Paratiisireportteri: Matkalla Verdin oopperoiden perässä

Matkustamiseen on monta syytä ja tapaa. Isäni on matkustanut Verdin oopperoiden perässä. Ja kokenut siinä sivussa monta seikkailua. Tämä on hänen tarinansa, kuinka kulttuurista ei-niin-kiinnostunut-mies hurahti aarioihin.

Tämän Paratiisireportteri-blogin vieraskynän on kirjoittanut Erkki Helin.

Ensimmäinen oopperani – harrastus loppui melkein alkuunsa

Elämän mittainen musiikkimatkani alkoi siitä hetkestä, kun vuonna 1967 ajattelin tutustua oopperan maailmaan. Se oli jotain aivan muuta kuin Verdiä.

Ensimmäinen katsomani ooppera oli Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas, joka esitettiin Helsingin vanhassa oopperatalossa Bulevardilla. Siitä ei jäänyt mieleen paljoakaan. Ainoa muistikuvani on jonkun sotilaan laulamana ”Nyt mä kuolen” ja ajatus siitä, että olin nähnyt elämäni ensimmäisen ja viimeisen oopperan.

Valinta ensimmäiseksi oopperaksi oli väärä. Olisipa se ollut jokin Verdin hienoista teoksista.

Ooppera saa uuden mahdollisuuden

Savonlinnan oopperajuhlat
Olavinlinna on komea näyttämö oopperoille. Savonlinnan oopperajuhlat veivät tämänkin tekstin kirjoittajan mukanaan. Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat

Pystyin välttämään oopperoita lähes kymmenen vuotta, kunnes Itä-Suomen sukulaisvierailulla vaimoni sai minut vuonna 1976 pakotettua Savonlinnan Oopperajuhlille. Teoksena oli Musorgskin Boris Godunov. Boriksena legendaarinen Martti Talvela. Muukin miehitys oli parasta laatua: Usko Viitanen ja Kalevi Koskinen.

Käsitykseni oopperasta muuttui täysin. Tätähän täytyy saada lisää. Tie oopperan ihmeelliseen maailmaan oli avautunut.

Myöhemmin olen nähnyt Boriksena myös muut suuret bassomme, Jaakko Ryhäsen Helsingissä 1997 ja Matti Salmisen Zürichissa 2010.

Ensimmäinen Verdini – ”Bravo Suomi!”

Verdi astui elämääni vuonna 1981 Hampurissa, kun huomasimme sattumalta, että oopperassa oli illan esityksenä Verdin Don Carlos. Ja mikä miehitys. Philip II:na Martti Talvela, Rodrigona Jorma Hyninnen (näin kirjoitettuna) ja Elisabethina Margaret Price. Onnistuimme saamaan viimeiset liput salin perimmäiseltä riviltä.

Hienon esityksen jälkeen salissa kaikuivat vaimoni huudot: ”Bravo Suomi!” Olin altistunut Verdille.

Herttuan yllätys vanhassa oopperatalossa

Rakkauteni Verdin oopperoihin sinetöi viimeistään Rigoletto, jonka kuulin ensimmäisen kerran vuonna 1984 Bulevardin oopperassa lasteni kanssa.

Yleensä on huono merkki, kun joku oopperan henkilökunnasta astuu lavalle ennen näytäntöä. Tällä kertaa henkilökunnasta tiedotettiin, että Mantovan herttua (Lindroos) oli sairastunut ja sijainenkin oli laulamassa jossakin muualla. Näytäntö kuitenkin pidettiin, sillä aamulla oli Italiasta lennätetty uusi herttua.

Yleisöä varoitettiin, ettei kaikki ehkä mene aivan ohjauksen mukaan, koska harjoitukset olivat jääneet vähäisiksi. Vaan kuka oli tuuraaja? Pietro Ballo, yksi aikansa hienoimmista tenoreista. Yhteistyö Rigoletton (Hynninen) ja Gildan (Wirkkala) kanssa sujui saumattomasti. Mestari taitaa roolinsa.

Esitys oli yksi elämäni tähtihetkistä. Myös lapseni (silloin 10 ja 8 vuotta) muistavat hyvin esityksen. Eivät kuitenkaan Ballosta, vaan siitä, että presidenttipari istui aitiossaan. Liekö tulleet varta vasten kuulemaan huipputenoria.

Tenorit ovat yleensä oopperan sankarin roolissa. Myös Verdin oopperoissa on useita upeita tenoriaarioita. Pietron Ballon ohella muutama muukin tenori on jäänyt erityisesti mieleeni. Corneliu Murcu Naamiohuveissa (Länsi-Berliini 1982), José Carreras Stiffeliossa (Wien 1996), Francisco Araiza Don Carloksessa (Helsinki 2001) ja Fabio Armiliato Luisa Millerissä (Zürich 2010).

Sosialistinen kärsimysnäytelmä

Olin jo aika lailla Verdin koukussa, kun Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989. Heti seuraavan vuoden keväänä ajoin perheeni kanssa hiihtolomalla kaupunkiin katsomaan, miltä Berliini näytti tapahtuneen jälkeen. Länsipuoli oli täynnä Trabanteja, ja miehet hakkasivat muuria matkamuistoiksi.

Huomasin, että Itä-Berliinin Valtionoopperassa esitettiin Sisilialaista vesperiä. Lännestä pääsi itään nyt vaivattomasti ilman tiukkoja rajatarkastuksia, toisin kuin aiemmin. Ajattelin, että ehkä saisin lipun illan näytäntöön. Itä-Berliinin puolelle ajellessa ajattelin jo aurinkoista Sisiliaa ja sen asukkaita värikkäissä puvuissaan.

Useimmat ennen näkemäni Verdin oopperat noudattivat ohjaukseltaan aika hyvin libreton tapahtumia. Vaan ei tällä kertaa. Unelma aurinkoisesta Sisiliasta särkyi nopeasti ja totaalisesti.

Näyttämöllä hyöri saksaksi laulavia, työhaalareissa puuhaavia sosialistisen työn sankareita lähes jatkuvasti pyörivän näyttämön kimpussa!

Onneksi Verdin musiikki on aina kaunista ja melodista. Totesin, että oopperasta voi nauttia myös silmät kiinni, silti nukahtamatta. Kuuluu sarjaan karmeimmat Verdi-ohjaukset.

Kakkossijalle pääsee La Battaglia di Legnano (Napoli 2003). Nämä pitäisi nähdä vielä uudestaan, toisenlaisena tulkintana.

Verdin oopperat – suosituimmat ja huippuharvinaiset

Giuseppe Verdi (1813–1901) on maailman rakastetuin oopperasäveltäjä. Erilaisten oopperatilastojen mukaan maailman ylivoimaisesti suosituin ooppera on Verdin La Traviata. Sitä esitetään enemmän kuin mitään muuta oopperaa maailmassa. Perässä tulevat Mozartin Taikahuilu ja Bizetin Carmen. Maailman 12 suosituimman oopperan joukossa ovat Verdiltä myös Rigoletto ja Aida.

Itse olen nähnyt La Traviatan yhdeksän kertaa. Näistä seitsemän kertaa on ollut produktio, jonka Giancarlo del Monacon ohjasi jo vuonna 1988 vanhaan oopperataloon, ja joka on jatkunut eloaan myös Helsingin uudessa oopperatalossa. Se on parasta Verdiä. Kaksi muuta olen nähnyt Wienissä (2010) ja Berliinissä (2013).

Aidan olen nähnyt kolmesti. Ensimmäinen kerta oli Savonlinnan loistava produktio vuonna 1986.

Kaikki Verdin oopperat eivät ole läheskään yhtä suosittuja. Kaikkiaan Verdi sävelsi 28 oopperaa, kun mukaan lasketaan myös uudelleen työstetyt versiot eli oopperat Jérusalem (Lombardilaisten ranskankielinen versio) sekä Aroldo (Stiffelio).

Molempia esitetään vain hyvin harvoin, samoin kuin muutamaa muuta Verdin oopperaa, vain muutaman kerran vuosikymmenessä.

Verdi-matkat alkavat

Vuoteen 2000 mennessä olin kuullut 16 Verdin oopperoista. Puuttui siis enää täysi tusina. Sain hullun ajatuksen. Onko mahdollista nähdä nekin?

Top 10:stä olin kuullut kaikki ja Bottom 10:stäkin jo kolme: Stiffelio (Wien 1996), I masnadieri (Savonlinna 1998) ja Jérusalemin (1999) hopeahääpäivänäni Wienissä erittäin hienona esityksenä.

Aloin seurata Operabasen sivustoilta, missä puutuvaa tusinaa esitettiin. Ongelmaksi muodostui se, että moni eurooppalainen oopperatalo on ns. produktio-oopperatalo. Ohjelmistossa on kerrallaan vain yksi ooppera, ja sitä esitetään ehkä vain parin viikon periodina. Tämä tarkoittaa sitä, että solistikuntaan on voitu hankkia hyvä miehitys, joka tuntee oopperan. Vaan kuinka olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

En pitänyt kiirettä, joten palaset loksahtelivat hiljalleen paikoilleen. Muiden matkojeni aikaan satuin olemaan oikeassa paikassa viisi kertaa ilman, että varsinaisesti tavoitteena olisi ollut jokin puuttuva Verdin oopperoista.

Kohtalon voima oli Savonlinnan ohjelmistossa vuonna 2000. Vaimoni 60-vuotispäivä ”osui sattumalta” Attilan esityspäivälle Firenzessä vuonna 2001. Verdin ooppera ja kuohuviini on hieno yhdistelmä!

Lähes jokavuotiseen Berliinin-vierailuun osui Luisa Miller vuonna 2002, ja samana vuonna Tallinnassa esitettiin Ernani samaa aikaan, kun pojallani oli miekkailukilpailut. Pitihän se ”kilpailu” mennä katsomaan.

Harvinaisen Aroldon kuuleminen vaati matkan Bilbaoon 2009. Samalla tuli kierrettyä laajemminkin ihanaa Baskimaata ja nähtyä myös upea Guggenheimin museo.

Varsinaisia aivan puhtaasti vain Verdin perässä tehtyjä matkoja tuli siis vain seitsemän.

Ensimmäinen Verdi-matka oli pettymys

Ensimmäisen Verdi-matkani kohteena oli Dessau (2000) Saksassa. Sen teatterin ohjelmistossa oli Giovanna d’Arc. Muuten kohtalaisen esityksen pilasi se, että se esitettiin saksaksi. Sitä, että Verdiä esitetään muulla kuin alkukielellä, varsinkaan saksaksi, voidaan pitää lievänä raiskauksena.

Itselläni on kaikki Verdin oopperat levyillä, ja kuuntelen esitettävän oopperan etukäteen libreton avulla. Näin ymmärrän oopperan juonen, vaikka en italiaa tai ranskaa osakkaan. Nykyään useimmissa oopperataloissa on myös englanninkielinen tekstitys.

Napoli ilman pizzaa

Aivan putkeen ei mennyt seuraavakaan varsinainen Verdi-matkani. Se oli päättyä jo ennen kuin oli alkanutkaan.

Matkaa edeltävänä yönä minuun iski kamala kaksisuuntainen vatsatauti. Välillä istuen ja välillä polvillani vessassa mietin, voinko ollenkaan lähteä matkaan. Ensin lentäen Roomaan ja siitä vielä junalla Napoliin. Päätin ottaa riskin. Taskut täyteen muovipusseja ja kohti Seutulaa. Ainakin yläpää oli aamulla jo jotenkin hallinnassa.

Sain paikan koneen vessan vierestä ja lentoemolta ihmeitätekevän pillerin. Turvallisesti ensin Roomaan ja sieltä Napoliin.

La Battaglia di Legnano olikin sitten yksi huonoimmista näkemistäni ohjauksista. Mustapukuiset miehet kantoivat kulloisenkin laulajan lavalle. Vielä kehnoa oopperaakin enemmän harmitti se, etten päässyt nauttimaan napolilaisesta pizzasta. Pelkkä pizzan hajukin teki häijyä. Napoli pelkän Fantan voimalla!

Täydellinen ajoitus Parmassa

Vuoden 2004 Eurovaalit pidettiin 13 kesäkuuta. Pari päivää aikaisemmin olin saapunut Parmaan. Vuorossa oli Il corsaro. Ihmettelin kovaäänistä meteliä, joka kuului Teatro Region läheltä. Pitihän sitä mennä katsomaan, mitä oli meneillään. Piazza oli täynnä ihmisiä ja telttakatoksia. Meneillä oli Berlusconin johtaman Forza Italian vaalitilaisuus. Siitä vaan sekaan.

Suomessa olin tottunut siihen, että vaalitilaisuudessa saa joskus makkaran kouraan tai jos on oikein hyvä onni niin kipollisen hernekeittoa. Toista oli Parmassa! Pöydät notkuivat parmankinkulla päällystetyistä leivistä. Kyytipoikana käteen työnnettiin kuohuviinilaseja. Maha täyttyikin maukkaista leivistä.

Piti todella varoa, ettei myös pää täyttynyt viinistä, olihan edessä matkani päätarkoitus, oopperailta.

Verdin kanssa Persianlahden sodassa

Seuraavana vuonna Firenzessä esitetty I Lombardi (2005) vei minut keskelle Persianlahden sotaa, jota oli käyty pari vuotta aiemmin. Vaikka en yleensä pidä moderneista ohjauksista, Paul Curran oli onnistunut hienosti. Valoisa näyttämökuva vaihtui itämaisista muureista hiekka-aavikolle. Välillä laulajat hioivat sotastrategiaansa liikuttelemalla pieniä panssarivaunuja kartan äärellä.

Lombardilaisissa kolmannen näytöksen Preludi on varsinainen helmi. Tämä vajaa viisiminuuttinen on kuin viulukonsertto keskellä oopperaa. Olisipa Verdi ehtinyt säveltää oopperoittensa lomassa kokonaisen viulukonserton!

Veronan yllätys – huikean hieno Oberto

Verdin harvoin esitettyihin teoksiin kuuluu myös hänen ensimmäisen oopperansa, Oberto, jonka Verdi sävelsi 26-vuotiaana. En siis odottanut siltä paljoa, kun matkustin talvella 2008 oopperan esityksen perässä Veronaan.

Kuuluisa Veronan amfiteatteri on oopperakäytössä vain kesäisin, joten esitys oli Teatro Filarmonica di Veronassa. Riccardona oli tenori Fabio Sartosi ja Obertona basso Michele Pertusi. Kummatkin ovat nykyisin suuria oopperalavoja kiertäviä tähtiä. Muut esiintyjät olivat vähemmän tunnettuja. Oopperan viisi solistia muodostivat yhdessä kuitenkin sellaisen ensemblen, etten ole vastaavaa muualla kuullut. Myös orkesteri ja kuoro olivat loistavia.

Olin kokenut ehkä hienoimman Verdini.

Ehkä veronalaisilla Verdin sävelet ovat jo syntymästä asti selkäytimessä. Ovathan Verdin sävelet soineet sen areenalla jo yli vuosisadan ajan. Veronaan palasin vuonna 2015 katsomaan areenalla loistokkaan Nabuccon.

Alzira – Verdin kaikkein harvinaisin ooppera

Verdin ehkä kaikkein harvinaisin ooppera on Voltairen näytelmään perustuva Alzira. Näin sen lopulta vuonna 2010 Sveitsin St. Gallenissa. Vieressäni istui saksalainen mies, joka oli myös tullut varta vasten kuulemaan tätä harvinaista teosta. Hän kertoi, että hänellä oli tämän jälkeen kuulematta vain neljä Verdin oopperaa.

Kerroin, että minulta puuttui enää yksi. Hämmästys oli suuri. Miten joku suomalainen on pystynyt näkemään enemmän kuin hän?

Sattumalta istuimme vierekkäin myös seuraavana päivänä Zürichissa kuulemassa Verdin Luisa Milleriä.

Viimeinen, puuttuva Verdini

Viimeistä, puuttuvaa Verdiäni jouduinkin sitten odottamaan seitsemän vuotta. Heidenheimin oopperajuhlilla (2017) esitettiin kaksi kertaa Un giorno di regno eli Päivä kuninkaana. Tämä Verdin toisena oopperanaan säveltämä komedia osoittautui aikoinaan fiaskoksi ja oli vähällä päättää Verdin säveltäjänuran alkuunsa.

Heidenheimin oopperajuhlien esitys oli kuitenkin täysosuma. Alkuperäinen 1700-luvun juoni oli siirretty onnistuneesti 1970-luvun italialaiseen pizzeriaan. Kuorolaiset esittivät pizzerian henkilökuntaa, osa siivoojina toiset tarjoilijoina ja loput kokkeina. Vaikka esityksiä oli vain kaksi, oli ohjaaja ottanut huomioon jokaisen kuorolaisen osuuden.

Ensimmäisen näytöksen lopussa kokkien valmistaman pastan ihana tuoksu levisi Heidenheimin kongressikeskuksen katsomoon!

Seuraavan kerran Verdi palasi komedian säveltämiseen vasta lähes 80-vuotiaana Falstafissa (Espoo 1993) kuusi vuotta Otellon (Lahti 1983) jälkeen.

Kaikki Verdini

Kaikkien Verdin 28 oopperan näkemiseen meni 36 vuotta. Tänä aikana näin kaikkiaan 61 Verdin oopperaesitystä seitsemässä eri maassa ja 20 kaupungissa. 14 oopperan näkeminen on jäänyt vain yhteen kertaan.

Rakkauteni Verdin musiikkiin vie minut vielä varmaan useaan esitykseen – muutama huono ohjaus vaatisi vielä uuden ja paremman tulkinnan.

Bongataanhan sitä lintujakin!

Paratiisireportteri-blogi ilmestyy yleensä kerran viikossa, mutta nyt kesällä harvemmin.

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi