Filippiineillä tonttia ostamassa – eli kuinka monta kertaa voi lyödä päänsä palmuun?

Surigao Dream
Ihastuimme Surigao Dreamin tulevaan tonttiin ensisilmäyksellä. Kuva: Antti Helin

”Tässä ei nyt kyllä kaikki täsmää”, Aleksi sanoi tonttia paikan päällä katselleessaan. Kauniilta se näytti, mutta liian pieneltä.

”Ei tästä tule millään 85 metriä”, hän sanoi ja alkoi mitata rantaviivaa askelilla.

Luulimme löytäneemme Filippiineiltä täydellisen tontin, mutta paikan päällä paljastui, että se olikin pienempi kuin paperilla. Paljon pienempi.

Mistä ihmeestä oli kyse?

Pikakelaus ajassa pari viikkoa taaksepäin.

Tömps – tontin etsintä alkaa

Olimme päättäneet ostaa tontin majataloa varten Surigaosta, mistä kirjoitin edellisessä blogitekstissäni, millainen on hyvä sijainti majatalolle.

Sijainti oli päätetty, enää piti löytää ja ostaa tontti. Aivan helppoa se ei ollut, hauskaa ja koukuttavaa kyllä. Samat opit pätevät Filippiinien ohella kyllä muuallekin tropiikkiin. Valmistaudu lyömään pääsi monta kertaa palmuun.

Surigaon valintaan kohteeksi vaikutti hyvän sijainnin lisäksi myös se, että se on vaimoni kotipaikka, ja hänen perheensä asuu siellä edelleen. Pienellä paikkakunnalla henkilösuhteista on hyötyä.

Heti aluksi päätimme käyttää niitä hyväksi tontin löytämiseen ja pyysimme vaimoni äitiä, filippiiniläisittäin lolaa, etsimään sopivia tontteja jo ennen matkaamme. Minä lentäisin parin viikon perästä silloisesta kodistamme Itä-Timorilta, Aleksi perheineen Suomesta.

Lola alkoi harvakseltaan lähetellä kuvia ja kuvauksia tonteista. Ei natsannut. Tontit olivat vuoroin liian pieniä, suuria ja kalliita. Tai keskellä rämettä. Tömps, tömps, tömps. Ensimmäiset päänlyönnit palmuun.

Matkamme Filippiineille lähestyi, eikä sopivaa tonttia ollut löytynyt. Paikan päällä meillä olisi aikaa vain kymmenen päivää, joten päätimme tehostaa etsintää. Pyysimme lolaa ottamaan avukseen kiinteistönvälittäjän.

Tömps – luihu kiinteistönvälittäjä

Ja johan alkoi tapahtua. Jo seuraavana päivänä lolalta tuli innostunut kännykkäviesti kuvan kanssa. Hän oli ihastunut.

Palmuja ja turkoosia merta. 85 metriä rantaviivaa, tontin rajoina meri ja tie.

Myös Aleksi innostui kuvasta: ”Toi on aivan mahtava tontti! Hoitamattomana jo noin hieno. Huikeaa! Todella helppo ja halpa rakentaa. Tasainen maapohja ja materiaalit saa aivan viereen. Tuosta tulee todella hieno majatalokompleksi!”

Jälkiviisaina olisimme löytäneet kyllä tontin itsekin paikan päältä. Juuri sille alueelle, mistä tontin halusimmekin, palmuun oli naulattu näkyvälle paikalle kyltti: ”Myytävänä.”

Jostain syystä lola ei ollut sitä huomannut. Joka tapauksessa kiinteistönvälittäjän mukaan tulo nopeutti tekemistä – ja aiheutti omat haasteensa.

Tömps. Ensinnäkin kiinteistönvälittäjä paljastui nopeasti luonteeltaan kieroksi luiruksi, johon oli vaikea luottaa ja tietää, kenen puolella hän oli, meidän vai myyjän. Todennäköisesti hän ajoi omaansa, teki kaikkensa, jotta kauppa toteutuisi ja hän saisi provikkansa.

Toinen miinus oli juuri välittäjän provikka. Tömps. Välittäjien palkkiot tapaavat olla Filippiineillä kohtuullisen suuret, sellaiset 5 prosenttia tontin arvosta. Periaatteessa myyjän kuuluisi se maksaa, mutta usein myyjä voi olla sen verran persaukinen, että maksu jää ostajalle. Tästä jouduimme itsekin vääntämään aika lailla kättä. Sovi siis heti aluksi selvästi, kuka maksaa kiinteistönvälittäjän palkkion!

Kolmas miinus oli se, että kiinteistönvälittäjä ei ollut kovin ammattitaitoinen. Jos hän olisi ollut, hän olisi heti tajunnut, että tontin mitoissa oli jotain mätää.

Toki kiinteistönvälittäjästä Filippiineillä on apuakin. Suurin hyöty on tonttikauppojen päätteeksi, kun pitää hoitaa kaikki paperihommat notaarilla ja virastoissa. Ja siihen liittyen vinkki: maksa kiinteistönvälittäjän tippi (tulee varsinaisen palkkion päälle) vasta siinä vaiheessa, kun olet saanut uuden tonttikirjan itsellesi! Ja sovi tarkkaan, paljonko olet siitä valmis tippaamaan.

Kannattaako maksaa etumaksua?

Tömps. Viikkoa ennen lentojamme tontin omistaja, Rouva A, laittoi kiinteistönvälittäjän kautta viestiä. Hän halusi etumaksun. Hänellä oli kuulemma tiedossa toinenkin ostaja.

Vedätykseltähän se kuulosti. Jos maksaisimme etumaksun, olisimme sidottuja myyjään. Mitä jos tontista löytyisikin paikan päältä puutteita?

Toisaalta etumaksu oli vain 1500 dollaria, ja tontti vaikutti täydelliseltä. Jos tämän menettäisimme, joutuisimme aloittamaan etsinnän alusta. Ja harmittaisi pirusti, jos emme löytäisi yhtä hyvää.

Aikamme jahkailtuamme päätimme maksaa. Pelkona oli paitsi hyvän tontin menettäminen, myös se, että kun kaksi valkonaamaa saapuisi paikalle, maan hinta nousisi. Paikalliset kun saavat Filippiineillä – ja tropiikissa ylipäätään – kaikesta parhaan hinnan.

Eräskin Filippiineillä asuva länsimaalainen kertoi aikoinaan juuri siitä syystä rakastavansa ruokakauppareissuja. Filippiiniläinen vaimo jättää hänet aina torin viereen baariin istumaan, jotta tuotteiden hinnat eivät nouse vieressä kulkevan länkkärin takia.

Maksoimme etumaksun. Jännitti. Ja riemastutti.

”Ei muuten löydy tästä kaveripiiristä kovin montaa jätkää, jolla on 85 metriä merenrantaa takataskussa”, Aleksi kirjoitti.

Mutta kannattiko etumaksun maksaminen? Vaikea sanoa. Etumaksu vähensi pelivaraa paikan päällä, ja ilman sitä olisimme voineet ainakin koettaa tinkiä hintaa lisää.

Toisaalta olisimme myös saattaneet jättää leikin kesken, kun vaikeudet alkoivat paikan päällä kasaantua.

Ja nehän kasaantuivat.

Tömps – kutsu paikalle saman tien maanmittarit

Paluu hetkeen, kun olimme juuri saapuneet Filippiineille, ja jetlagista kärsivä Aleksi näki silmät ristissä ensimmäistä kertaa tonttimme. Meri kimalsi kirkkaan turkoosina, mutta Aleksin kasvot kääntyivät huolestuneeseen mutruun.

”Tässä ei nyt kyllä kaikki täsmää.”

Hän mittaili ensin tonttiamme katseellaan ja alkoi sitten laskea rantaviivaa askelillaan.

”Tämä on tuttua puuhaa. Askelissani on metreihin verrattuna vain muutaman prosentin heitto.”

55 metriä. ”Mitä v-ttua!”

Tontti rajoittui kuivaan joenuomaan ja hylättyyn, keskeneräiseen talonraunioon. Suuntasimme saman tien kiinteistönvälittäjän kanssa virastoon katsomaan virallista tonttikaaviota. Sama tulos. Tontti rajoittui toisessa päässään joenuomaan.

Haimme omistajankin tonttia katsomaan. Rouva A vakuutti, että tontti jatkuu joenuoman toiselle puolen. Mutta kun alkuperäiset tonttikivet olivat jo aikaa sitten kadonneet ja virallinen tonttikaavio näytti aivan muuta!

Rouva A raivostui. ”Väitättekö minua valehtelijaksi? Aivan varmasti se jatkuu joenuoman yli.”

Hän kertoi ostaneensa tontin isältään. Tässä vaiheessa meidän olisi pitänyt kutsua paikalle maanmittarit ja varmistua tontin rajoista. Mutta emme halunneet käyttää siihen aikaa ja rahaa. Tilanne kun vaikutti tonttikaavion mukaan selvältä. Tömps.

Päättelimme, että tontti jatkui 30 metriä toiseen suuntaan eli yli talonraunion ja puoleen väliin sen viereen rakennettua isoa taloa.

Paljastui, että iso talo kuului uudelle, vasta valitulle pormestarille. Talonraunion oli puolestaan rakennuttanut Rouva A:n täti, Rouva B, joka oli niin ikään ostanut tontin Rouva A:n isältä. Virallista tonttikirjaa hän ei kuitenkaan ollut koskaan hankkinut.

Näytti siltä, että isä oli arvostanut viinaa enemmän kuin rehellisyyttä. Miehestä oli jo aika jättänyt – juuri sen viinan takia – joten häneltä ei saisi tilanteeseen selvyyttä.

Teimme Aleksin kanssa nopean päätöksen. Jos pormestarin talo olisikin osittain meidän tontillemme, emme rupeaisi hänen kanssaan ryppyilemään. Rouva B:n tontti meidän sen sijaan pitäisi ottaa käyttöön.

Lopulta, useamman päivän säädön jälkeen, Rouva A suostui kompromissiin: hän laskisi tontin hintaa niin, että se vastaisi nykyisiä mittoja.

Tonttimme pieninisi, mutta kyllä sillekin majatalo mahtuisi.

Täydellinen tontti

Surigao majatalo
Aleksi ihaiilee vastaostettua tonttia. Kuva: Antti Helin

Pienentyneenäkin tontti vaikutti täydelliseltä. Samanlaisesta olisi missä tahansa jo valmiiksi suositussa matkakohteessa voinut vain haaveille.

Se oli pitkä rannan suuntaisesti ja kapea sisämaahan – yleensä suhde menee toisin päin. Kun majataloissa bungalowit yleensä nököttävät rivissä toisiaan vastakkain, meidän jokaisesta mökistämme tulisi rantabungalowi. Ja jokainen bungalowi mahtuisi sopivasti palmujen väliin.

Iso plussa oli sekin, että tonttimme päättyy sisämaassa tiehen, joten perille pääsee helposti. Ja tämä on tärkeämpää kuin ehkä uskoisitkaan.

Jos tontilta ei ole yhteyttä tiehen, tien vieressä oleva naapuri voi laittaa kapuloita rattaisiin ja alkaa vaatia suuria tienkäyttömaksuja. Tästä on tutuillamme kokemusta Filippiineillä.

Ja mikä tärkeintä: tontin omistuskirjakin vaikutti olevan kunnossa.

Kuka maan oikeasti omistaa?

Vaikka tontin koosta oli epäselvyyksiä, ainakin Rouva A:lla oli hallussaan siitä virallinen tonttikirja eli omistussuhde oli kunnossa.

Päätimme kuitenkin katsoa myös muita vaihtoehtoja.

Alueella kierreltyämme löysimmekin lisää maata myytäväksi. Herra C:n tontti se vasta hyvältä näyttikin. Vierekkäin oli kaksi hienoa merenrantatonttia eli voisimme ostaa vaikka molemmat.

Filippiiniläinen perheeni osasi kuitenkin saman tien kertoa, että Herra C:ltä ei kannata mitään ostaa. Mies kun oli kurkkuaan myöten veloissa.

Miehellä ei myöskään ollut esittää tonteista virallista tonttikaavaa, vaan hän oli niiden rajoja itse raapustellut paperille. Tontit olivat osa hänen isompaa tonttiaan, jonka hän nyt halusi jakaa.

Puhetta kyllä riitti, samoin lupauksia. Etumaksua vastaan hän kaavoittaisi pienemmät tontit. Lolan tuomio kuitenkin oli selvä: ”Sille miehelle ei kannata antaa pesoakaan. Menetätte vain rahanne!”

Tulimme itsekin samaan johtopäätökseen. Jatkoimme Rouva A:n tontin ostamista. Ei muuta kuin rahat tiskiin ja nimet paperille.

Paha vain, ettei rahojamme kuulunut.

Tömps – rahat Filippiineille

Meillä oli mukana puolet käteisenä. Toisen puolen siirsimme Transferwisen kautta käteisenä Filippiineille.

Tai luulimme siirtäneemme. Mutta rahoja ei vaan kuulunut. Päivät kuluivat.

Lopulta lola tajusi, että hän oli antanut väärän tilinumeron. Oli aika siirtää lisää rahaa – mutta juuri sinä päivänä Nordean nettipankki oli kaatunut. Ja pysyi kaatuneena. Kironsanan kirosanan kirosana.

”Kuinka vaikeaa on antaa oikea tilinumero ja tarkistaa se kolmeen kertaan, kun tietää että olemme lähettämässä tuhansia euroja!” kirosin. ”Täytyy olla kulttuurijuttu, että vähän sinne päin riittää…”

Tontin ostaminen viivästyi. Päivät kuluivat. Tilanne alkoi jo muistuttaa saippuaoopperaa. Rouva A ihmetteli, eikö meillä olekaan rahaa, onko kaikki säätäminen ollut turhaa?

Onneksi lolan patjan alta löytyi tukku vaimoni aikoinaan antamia dollareita, ja lisää saimme lainattua siskon veljen bisnesvaimolta. Tämänkin rahat olivat tosin vähissä, sillä hän oli juuri joutunut rahoittamaan oman kotikaupunkinsa pormestarin vaalikampanjaa ja virkaanastujaisjuhlia.

Loput rahat nostimme kalliita maksuja vastaan pankkiautomaatista. Ja sitten notaarille lopullisia kauppoja tekemään.

Välihuomautus: rahat eivät sentään olleet menneet kadonneet, vaan Transferwise oli vain perunut siirron väärän tilinumeron takia.

Tömps – tonttikaupat notaarin luona

Lopulliset tonttikaupat lyötiin lukkoon notaarin luona. Notaari oli aikamoinen elämys.

Nousimme hänen toimistoonsa ylös kiikkeriä, natisevia puuportaita. Sihteeri naputti vanhan ajan kirjoituskonetta. Notaari oli ikivanha ja paljastui, ettei hänellä ollut tietokonetta saati sähköpostia. Hän lupasi kuitenkin hoitaa homman kotiin.

Eteemme lyötiin kaksi kauppakirjaa, joissa oli eri summat. Isompi summa oli todellinen kauppasumma, pienempi summa oli kuulemma virastoja varten. Pienempi summa vähentäisi tontista maksamamme veron määrää. Mutta me halusimme maksaa oikean summan, jottei myöhemmin tulisi ongelmia.

Kaikki paikalla olijat pitivät meitä hulluina, myös notaari. Mutta pidimme päämme. Emme halunneet lähteä heti lakia rikkomaan.

Kaupat tehtiin ja kuvasimme allekirjoittamiset varulta vielä kännykkäkameralla.

Tömps – maanmittarit viimein paikalle

Lopulta kutsuimme paikalle myös maanmittarit. Olisimme säästyneet paljolta säädöltä, jos olisimme tehneet sen heti aluksi. Tömps.

Maanmittarit tekivät perusteellista työtä. Ajelimme ympäri maita ja mantuja etsimässä alueen alkuperäisiä, 1920-luvun mittausmerkkejä ympäri viidakkoa.

Paljastui, että joen uoma oli vuosikymmenten saatossa vaihtanut paikkaa, ja se ei enää rajannutkaan tonttiamme, vaan kulki nyt sen halki. Pormestarin maa ei ollut tontillamme, kaikeksi onneksi, eikä rouva B:n talonrauniostakaan ollut kuin pieni pätkä.

Kaupat oli jo tehty, mutta rehellisyyttämme maksoimme Rouva A:lle jälkikäteen puuttuvan summan.

Ehdimme vielä käydä tapaamassa tulevaa naapuriammekin, pormestaria. Jännitti, mitähän hän sanoisi majataloaikeestamme.

Pormestari paljastui mukavaksi, nuorehkoksi mieheksi, joka kertoi olevansa fiiliksissä majatalohankkeesta. Yksi hänen vaalilupauksistaan oli ollut juuri turismin kehittäminen.

Kun kaupat on tehty

Kun kaupat oli vihdoin tehty ja tontin rajatkin varmistuneet, iski totaalinen väsymys. Mutta oli se sen arvoista.

”Nyt on enää vajaa miljoona asiaa hoidettavana, että saadaan majatalo rakennettua”, Aleksi totesi.

Lensimme molemmat takaisin koteihimme. Aleksi sanoi muuttavansa vuoden 2020 alussa Filippiineille ja aloittavansa rakentamisen.

Ja aina siitä lähtien Aleksi on aloittanut aina puhelunsa  sanoi: ”Hello Landowner.”

Nyt, maaliskuun puolivälissä, rakennustyöt ovatkin jo hyvässä vaiheessa. Siitä lisää tulevissa bloggauksissa.

Seuraa majataloa Facebookissa: Surigao Dream Beach Resort

Instagram: @surigaodream

15 KOMMENTIT

  1. Byrokratia, huijatuksi tuleminen ja paperisota pelottaisi itseäni niin paljon, etten tiedä, uskaltaisinko tuollaiseen puuhaan koskaan ryhtyä. Ja vielä tuo ihmisten luonne, missä edes tilinumeron ei tarvitse olla kuin sinne päin, en kyllä kestäisi! Sisukasta sakkia olette!
    Mahtavaa, että kaupat saatiin lopulta maaliin! Äkkiä sitten vain rakennuspuuhiin (niistä saa varmaan kirjan kirjoitettua!), niin päästään me matkailijatkin tuolle upealle rannalle! :-)

  2. Juuri näin Anna! Itseänikin pelottavat ihan liikaa kaikki nuo mainitsemasi ulkomailla yrittämiseen liittyvät jutut, etten varmaan itse saisikaan aikaiseksi. Mutta onneksi mukana on Aleksi, toiminnan mies, joka melkeinpä nauttii tuollaisista haasteista. Rakennustyöt on jo hyvässä vaihessaa, siitä lisää tulevissa postauksissa.

  3. Jotenkin tuollaiseksi tontin tai talon oston tuolla suunnalla – tai yleensä Kaakkois-Aasiassa – olin kuvitellutkin. Ja kyynisenä myös, että länkkärit käsitetään kävelevinä lompakoina, joilta on luvallista nyhtää rahaa tavalla ja toisella. Paikalliset kontaktit lienevät todellakin tarpeen, että tuolla suunnalla mitään voisi onnistuneesti, tai edes melkein onnistuneesti tehdä.

