Lontoon Victoria ja Albert -museossa on suuren kysymyksen äärellä. David-patsaan täydellistä kopiota katsellessa tulee väkisin kysyneeksi: miksi arvostamme aitoa taidetta niin paljon? Miksei täydellinen kopio riitä? Samalla tulee oppineeksi paljon matkustamisen syvimmästä olemuksesta: miksi olemme valmiita näkemään valtavasti vaivaa aitojen elämysten vuoksi?
Teksti Antti Helin
Victoria and Albert Museum (V&A) on Lontoon kiehtovimpia museoita. Sisustustaiteen museo on täynnä ikimuistoisia aarteita ympäri maailmaa – kuten Lontoon museoilla on tapana olla.
Kokoelman kohokohtiin kuuluvat muun muassa maailman upein matto ja Taj Mahalin rakennuttaneen suurmoguli Shah Jahanin mukinaan käyttämä norsunluuastia.
Erityisen kiehtovaksi – ja vaikuttavaksi – museon tekee kuitenkin sen kokoelma kipsivaloksia useista maailman kuuluisimmista patsaita.
Saliin astuessa monelta valahtaa suu hämmästyksestä auki. Kas, salin keskellähän seisoo Michelangelon Daavid-patsas!
Patsas on komea ja vaikuttava. Mutta se on kopio, kuten kaikki muutkin salin veistokset. Alkuperäinen Daavid-patsas löytyy tietenkin Firenzestä.
Jäähyväiset kopioille
Victoria and Albert Museumin patsassali (Cast Courts) avattiin ensimmäisen kerran vuonna 1873 esittelemään kuuluisia monumentteja ympäri Eurooppaa. Vastaavanlaiset kokoelmat olivat yleisiä ympäri.
Elettiin aikaa, jolloin käytännössä ainoa tapa suurimmalle osalle ihmisistä nähdä nuo kuuluisat monumentit oli käydä katsomassa niiden kopioita.
Sittemmin kopioiden esitteleminen meni muodista, ja niistä tuli jotenkin hävettävää, vulgaarista, huonoa makua edustavaa. Vain aidolla oli enää arvoa.
Kopiokokoelmat tuhottiin 1900-luvulla – vain Victoria ja Albert -museon kokoelma säilyi, osin sattuman oikusta: museon valtavilla patsashalleille ei keksitty korvaavaa käyttöä. Mikä on tehnyt kopioista kiinnostavan historiallisen kuriositeetin: tavallaan ”aidon ja ainutlaatuisen” kopion. Arvokkaan siis itsessään.
Silti asetelmassa on jotain riemastuttavan perverssiä. Aikoinaan ihastelluista, sitten halveksutuista kopioista on tullut historiallisesti arvokas ajankuva. Kukapa olisi 1900-luvun alussa arvannut!
Miksei kopio korvaa aitoa?
Salissa on vaikea väistää kysymystä aidon ja kopion erosta. Miksi arvostamme aitoa niin paljon? Miksei täydellinen tai ainakin lähes täydellinen kopio riitä?
Miksi kopiot ovat meistä arvottomia, vaikka ne eivät jäisi toteutuksessa jälkeen alkuperäiselle?
Kopio voi olla jopa parempi. Trajanuksen pylväs on paremmassa kunnossa kuin Roomassa ulkoilmassa ja saasteiden keskellä seisova aluperäinen.
Kysymys on kiinnostava myös matkailusivuston näkökulmasta. Esimerkiksi me Kerran elämässä -sivuston kirjoittajat olemme valmiita matkaamaan maailman ääriin nähdäksemme ja kokeaksemme ihmeitä. Mutta miksi?
Miksi pitäisi nähdä vaikkapa Buharan torni Uzbekistanissa luonnossa? Miksei riittäisi, että katsoo siitä kuvia? Miksi pitäisi kävellä Prahan vanhankaupungin kujia, kun niitä pääsisi katsomaan myös Google Earthin ja pian myös monenlaisten virtuaalilasien kautta?
Vastauksia voi etsiä niin kyynikolta kuin romantikoltakin.
Kyynikon ja romantikon vastaukset
Kyynikko voisi sanoa, että taiteessa aitoa arvostetaan, koska uskomus aitouden arvosta tuo taiteelle rahallisen arvon. Täydellinenkin jäljennös on käytännössä arvoton, vaikka tarvittaisiin maailman paras taiteentuntija erottamaan se aidosta.
Romantikko voi puolestaan sanoa, että aidossa on neron käden kosketus. Että juuri tätä versiota Yövartiosta on koskettanut itsensä Rembrandtin sivellin. Juuri tätä marmoria pitkin on Michelangelo juoksuttanut kättään.
Samalla tavalla on ainutlaatuinen kokemus seistä Buharassa samalla paikalla, jossa Tsingis-kaani on seissyt ja ihmetellyt tornia ja julistanut, että se pitää säästää, vaikka koko muun maailman saisi hukuttaa liekkeihin.
Alkuperäisessä on jotain maagista!
Anna aikaa kokemukselle
Mutta alkuperäisen ymmärtäminen vaatii myös tietoa ja työtä. On luettava ja tutustuttava kohteeseen pintaa syvemmältä.
Buharan torni olisi toki vaikuttava, jos sitä katselisi mitään siitä tietämättä, mutta erityisen kiehtovaksi sen tekee, kun on lukenut sen historiasta – ja tuntee tarinan Tsingis-kaanista seisomassa tornin edessä.
Maailman upeimman matonkin ohi saattaisi kävellä huomaamatta kaikkien Victoria ja Albert -museon aarteiden äärellä, jos ei osaisi sitä etsiä.
Juuri siihen me pyrimme tällä Kerran elämässä -sivustolla. Haluamme tehdä lukijoidemme matkoista elämyksellisiä tarjoamalla etukäteen kiehtovaa ja mietittyä tietoa kohteista.
Mutta tieto yksin ei riitä täydelliseen kokemukseen. Eikä varsinkaan pikainen vilkaisu tai selfien ottaminen nähtävyyden äärellä! Paikan päällä on osattava pysähtyä ja antaa tilaa kokemukselle. Maailman kauneimman matonkin kauneus saattaisi jäädä huomaamatta, jos ei varta vasten pysähtyisi kaikessa rauhassa sitä ihailemaan ja antaisi aikaa sen yksityiskohdille.
On hengittävä ja aistittava, annettava mielikuvituksen vaeltaa menneiden aikojen taakse.
Sillä suurin kokemus tapahtuu oman päämme sisällä. Hyvä esimerkki on Shah Janin malja. Jos en olisi tiennyt, kuka oli Taj Mahalin perustaja, suurmoguli Shah Jahan, ei maljalla olisi ollut minuun samaa vaikutusta kuin nyt, kun olen käynyt Intiassa katsomassa Taj Mahalissa ja lukenut Shah Jahanin viettämästä ylettömän ylellisestä elämästä.
Jos en tietäisi kuka oli Shah Jahan, olisin katsonut vain kaunista maljaa. Nyt katsoin palasta maailmanhistoriaa.
Samalla tavalla haluamme myös kohdata matkoillamme esimerkiksi luonnon aitona. Haluamme nähdä valashain meressä emmekä akvaariossa ja eläintarhan sijaan tiikerin luonnossa.
Aito kokemus antaa syyn matkustaa
Nykyaikana, jolloin kaiken voi kopioida ja maailman jokaisesta kolkasta on otettu loputtomasti kuvia, on ajatus aitoudesta, jostakin korvaamattomasta ja ainutlaatuisesta entistä tärkeämpi.
Ja mikä tärkeintä. aitojen kokemusten äärelle päästäkseen on matkustettava – mikä on yksi ihmiskunnan vanhimmista siirtymäriiteistä.
Matkustaminen irtaannuttaa meidät arjesta ja avaa ajatuksemme ympäröivälle, erilaiselle maailmalle. Sitä kautta matkustaminen tuo elämyksiä. Lopulta määränpää on toissijainen.
Mutta tarvitsemme määränpäitä lähteäksemme ja sitä kautta kokeaksemme jotain aitoa.
Pelkkä tietokoneen ääressä istuminen ei riitä – vaikka ruudulta voisimmekin nähdä kopion koko maailmasta. Siellä aidon veroista kopiota ole vieläkään keksitty. Ainakaan meidän romantikkojen silmissä ja mielissä.
Lue lisää:
