Kuinka kapteeni Cook keitettiin

Kapteeni Cookin seikkailut päättyivät Havaijille. Kuva: Christian Koudrey / Unsplash

James Cook halusi purjehtia kauemmaksi kuin kukaan ennen häntä. Havaijilla hänet otettiin vastaan jumalana – kunnes kapteeni paistettiin.

”Tuota noin, vaimokulta, olen tässä vähän tuumaillut…”

Ei tiedetä, mitä sanoja 47-vuotias kapteeni James Cook käytti, kun hän kertoi raskaana olevalle Elizabeth-vaimolleen lähtevänsä kolmannelle pitkälle tutkimusmatkalleen. Kiertelikö ja kaarteliko hän asiaa, vai töksäyttikö hän sen arkipäiväisesti kuin komennon merimiehilleen?

Cookin kaksi edellistä purjehdusta maailman ympäri olivat kestäneet kumpikin kolme vuotta. Kotona hän ehti vain käväistä välissä.

Saavutustensa puolesta Cookin ei olisi tarvinnut enää lähteä. Tavallisen maatyöläisen poika oli purjehtinut ristiin rastiin Tyyntämerta ja kartoittanut laajoja, tuntemattomia alueita, kuten Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itäosan.

Hän oli kiertänyt Antarktiksen ja todistanut vääräksi sitkeän uskomuksen, että eteläiseltä pallonpuoliskolta löytyisi uusi, asumiskelpoinen manner.

Toisen matkansa jälkeen hänet oli palkittu brittilaivaston korkeapalkkaisella viralla, joka takasi leppoisan elämän jalat tukevasti maan kamaralla. Hänen perheensä oli onnellinen.

Cookin kolmas purjehdus

Vaan kun Britannian merivoimien amiraliteetti kysyi vuonna 1776 Cookilta neuvoa, kenet kannattaisi lähettää kartoittamaan Pohjois-Amerikan rannikkoa ja etsimään Luoteisväylää, legendaarista merireittiä Euroopasta Aasiaan, Cook ei voinut vastustaa kiusausta. Hän ilmoittautui itse tehtävään.

Olihan hän aiemmin julistanut: ”Minulla ei ole kunnianhimona ainoastaan matkustaa kauemmaksi kuin kukaan aikaisemmin, vaan myös yhtä kauas, kuin ihmisen on mahdollista kulkea.”

Kolmessa vuodessa kapteeni Cook purjehti Kapkaupungin, Tasmanian, Uuden-Seelannin ja Tahitin kautta Kalifornian rannikolle ja kartoitti sitä pohjoiseen aina Alaskaan asti. Jäämassa katkaisivat hänen kulkunsa Beringinsalmella (joka on nimetty harvinaisen epäpätevän tanskalaisen tutkimusmatkailijan Vitus Beringin mukaan).

Mutta Cook ei luovuttanut, vaan palasi eteläisille vesille talvehtimaan aikomuksenaan jatkaa Luoteisväylän etsintää seuraavana kesänä.

Matkallaan Cook löysi Havaijisaaret, joista suurimmalle hän rantautui.

Havaijilla Cook sai jumalaisen vastaanoton

Cook sai elämänsä vastaanoton. 800 kanoottia souti eurooppalaisten luo, ja rannalla heitä tervehti kymmenentuhatta riemuitsevaa havaijilaista. Cook kiedottiin punaiseen viittaan ja kuljetettiin juhlasaattueessa kivialttarille, jossa hänen kunniakseen uhrattiin sika. Minne Cook menikin, ihmiset lakosivat polvilleen ja lauloivat nimeä Lono.

Juhla-aterioilla havaijilaiset pureskelivat ruoankin hänelle valmiiksi.

Cook sai palvonnasta tarpeekseen kahdessa ja puolessa viikossa ja jätti saaren. Hän ehti olla merillä vain neljä päivää, kun myrsky katkaisi laivan keulamaston, ja Cookin oli palattava Havaijille korjauspuuhiin.

Tällä kertaa vastaanotto oli jäätävä. Cook oli kyllä ymmärtänyt, että häntä oli pidetty jonkinlaisena jumalana, mutta hän ei ollut välittänyt perehtyä tarkemmin havaijilaisten uskontoon. Olisi kannattanut.

Cook oli saapunut saarille sattumalta juuri Makihiki-juhlan aikaan, jolloin saarelaiset palvoivat vaaleaihoista sateenjumala Lonoa. Sadekausi päätteeksi jumala sitten tapettiin seremoniallisessa taistelussa kuivuuden jumala Kuta vastaan. Lono katosi merten taakse – palatakseen jälleen seuraavana vuonna sateiden kera.

Cook oli sopinut kuvioon tähän asti täydellisesti, mutta nyt jumalan yllättävän aikainen paluu uhkasi havaijilaista maailmanjärjestystä. Paikallisten vihamielinen ja eurooppalaisten ylimielinen suhtautuminen kärjistyivät taisteluksi, jossa James Cook ja neljä merimiestä saivat surmansa.

Kun eurooppalaiset lähtivät seuraavana päivänä etsimään kapteeninsa ruumista, he saivat käsiinsä vain palasen Cookin paistettua kylkeä, kädet, päänahan, kallon, posket ja jalkaterät. Loput oli joko syöty tai muuten hävitetty.

Jos laivassa olisi ollut mukana huumorimiehiä, joku heistä olisi saattanut todeta: ”James got cooked”, James tuli keitetyksi.

Kuuluisa kapteeni haudattiin mereen Havaijin suuren saaren edustalle, Kealakekua-lahdelle. Ehkä Cook oli salaa niin toivonutkin: pääsevänsä viimeiseen lepoon rakastamaansa Tyyneenmereen, löytämänsä saaren edustalle – vaikka sitten pieninä paistinpalasina.

Cookin miehet

Vielä vuosia myöhemmin Cookin mukana purjehtineet merimiehet tunnettiin ”Cookin miehinä”. Heihin saattoi törmätä satamakapakoissa tarinoimassa myrskyistä, jäävuorista ja koralliriutoista, naureskelemassa Etelämantereen pingviineille ja Australian kenguruille. Kiinnostuneille he matkivat tongalaisia sotatansseja ja Havaijilla näkemäänsä lainelautailua.

He saivat nuoret laivapojat pelkäämään Uuden-Seelannin ihmissyöjiä ja haaveilemaan Tahitin eksoottisista kaunottarista, jotka koristelivat itsensä kotiloilla ja antautuivat kaukaisille matkalaisille muutaman rautanaulan vaivanpalkkaa vastaan.

Mutta ennen kaikkea Cookin miehet kertoivat kapteenistaan ja siitä hehkusta, joka oli syttynyt tämän silmiin aina, kun hän oli kääntänyt laivansa kohti uusia, tuntemattomia meriä.

Toivottavasti Cookin miehet muistivat tarinoidensa välissä nostaa muutaman maljan myös Cookin vaimolle Elizabethille, joka oli nähnyt miestään vain harvoin, mutta joutui elämään tämän leskenä 62 vuotta.