  4. Sanotaanko näin Sini, että tarinan ensimmäisellä näytöksellä oli onnellinen loppu. Tässähän on vielä mahdollisesti vaikka kuinka monta mutkaa matkassa, ennen kuin majatalo on toiminnassa – ja saa asiakkaita :) Ja totta, verenpaine oli useasti korkealla ja ihmetytti, että mihikä komediaa sitä on joutunut. Onneksi samalla oli hauskaakin. Aikamoinen elämys.

  5. Juu, paikallisista kontakteista tai sukulaisuussuhteista on ilman muuta apua. Toisaalta yllättävän moni on onnistunut myös ilman niitä eri puolilla tropiikkia. Suuri hatunnosto kaikille!

  6. Aikamoinen stoori! Itsekin muutamassa ns. eksoottisemmassa maassa asuneena pystyn niin kuvittelemaan, kuinka paljon yllättäviä käänteitä tuollaisen hankkeen kanssa joutuukaan kohtaamaan. Tsemppiä jatkoon! Jään uteliaana seuraamaan jatko-osia 😀

  7. Heh, Taina, uusimmat kommellukset liittyvätkin nyt sitten koronaan, kun viereinen kaupunki on eristetty eikä rakennustarvikkeita meinaa enää saada. No siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa…

  8. Huh, tässähän ihan hengästyi lukiessa tätä jännitysnäytelmää. :D onneksi kaikki meni hyvin ja nyt hommat rullaavat. Täällä Indonesiassa seurataan hyvin tarkasti vierestä tätä paikallisten majatalo businesta ja voi kamaluus mitä touhua se välillä on. Kaikki pyytävät rahaa milloin mihinkin saarten juttuun ja kylän kirkkoihin. :D tsemppiä hurjasti ja toivottavasti joskus pääsisin vaikka pyörähtämään siellä lomiltani täältä Indonesiasta. Otankin heti seurantaan somen. Tsemppiä!

  9. Hurjaa, mitä stressiä ja samanaikaisesti mieletön unelma toteutumassa.. Aloitin seuraamaan teitä Instassa, todella haluan elää mukana tulevissakin käänteissä!

  10. Hyvä, että teillä oli paikallisia kontakteja, muuten tontin osto olisi ollut vielä muutaman tömäyksen vaikeampaa. Myönnän, ettei minusta olisi tuohon, koska pelkäisin jonkun huijaavan rahat omaan taskuun ja minä jäisin nuolemaan näppejäni. Hienoa, että kaikki lopulta onnistui. Korona taitaa nyt iskeä kaupuloita rattaisiin.

  11. Joo ja me seurataan teidän elämäänne ja hotellin pyörittämistä Raja Ampatilla – opimme varmasti paljon lisää myös sitä kautta! Se vasta eksoottinen paikka onkin.

  12. Onhan tuolla päin maailmaa tuo kaupankäynti hieman erilaista ja länsimaalainen ei ole siinä kyllä kuskin paikalla. Aika mukavastihan teille loppujen lopuksi kävi, vaikka 30 metriä rantaviivaa katosi automatkan aikana. Onneksi pormestari osoittautui mukavaksi, niin ainakin tulevan naapurin suhteen ei ole ongelmia. Antosia rakennuspäiviä siis teille sinne paratiisiin!

  13. Juu, ja pormestarista on ollut jo hyötyä – auttoi rakennustarvikkeet tontille, kun uhkasivat jäädä koronakaranteenin takia kaupungin check pointiin. Ja siis aivan loppujen lopuksi sitä rantaviivaa ei siis jäänytkään uupumaan, kun paljastui, että tontti jatkuikin joenuoman toiselle puolen.

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi