En malta olla hiljaa. On pakko hypettää. En ole vielä saanut edes loppuun Tuomas Niskakankaan esikoisromaania Roihu ja nyt on jo pakko käydä sitä kehumaan ja arvioimaan. Se on paras kotimainen – tai ulkomainen trilleri – jonka olen pitkään aikaan lukenut (tai oikeammin kuunnellut, sillä ulkosuomalaisena olen äänikirjapalvelujen varassa). Siis todella pitkään aikaan.
Tunnelma romaanissa on raikkaan tuore. Tässä jännitysromaanissa ei ole henkilökohtaisista ongelmista kärsivää, alkoholisoitunutta ja eronnutta päähenkilöä eikä edes sarjamurhaajaa.
Sen sijaan on uskottavasti kuvattu lähitulevaisuus, jossa nuoren naisen polttoitsemurha kietoutuu poliittisiin juonitteluihin Suomen tulevaisuudesta.
Parasta – ja kauheinta – romaanissa on juuri uskottava tulevaisuudenkuva, jossa maa on vajonnut muun maailman mukana kohti yhä räikeämpää epätasa-arvoisuutta. Maa on alkanut kiikkua vasemmistolaisen vallankumouksen reunalla.
Roihu ei kuitenkaan ole missään nimessä tieteisromaani. Se kuvaa lähitulevaisuutta samaan tapaan kuin vaikkapa HBO Nordicista löytyvä upea sarja Years and Years, jossa katsotaan maailmaa muutaman, ehkä kymmenen vuoden päähän, kuinka jo olemassa olevat ongelmat voivat realistisesti kärjistyä.
Maailma on muuten samanlainen kuin nytkin. Se on vain ottanut muutaman pelottavan askeleen pitemmälle.
Kauheaa on juuri se, että tulevaisuus on mahdollinen. Ja hyvinkin nopeasti. Vain muutama päivä sitten Ilta-Sanomissa pohdittiin kysymystä, onko kurjistuva Suomi enää Pohjoismaa.
Teksti rullaa niin sujuvasti ja koukuttavasti, että oli pakko perehtyä kirjoittajan taustaan. Paljastui, että Tuomas Niskakangas on ammatiltaan toimittaja, työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomien Washingtonin kirjeenvaihtajana. Ammattikirjoittaja, tietysti. Ja työnsä kautta hän perehtynyt tietysti myös ajankohtaisiin asioihin.
Talous- ja yhteiskuntatieteet ovat kirjailijalla hallussa, ja Yuval Noah Hararin teoksetkin on tainnut tulla luettua, sillä varsin samalla tavalla teos esittelee sitä, kuinka tekoäly voi itse asiassa tehdä suunnitelmataloudesta tehokkaamman talousjärjestelmän kuin kapitalismista.
Kirjan juonta en halua sen enempää avata. Lupaan vain sen, että jos realistinen ja älykäs, yhteiskunnallisia aiheita käsittelevä trilleri kiinnostaa, tähän teokseen kannattaa tutustua.
Turhan usein jännityskirjoja lukiessa tulee olo, että olisin pystynyt tähän itsekin. Tässä teoksessa ei sitä fiilistä tule. Voi vain ihailla, kuinka hienosti Niskakangas tarinaa kuljettaa.
Kieli on toki dekkarimaisen suoraviivaista ja henkilöhahmot kapeita, mutta se ei haittaa, sillä tarina on niin kiinnostava. Oikeastaan on vai hyvä, ettei henkilöhahmoista edes yritetä väkisin rakentaa syvällisiä, sillä se hidastaisi turhaan kerrontaan. Ja eiköhän maailmassa ole jo liiankin monta yksityiselämänsä ongelmien kanssa painivaa fiktiivistä sankarihahmoa.
Lisäpisteet myös siitä, että Niskakangas on keskittynyt olennaiseen. Vaikka romaani tapahtuu lähitulevaisuudessa, ajankohdalla ei mässäillä lainkaan. Mukaan ei sotketa uutta teknologiaa, ilmastonmuutosta tai pakolaisvirtoja, sillä ne eivät ole olennaisia tämän tarinan kannalta. On kuin kaikki tapahtuisi tässä ja nyt.
Teoksesta huomaa helposti, kuinka vankasti kustantaja selvästi uskoo, että kirja käännetään ja sillä on vetoa myös kansainvälisillä markkinoilla. Muutamassa kohdassa Helsingistä kerrotaan selvästi kuin ulkomaalaiselle lukijalle. Kirjan kääntämistä on selvästi jo mietitty.
Jään jo odottamaan, mitä Niskakangas kirjoittaa seuraavaksi. Onneksi on vielä tämänkin teoksen loppu nautittavana. Ja siitä seuraakin vielä yksi jännitysmomentti. Kantaako kirjan tenho loppuun asti?
Kovin usein jännitysromaanien loppu kun on pannukakkumainen pettymys. Käykö tässäkin niin? Vai kantaako Niskakankaan tarina loppuun asti? Kerro kommenteissa, mitä mieltä itse olit lopusta, jos olet jo teoksen lukenut.
Kirja on saatavilla myös äänikirjana. Kuutelemisessa on sekin hyvä puoli, että lukijana on oma suosikkini Jukka Pitkänen.
Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava. 532 s.
Blogi Paratiisireportteri ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä kerran viikossa.
En halua aiheuttaa pahaa mieltä. Tuli vaan sellainen tunne että luenkin Taavi Soininvaaraa. Mutta ei voi mitään.