Uzbekistanin ja Kazakstanin rajalla kuihtuva Araljärvi on yksi pahimmista ihmisen aiheuttamista ympäristökatastrofeista. Entinen suuri sisämeri on kuivunut pahaiseksi lätäköksi. Kaiken kukkuraksi Neuvostoliiton aikaan Araljärvellä testailtiin biologisia aseita.
Teksti ja kuva Ville Palonen
Tuijotan epäuskoisena kulhoa, joka höyryää matalalla puupöydällä. Ollaan satamakaupungissa, eikä kalaruuan tarjoamisessa pitäisi olla mitään ihmeellistä. Paitsi että tämä satamakaupunki ei enää ole veden äärellä. Moynaqin pikkukaupungista on nykyään 150 kilometriä Araljärven rannalle.
Uzbekistanin ja Kazakstanin rajalla kuihtuva Araljärvi on yksi pahimmista ihmisen aiheuttamista ympäristökatastrofeista. Suurin syy Aralin tuhoon on siihen laskevien jokien ohjaaminen puuvillapeltojen kasteluun.
1960-luvulla Aral oli kaksi kertaa Etelä-Suomen läänin kokoinen sisämeri. Sittemmin se on menettänyt neljä viidennestä vedestään. Kalat ovat kuolleet, tuuli on levittänyt kuivuneen merenpohjan suolat ympäri lähialueita, ja puuvillapeltojen lannoitteet ovat myrkyttäneet pohjaveden.
Neuvostoliitto käytti Aralin keskellä lojuvaa saarta biologisten aseiden laboratoriona.
Kaiken kukkuraksi kylmän sodan aikana Neuvostoliitto käytti Aralin keskellä lojuvaa saarta biologisten aseiden laboratoriona. Pernaruton väitetään säilyneen saaren maaperässä puhdistusyrityksistä huolimatta. Moynaqin nuoret muuttavat isompiin kaupunkeihin, vanhat kalastajat sinnittelevät miten kykenevät.
Isäntämme kertoo kiertäneensä nuorena miehenä Aralin kalastusaluksia elokuvaprojektorin kanssa, Neuvostoliiton propagandafilmejä näyttäen. Juomarahat tulivat kaloina, joita piisasi. Välillä osa saaliista oli pakko heittää laidan yli, ettei soutuvene uppoaisi. Tämän illallisen kalat on pyydystetty lähistön pikkujärvistä. Yritän olla miettimättä, millainen niiden vedenlaatu mahtaa olla.
Aterian jälkeen kävelen katsomaan kaupungin laidalla olevaa ”laivojen hautausmaata”. Se osoittautuu Uzbekistanin surullisimmaksi nähtävyydeksi. Hiekkadyyneillä lojuvat kalastusalusten ruosteiset raadot ovat kuin muistomerkkejä ihmisen piittaamattomuudelle luonnosta.
Lue lisää:
