – viattomalta”, hollantilainen nuorukainen Roy sanoo.
Ryhmäämme kuuluvat myös Royn tyttöystävä Bregje ja eläkkeellä oleva saksalainen Lisa. Bambulautalla hänellä on aikaa kertoa seikkailuistaan Laosin maaseudulla, jossa hänet piti öisin hereillä tiikerien karjunta.
Ryhmämme vetäjä Moses on entinen burmalainen opiskelija-aktivisti, joka on kotimaastaan paettuaan ryhtynyt Thaimaassa vaellusoppaaksi. Hänen nimensä tuntuu enteelliseltä. Maisemat ovat niin suurenmoiset, että on helppo uskoa hänen johdattavan meitä kohti jonkinlaista luvattua maata.
Umphang ja Thaimaan viidakon ihmeet
”Bambu voi kasvaa metrin päivässä”, Moses kertoo, kun hän johdattaa meitä jokimatkan jälkeen vuoristoviidakossa, bambumetsiköiden keskellä. ”Nopeimmin kasvavia bambuja käytettiin aikoinaan kidutusvälineinä. Uhri sidottiin tiukasti maata vasten, ja bambu kasvoi hänen lävitseen.”
Polkumme varrella Moses luennoi trooppisen luonnon ihmeistä, kuten siitä, etteivät bambut ole puita, vaan jättimäisiä ruohoja. Bambumetsä elää parikymmentä vuotta ja hajoaa sitten keralla siitepölyksi, josta kasvaa uusi metsikkö.
Termiittikeon kohdalla taas selviää se, etteivät termiitit syö puuta, vaan nyhtävät siitä irti palasia, jotka he vievät pesäänsä. Siellä lahoavaan puuhun kasvaa sienirihmastoa, joka on termiittien ravintoa.
Moses osoittaa kovarunkoisten puiden latvustossa kasvavia orkideoita. ”Ne muodostavat oksiin kupuja, joihin kertyy vettä. Puusammakot laskevat niihin munansa.”
Pysähdymme myös ihailemaan suurta banianpuuta, joka on kiertynyt toisen puun ympärille kuin sula vaha. Ajan kuluessa banian tukahduttaa isäntäpuunsa kuoliaaksi. Moseksen mukaan banianista ei ole hyötyä muuhun kuin rukoilemiseen. Se on liian kiemuraista puutavaraksi, mutta koska Buddha koki valaistumisen juuri banianviikunan alla, siitä on tullut aasialaisten pyhä puu.
Metsän siimeksestä kuuluu jyrinää, joka voimistuu jokaisella askeleella. Eteemme ilmestyy vehreän viidakon keskellä Umphangin vaellusten kohokohta.
Viimein metsän siimeksestä kuuluu jyrinää, joka voimistuu jokaisella askeleella. Eteemme ilmestyy vehreän viidakon keskellä Umphangin vaellusten kohokohta, vesiputous Tee Lor Su. Kaakkois-Aasian komein vesiputous kohisee portaittain alas lähes kahdensadan metrin korkeudesta, useina eri suihkuina. Kaikkiaan putouksella sanotaan olevan leveyttä nelisensataa metriä.
Pulahdamme uimaan yhteen ihanan virkistävistä turkooseista altaista. Kun ihmettelen ääneen, mikä meitä ihmisiä niin kiehtoo vesiputouksissa, Roy vastaa: ”Ne kai muistuttavat meitä paratiisista.”
Thaimaassa vierailulla vuoristokansan kylässä
Illaksi saavumme vuorten ympäröimään Karen-kylään. Kylän päällikkö ottaa meidät hymyillen vastaan ja kysyy hieman pahoitellen, sopiiko meille, jos syömme illallista vasta auringon laskettua.
”Meidän pitää odottaa, että kanat käyvät nukkumaan. Muuten niitä ei saa kiinni”, päällikkö sanoo.
Karenit ovat noin seitsemänmiljoonan ihmisen kansa, joka asuu Burmassa Thaimaan rajalla. Karenit aloittivat toisen maailmansodan jälkeen itsenäisyystaistelunsa Myanmarin (Burman) hallitusta vastaan, mikä on ajanut toistasataatuhatta karenia pakolaisiksi Thaimaahan. Osa asuu suurilla pakolaisleireillä Mae Sotin ympäristössä, osa omissa kylissään vuoristoseuduilla.
Tämä kylä on maalaismaisella tavallaan hyvin idyllinen. Talojen seinät on tehty bambusta ja katot palmunlehvistä. Vain päällikön talon katto on peltilevyä. Talon sisällä roikkuu vanha kivääri, johtajan symboli.
Joka puolella jaloissa pyörii koiranpentuja, mustia kanoja ja muhkeita sikoja.
”Sioista pidetään hyvää huolta. Possu on täällä säästölipas”, Moses sanoo, kun katselemme nuoria naisia, jotka silpovat sianruokaa riisinkuorista ja banaanipuun varresta.
Kaivan laukustani esiin kylän lapsia varten pakkaamani saippuakuplavälineet. Lapset katsovat puhaltelemiani kuplia kiinnostuneina, mutta säntäävät pakoon, kun yritän tarjota puhallinta heille. Lopulta jätän tikun ja saippuavesisäiliön aidan seipäälle.
Pian hysteria ja riemunkiljahdukset valtaavat kylän. Yksi lapsista puhaltelee kuplia, toiset tanssahtelevat ympärillä ja jahtaavat kuplia puutikuilla.
Umphangin ikimuistoinen yö
Kanaa kannatti odottaa. Koko elämänsä vapaana juoksennelleen puolivillin kanan liha on sitkeää, mutta täyteläisen makuista. Päällikkö on taittanut linnulta niskat ja paistanut sen nuotiolla majansa sisällä. Päästä, kaulasta ja koivista hän on loihtinut herkullisen keiton.
Aterian jälkeen päällikkö kertoo Moseksen tulkkaamana kynttilänvalossa tarinoita menneiltä ajoilta, jolloin itämaiden viisaat miehet pystyivät vielä ihmetekoihin: levitoimaan, taikomaan tulen tyhjästä ja siirtämään esineitä ajatuksen voimalla.
Ilmeisesti he eivät kuitenkaan olleet kyllin viisaita opettaakseen taitojaan jälkipolville.
Päällikkö on järjestänyt meille vilteistä nukkuma-alustat kotinsa nurkkaan. Illan päätteeksi hän kytkee autonakun televisioon ja katsoo perheensä kanssa dvd-soittimesta ö-luokan elokuvan ihmisiä syövästä jättiläiskrokotiilista. Kun seuraava elokuva alkaa intohimoisella lesbokohtauksella, päällikkö päättää, että elokuvat on nähty tältä illalta.
Keskellä yötä herään viidakon kammottavimpaan ääneen. Se ei ole karhun murinaa tai tiikerin karjuntaa, se on oppaamme kuorsausta.
Thaimaalainen sanonta: ”Kävelee kauniisti kuin norsu”
Varhain aamulla kyläläiset käyvät etsimässä norsunsa metsästä. Norsunajajia kutsutaan Thaimaassa nimellä mahout, ja kareneilla on pitkät perinteet norsujen ohjastamisesta. Norsu on ohjastajalleen kuin perheenjäsen. Isoa otusta pitää käsitellä itsevarmasti, johtajan elkein, mutta sitä ei parane suututtaa. Norsun muisti on pitkä, eikä se anna helposti anteeksi.
Istumme norsujen selkään puukoreihin. Käynti on keikkuvaa, ja norsut kurottelevat koko ajan kärsillään lehtiä suuhunsa. Norsut pystyvät nappaamaan kaikkein pienimmätkin herkkupalat: kun koko ihmiskehossa on alle tuhat lihasta, pelkästään norsun kärsässä niitä on 40 000.
Samaan tahtiin kuin norsut syövät, ne pudottelevat maahan lantakimpaleita ja pärskivät sylkeä ilmaan. Nelijalkaiset jättiläiset kävelevät metsän läpi äärimmäisen varovasti, jokaista askeltaan harkiten. Jalat astuvat sirosti yhdelle suoralle linjalle.
”Thaimaassa on kohteliasta sanoa naiselle, että hän kävelee kuin norsu.”
”Thaimaassa on kohteliasta sanoa naiselle, että hän kävelee kuin norsu”, Moses sanoo. Jos nainen taas kävelee rumasti, hän harppoo kuin hevonen.
Norsujen ulkomuoto ei vastaa niiden kaunista askellusta. Harmaa nahka riippuu laskoksilla, ja takaa eläimet näyttävät siltä, kuin niillä olisi liian isot housut.
Tällaista on vaeltaminen thaimaalaiseen tapaan. Järjestetyt vaellukset eivät ole kovin raskaita, vaan hikoilemisen sijaan niissä nautitaan maisemista bambulauttojen kyydissä, polskitaan vesiputouksissa ja tutustutaan vuoristokansojen elämään. Käveleminen on kevyttä siirtymistä rastilta toiselle.
Vaelluksemme raskain osuus taitaakin olla keikkuminen norsujen selässä. Me muut vaihdamme epämukavat puukorit nopeasti jalkapatikkaan, mutta Bregje istuu urheasti norsunsa selässä koko kolmen tunnin matkan.
Kun vaellus viimein päättyy joelle kylpyyn norsujen kanssa, Bregje huokaa: ”Viimeiset kaksi tuntia norsu pärski sylkeä päälleni, enkä voinut edes pyyhkiä kasvojani, kun jouduin puristamaan kaikin voimin kiinni korista. Takapuoleni on aivan puuduksissa.”
Lue lisää:
