Kanaria ennen turistiryntäystä

kanariansaaret luonto
Taburinten paratiisimainen kraatteri. Kuva Richard Gailey, Flickr CC

Millaista oli Kanariansaarilla ennen turistiryntäystä? Kirjailija Yrjö Kokon kiehtova matkakirja Hyvän tahdon saaret kertoo Kanariansaarista 1950-luvulla, kun saarten rannoilla ei saanut kulkea edes bikineissä.

Teksti Antti Helin

Kuvittele Kanariansaaria ennen massaturismin aikaa. Ennen sisäänheittäjiä, sikajuhlia ja keihäsmatkoja. Ennen kuin matkamuistokauppiaat puhuivat suomea ja Playa del Inglésistä löytyivät kadut nimeltä Avenida Touroperador Aurinkomatkat sekä Avenida Touroperador Finnmatkat.

Ennen kuin näyttelijä Sakari Kuosmanen omisti Gran Canarialla baarin, jonka eteen formulasankari Kimi Räikkönen sammui muovidelfiini sylissään.

Kun kirjailija Yrjö Kokko matkusti 19-vuotiaan tyttärensä kanssa Kanarialle 1950-luvun alussa, saarten rannoilla ei saanut kulkea edes bikineissä.

1950-luvun alussa saarten rannoilla ei saanut kulkea edes bikineissä.

Kokko oli noussut maineeseen jatkosodan aikana kirjoittamallaan sadulla Pessi ja Illusia. Kanariansaarille Kokko matkusti kirjoittaakseen tietokirjan kanarialinnuista ja saarten luonnosta.

Kokko ikuisti kamerallaan tulivuori Pico de Teiden, hymyileviä maalaisneitoja ja härän jalkoihinsa polkeman matadorin. Mutta kanarialinnuista hän sai vain yhden ainoan kuvan. Luontokirja kääntyi matkakertomukseksi Hyvän tahdon saaret.

Kanaria on osa Atlantis-myyttiä

Kanariansaaria oli kuvattu onnellisten saariksi jo foinikialaisten aikana. Siellä kerrottiin asuvan sopuisia ihmisiä ja maailman ihanin ilmasto.

Saarten uskottiin olevan jäänteitä mereen vajonneesta Atlantiksesta, näkyviin jääneitä vuorenhuippuja.

Saarella asuvia vaaleahiuksisia guancheja pidettiin kadonneen mantereen perillisinä. Luonnonkatastrofin jälkeen he olivat vajonneet kivikautiseen tilaan, mutta löytäneet onnen. Atlantislaiset kirmasivat alasti kultahiekalla sinisissä aalloissa leikkien.

Sitten paikalle saapuivat espanjalaiset.

pico de teide
Kokko kiipesi hänkin ihailemaan Pico de Teideä. Kuva vil.sandi, Flickr CC

Kanariansaaret ennen turismia

Vaikka guanchit olivat kuolleet sukupuuttoon jo puoli vuosituhatta aiemmin espanjalaisten valloittajien käsissä, saarissa riitti Kokolle ja hänen tyttärelleen menneen ajan eksotiikkaa.

Heti Madridista saapuvassa lentokoneessa kanarialaiset ottivat suomalaiset ystävikseen. Lentokapteeni halusi näyttää heille autollaan Las Palmasia ja espanjalainen aatelismies kutsui suomalaiset kotiinsa.

Kokko kiersi tyttärensä kanssa purjeveneellä kuvankauniilta saarelta toiselle. Teneriffalla oli jo turisteja ihmettelemässä Orotavan laaksoa, mutta La Palmalla Kokot saivat ihailla La Caldera de Taburienten kraatterimetsää aivan itsekseen.

Lanzarotella ei oltu vielä edes nähty kameraa.

Lanzarotella ei oltu vielä edes nähty kameraa, vaan ihmiset pelästyivät Kokon yrittävän ampua heitä.

Kanariansaaret oli sodasta toipuvan Suomenkin mittapuulla alikehittynyttä seutua.

Las Palmasin kaduilla kiersi vuohipaimen laumansa kanssa ovelta ovelle. Vuohien nisistä lypsettiin suoraan maitoa ostajien pulloihin.

Kalastajat kommunikoivat merellä simpukkatorviin huutamalla, ja nuorukaiset pyysivät isältä lupaa, jotta saivat esittää tyttärelle serenadeja ikkunan alla.

Suuria seikkailuja Kokko ei hyvän tahdon saarilla kokenut. Jännittävintä oli vaeltaa muulin selässä tiettömään Garafían laaksoon. Muulinajaja kulki perässä ja piti muulia hännästä, jottei tämä suistuisi rotkoon.

Kerran Kokko joutui suostuttelemaan pensionaatin katolta alas alastoman suomalaisen yritysjohtajan. Ehkä lomalla olevaan johtajaan oli tarttunut guanchien henki: mies selitti käytöstään sillä, että hän haluavansa nauttia auringosta täysin rinnoin.

Teneriffalla oli jo liikaa ruotsalaisia!

Matka venähti seitsemän kuukauden mittaiseksi. Pisimpään Kokko asui Gran Canarialla; Teneriffalla oli hänen mielestään jo liikaa turisteja – ja heistä suurin osa tuli Ruotsista.

Kokko päivitteli, kuinka saarella törmäsi väkisinkin naapurimaan tuttuihin tai vähintäänkin tutun tuttuihin.

Kirjailija olisi jäänyt mielellään Kanarialle pitemmäksikin aikaa, mutta hän ei saanut Suomesta enää lisää valuuttaa. Valuutanvaihto oli kotimaassa säänneltyä, ja hän oli käyttänyt kiintiönsä.

Onnellisten saarten salaisuus

Viimeisinä päivinään rannalla istuessaan Kokko tajusi itsessään tapahtuneen muodonmuutoksen. Hän ei enää jatkuvasti pohtinut joutavia, vaan istui vain rauhassa aurinkotuolissaan ja katseli, kuinka aallot jylisivät mahtavalla voimalla laavariuttaan. Rannan viivat loittonivat toisistaan ja avautuivat aavaksi Atlantiksi.

”Maailmasta ei voi täydellisesti hävittää mitään”, Kokko kirjoitti.

”Kansa voi tappaa, surmata ja hävittää kokonaisen toisen kansan, kokonaisen rodun valloittaessaan tältä itselleen uuden asuinpaikan. Mutta ihminen on kuitenkin kuin kasvi. Vuosisatojen kuluessa hän maaperän ja ilmaston vaikutuksesta muuttuu, kehittyy uuden asuinpaikkansa elinehtojen mukaiseksi.”

Kuusi vuotta Kokon matkan jälkeen Boeing 707 aloitti seuramatkojen ajan.

Ehkä Kokko oli löytänyt guanchien onnellisuuden salaisuuden Kanarian maisemista. Murheet unohtuivat eikä muuta maailmaa tuntunut enää olevan olemassakaan, kuten guanchit olivat uskoneet.

Kuusi vuotta Kokon matkan jälkeen maailman taivaille nousi amerikkalainen Boeing 707 suihkukone, joka aloitti edullisten seuramatkojen ajan.

Nykyisin yksin Gran Canarialle matkustaa vuosittain miljoonaa turistia: guanchien jälkeen espanjalainenkin kulttuuri on saanut väistyä lihapullien ja monikansallisen supermarkettikulttuurin alta.

Mutta olisiko Kokko voinut olla oikeassa?

Olisiko guanchien onnellisuus jäänyt elämään Kanariansaarten maisemiin? Tarttuuko se sieltä yhä uusiin matkalaisiin ja saa heidät kirmaamaan puolipukeissa vuosi toisensa jälkeen saarten kullanhohtoisella hiekalla?

Vastaus ei voi olla yksin auringossa.

Lähteet: Yrjö Kokko: Hyvän tahdon saaret (Wsoy 1953)
Jukka Parkkinen: Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija (Wsoy 2003)

Lue lisää:Kanaria-opas