Itäkairan prinsessan palatsissa

Itäkairan prinsessa Sirkka Ikonen
Itäkairan prinsessa Sirkka Ikonen vaeltamassa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kuva: Ville Palonen

Itäkaira on Urho Kekkosen kansallispuiston syrjäistä osaa, joka houkuttelee oman tiensä kulkijoita. Siellä vaeltaa Itäkairan prinsessa eli Sirkka Ikonen, joka tuntee erämaan salat. Hänen matkassaan tavallinenkin eränkävijä oppii elämään kuin kuninkaallinen.

Teksti Ninni Lehtniemi
Kuvat Ville Palonen

Olin kuullut Itäkairan prinsessasta vuosien ajan: hopeahapsisesta erämummosta, joka vaeltaa viikkotolkulla yksin erämaassa, useimmiten Itäkairassa, Itä-Lapissa sijaitsevan Urho Kekkosen kansallispuiston vähemmän suositussa osassa.

1980-luvulta lähtien joku on kirjoittanut Itäkairan autiotupien päiväkirjoihin haltioituneita luontokuvauksia ja allekirjoittanut ne Sirkka, Itäkairan prinsessa.

Erävaeltajien nettifoorumeilla jotkut miettivät, oliko prinsessa pelkkää legendaa. Toiset valistivat, että Itäkairan prinsessa on eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja, lähes 80-vuotias Sirkka Ikonen. Nimi tulee siitä, että hän tuntee itsensä kuninkaalliseksi astellessaan ruskan värjäämää maata. Se muistuttaa punaista mattoa.

Olen harrastanut eräretkeilyä kauan, mutten ole koskaan kokenut luontoa yhtä voimakkaasti kuin prinsessa kirjoituksissaan. Siksi päätin pyytää hänet oppaakseni Itäkairaan.

Itakaira_UKK_07
Sirkka Ikonen eli Itäkairan prinsessa evästauolla autiotuvassa.

Prinsessa lähti erämaahan kaksi viikkoa ennen minua. Hän lähetti viestin, jossa antoi reittiohjeet tapaamispaikkaamme.

Kirjoitti hän muutakin:

”Alan elää rakastamaani Itäkairaa todeksi. Kun toivun ilon ja onnen läikähdyksistä ja sielunikin löytää perille, jätän osan eväistäni Peskihaaraan ja teen lenkin Uittipiekkaan tai Jaurulle.”

Ruskan loisto Itäkairassa

Kemihaarassa oranssinkeltaiset koivut reunustavat savista tietä. Risteyksessä seisoo harmaahiuksinen nainen kirjava huivi päässään. Hän rutistaa lujaa syliinsä.

”Tervetuloa!”

Suon kirpeänmakea tuoksu pökerryttää päätä. Pitkospuut kopisevat jalkojen alla.

On prinsessan viidestoista vaelluspäivä tällä reissulla. Tänä vuonna hän on vaeltanut Itäkairassa myös talvella ja alkukesästä, yhteensä kuusi viikkoa.

Itakaira_UKK_05
Pitkospuut kulkevat yli vetisen suon.

Ensimmäisen kerran prinsessa tuli tänne vuonna 1975. Hän laskee viettäneensä Itäkairan soilla ja vaaroilla neljä vuotta elämästään.

”Neljä onnellista vuotta.”

Ilman prinsessaa kipuaisin vauhdilla tunturin laelle ihailemaan maisemia ja söisin suklaapatukan. Prinsessan seurassa suot ja metsät matkan varrella muuttuvat kiehtoviksi: ruskan värit palavat, sadepisarat kimaltavat timantteina, sammallajit taistelevat elintilasta polulla, kuukkeli piilottaa sieniä puuhun talven varalta.

”Minä autan tekemällä varakätköjä oksanhaaroihin.”

Prinsessa kumartuu ja kehottaa maistamaan mustia riekonmarjoja. Niiden sisällä on kova siemen, jonka ympäriltä suuhun pirskahtaa vetistä mehua.

Prinsessa keittää matkoillaan marjoista kiisseliä ja sienistä soppaa. Hän höystää eväitään versoilla ja lehdillä. Tee syntyy havupuiden oksista ja pakurikäävästä.

Se tärkeämpi voima, jonka erämaa antaa, on ympärillämme, prinsessa sanoo.

”Minulle metsä on voiman lähde. Kuusilla on aina aikaa kuunnella. Luonto ottaa omakseen ja hyväksyy kaikki sellaisina kuin he ovat.”

Ympärillä kohoaa pitkiä, kapeita kynttiläkuusia. Syystuuli heiluttaa naavakimppuja niiden oksilla. Niihin prinsessa rakastui ensisilmäyksellä, tietämättä että niillä oli yhteys kauas jääneeseen kotiseutuun.

Metsän voima

Sirkka syntyi Sortavalassa. Hän joutui ensimmäiselle evakkomatkalleen kaksiviikkoisena vauvana ja toiselle nelivuotiaana.

”Ne, jotka ovat eläneet elämänsä samassa paikassa eivät voi kuvitella, miltä tuntuu, kun kotiseutu elää vain tarinoissa.”

Kun raja vihdoin aukesi, Sirkalle selvisi, että vanhaa kotitaloa reunustivat kuuset.

”Karjalan kuuset vain vievät enemmän tilaa kuin nämä täällä.”

Kuusien reunustamalla polulla Sirkka kertoo, miten hän löysi metsän voiman. Keski-Suomessa pitkä koulumatka vei metsän halki. Kiusaajat seurasivat kintereillä. He olivat ottaneet hassua murretta puhuvan tytön kohteekseen.

Prinsessa vaikenee hetkeksi, mutta jatkaa sitten.

Tapahtui pahempaakin. Sellaista, mitä nykyään kutsutaan seksuaaliseksi väkivallaksi.

”Yläluokkien pojat tekivät tyhmyyksiä. Opin, että jos juoksen metsään, he eivät välttämättä löydä minua. Metsä on turvallinen. Se suojelee.”

Itakaira_UKK_03
Itäkairan prinsessa on omien polkujensa tallaaja.

Sirkasta tuli sairaanhoitaja ja kuuden lapsen äiti. Metsä pysyi uskollisena. Erämaassa hän on käsitellyt työhuolia ja läheistensä sairauksia.

”Kun kulkiessa on mukana jokin raskas asia ja rinkka, joutuu luopumaan toisesta. Rinkasta ei halua luopua, koska siitä on erämaassa riippuvainen”, hän sanoo ja osoittaa ikäkulua putkirinkkaansa.

”Kun kulkee tarpeeksi pitkään, ei tarvitse ajatella mitään. On kuin kuusi tai koivu tai varpu tuulessa. Tulee hyvä olo.”

Itäkairan julkkis

Kävelysauvat kolisevat. Kohta kuuluu goretexin suhina. Keski-ikäinen mies pysähtyy Vieriharjun autiotuvan pihaan, tervehtii ja pyyhkii hikeä otsalta. Kuulumisia vaihdellessa hän tarkkailee prinsessaa uteliaasti. Lopulta hänen on ihan pakko kysyä: ”Oletko sinä se kuuluisa? No nyt mä sut lopulta näen!”

Itäkairassa prinsessa on julkkis. Autiotupien päiväkirjoissa hänen näkemisensä on yhtä iso juttu kuin karhun jälkien. Kerran tuntematon mies herätti prinsessan kuusen juuresta makuupussista antamaan nimikirjoitusta.

”Minulla on onnellinen avioliitto, kuusi upeaa lasta ja kolmekymmentäkaksi lastenlasta. Silti se, että keksin nimimerkin Itäkairan prinsessa, on paras asia elämässäni.”

Punainen matto levittyy jalkojemme edessä. Maa-ruskan sävyt liekehtivät oransseina ja purppuraisina.

Yleensä Itäkairan prinsessa kulkee yksin. Aluksi syy oli käytännöllinen. Mies hoiti lapsia kotona Kiimingissä Oulun lähellä sillä aikaa, kun vaimo kulki kairassa. Kun mies pääsi mukaan, hän ei lumoutunut maisemista eikä halunnut kantaa painavaa rinkkaa.

”Tämä on minun juttuni. Ei avioparin tarvitse tehdä kaikkea yhdessä.”

1970-luvulla Itäkaira oli miesten valtakuntaa. Kansallispuistoa ei ollut vielä perustettu ja alueella liikkuivat rajavartijat, metsä- ja poromiehet. Yksin liikkuva kolmekymppinen nainen sai osakseen ihmetystä ja väheksyviä kommentteja.

”Ne kyselivät olenko kaatanut karhun tai tiputtanut mustan linnun. Minun arvoni olivat toiset.”

Kului muutama vuosi, ja rajavartijat oppivat ennustamaan vuodenaikoja prinsessan liikkeiden mukaan.

”Kun Kemihaarassa oli vielä raja-asema, he sanoivat, että keväällä tulevat ensin pääskyset, sitten prinsessa ja sitten kesä. Syksyllä ensin lähtevät joutsenet, sitten lähtee prinsessa ja sitten tulee talvi.”

Itakaira_UKK_06
Kuksa ja puukko – mitäpä muuta eränainen tarvii?

Kynttilän valossa, hirsituvan hämärässä prinsessa kaataa ohrasuurimoista ja kuivatusta poronlihasta tekemäänsä velliä kuksaan. Sen mustien ja kuhmuraisten laitojen kautta on kulkenut satoja velliannoksia.

Yksinäisyys tai yksin vaeltaminen ei ole koskaan pelottanut prinsessaa. Muutaman kerran hän on pelästynyt yöllä autiotuvalle rymynneitä juopuneita kulkijoita, muttei koskaan eläimiä.

”Olen nähnyt suden ja ahman. Molemmat väistivät minua. Kaikki eläimet pelkäävät ihmistä, paitsi sääsket ja polttiaiset.”

Itakaira_UKK_08
Itäkairan prinsessan itse tekemä loue.

Yksinäisyys on prinsessalle tärkeä osa erämaan luksusta. Jos autiotuvalle tulee muita, hän livahtaa yön pimeyteen, pystyttää lähistölle itse ompelemansa louteen ja nukkuu siinä.

”Kun oppii olemaan yksin, on sinut itsensä kanssa ja tulee paremmin toimeen erilaisten ihmisten kanssa”, hän sanoo lusikoidessaan velliä kuksasta. Kuksan on tehnyt hänelle kiitokseksi vanki, jonka luona prinsessa kävi Punaisen Ristin vankilavierailijana 1980-luvulla.

Naltiovaaran huipulla

”Katso! Tänne on levitetty pitsiliinat ihan meitä varten”, prinsessa sanoo ja osoittaa Naltiotunturin laella kivillä kasvavaa jäkälää.

Etsimme tuulensuojan suurten kivien välistä. Allamme leviää loputtoman suuri suo ruskean kaikissa sävyissä. Kaukana horisontissa siintävät tunturit, joista osa sijaitsee Venäjän puolella rajaa.

Itakaira_UKK_04
Naltiovaaran huipulta näkee Korvatunturille asti.

Aiemmin prinsessa saattoi edetä soilla päivässä 20 kilometriä 20-kiloinen rinkka selässään ja sen päälle vielä toiset 20 kilometriä ilman rinkkaa. Nykyisin kymmenen kilometriä tuntuu parhaalta päivämatkalta, ja prinsessa jättää osan painavista ruuista roikkumaan autiotupien kattohirsiin reittinsä varrelle.

”Ei minua harmita, etten enää pysty laukkomaan. Nuoremmille toivotan sydämestäni hyvää reissua. Olen aina hyväksynyt itseni sen ikäisenä kuin olen. Jos on elänyt rikkaan elämän, ei halua olla kaksikymppinen.”

Prinsessa sanoo, että jos haluaa rikkaan elämän, pitää elää kuin kuninkaallinen eikä jäädä odottelemaan.

”En ole koskaan ajatellut, että teen jotain sitten, kun jään eläkkeelle. Jos minusta on tuntunut, että haluan tänne, olen lähtenyt.”

Tämä on yksi niistä paikoista, jotka prinsessa haluaa nähdä jokaisella Itäkairan-vaelluksellaan. Kun ihmettelen, mikä samoissa paikoissa jaksaa viehättää, hän esittää vastakysymyksen: Miksi ihminen haluaa nähdä ystäviään?

”Nykyisin mietin myös, onko tämä viimeinen kerta, kun pääsen tänne. Tälläkin matkalla olen usein kysynyt itseltäni, olenko muistanut olla tarpeeksi onnellinen.”

Tuuli puhaltaa kylmästi rajan suunnalta. Kun prinsessaa ei enää ole, hän haluaa vaeltaa sen mukana jänkien yllä.

”Toivon, että tuhkani sirotellaan täältä tunturin laelta.”

Itakaira_UKK_02
Naltiovaaran huipulla kelpaa istuskella vaikka rakkakivikossa, niin hienoja ovat maisemat!

Hyvästelin Prinsessan Sodankylän linja-autoasemalla. Seuraavana päivänä huomasin ulkona katsovani jalkoihini. Prinsessa tartutti sen minuun: pitkospuita kävellessään hän vaihtoi aina puolta, jos kumisaappaiden alla kulki muurahaisia.

”Muurahaisilla on yhtä suuri oikeus liikkua erämaassa kuin prinsessalla.”

Korvissa kaikuivat myös prinsessan jäähyväissanat. ”Elä onnellisena. Elämä on niin lyhyt.”

Katso tarjoukset Saariselän hotelleihin.

Scandinavian Outdoor -verkkokaupasta löytyy laaja valikoima reppuja, otsalamppuja, ulkoiluvaatteita ja muita tarpeellisia retkeilyvarusteita.

Lue lisää:

Urho Kekkosen kansallispuisto

Ruska Lapissa

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi