Aki Kaurismäen elokuvat jakavat kansan: Toiset eivät voisi välittää vähempää, mutta vaikka mitään uutta on turha odottaa, ei tälläkään kertaa, joillekin Akin uusi leffa on aina tapaus. Tämä siis siitäkin huolimatta, että elokuvat eivät ole mitenkään juonivetoisia ja ainekset ovat lähes aina samat: Kaksi yksinäistä looseria kohtaa. Kuvaan kuulu työttömyyden aiheuttava ahne tai jopa rikollinen työnantaja, systeemin edustaja sekä systeemin vartija ja ilmeetön kyyppari sekä tietenkin katoavaa kansanperinnettä edustava kapakkalaulaja. On nahkatakkeja sekä vesikampauksia ja röökiä palaa.
Jossain vaiheessa antisankari ruhjotaan sairaalakuntoon ja häntä paikkailee myös siipeensä saanut pelastava enkeli, johon sivuraiteelle joutunut mies haluaa rakastua. Joskus kuvaan kuuluu myös Akin koira (esim. Kauas pilvet karkaavat, 1996), joka tänä vuonna jopa palkittiin Cannesissa. Kuten aina Aki Kaurismäen elokuvissa, tässäkin toistellaan itsestäänselvyyksiä, kuten miehen ei ole hyvä olla yksin. Ja kuten aina, huolimatta kaikesta kurjuudesta, lopussa toivon pilkahdus.
Näitä aineksia oli esillä jo 40 vuotta sitten aloittaneessa, löyhästi Dostojevskin romaaniin perustuvassa Akin ensimmäisessä pitkässä näytelmäelokuvassa, Rikos ja rangaistus, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin duunariromanssin asetelman vakiintunut Varjoja paratiisissa, mitä Kuolleet lehdet ehkä eniten muistuttaa. Uutuus ei kuitenkaan ole pelkkää vanhan kierrätystä, mistä Kaurismäkeä on usein kritisoitu.
Jotain universaalia hänen elokuvissaan on, koska ne yleensä näyttävät menestyvän Cannesissa, kuten tänäkin vuonna viidettä kertaa, vaikka nyt mukana on vähemmän ranskalaista dialogia ja enemmän slaavilaista melankoliaa. San Sebastianin elokuvajuhlilla Espanjan Baskimaalla Kuolleet lehdet valittiin vuoden parhaaksi elokuvaksi. Sanotaan että muualla Euroopassa yleisö nauraa eri kohdissa kuin kotona.
Entä sitten Ison veden takana? Vuonna 2003 kansainvälisen elokuvan sarjassa edusti Suomea Aki Kaurismäen Mies ilman menneisyyttä. Ohjaaja kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Oscar-gaalaan vastalauseena Yhdysvaltojen johtaman koalition hyökkäysaikeista Irakiin tekaistuin perustein. Kaksikymmentä vuotta jatkunut omapäisen ohjaajan ailahteleva boikotti supervaltaa kohti näyttäisi olevan ohi, ja vaikka Aki ei itse aio lähteä Amerikkaan tälläkään kertaa, Kuolleet lehdet on mukana myös Hollywoodissa, jonka glamour elokuvasta täysin puuttuu.
Pienten ihmisten rakkaustarinan näyttämönä on taas Helsinki tai ainakin sen näköinen rujo, rakennustyömaiden hallitsema kaupunki, joka kuitenkin aika ajoin hehkuu lähes almodovarmaisissa väreissä kuin syksyn lehdet. Eletään ”mennyttä aikaa”, jota ei kai oikeastaan koskaan ole ollutkaan ‒ tai, ehkä se on vasta tulossa. Uutuudessa näkyy seinällä vuoden 2024 kalenteri.
Läppäri ja älypuhelin vain vilahtavat kuvissa. Putkiradiosta kuuluu tämän päivän uutisia, vähän turhankin alleviivaavasti (Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa), ja jostain on löydetty numerolevypuhelinkin baarin takahuoneeseen. Totta kai kuvaan kuuluvat myös hellyyttävät kynttiläillalliset, kämäiset kahvilat, yömajat ja elokuvateatteri. Tällä kertaa teatterikohtauksessa katsotaan Kaurismäen veljesten hyvän kaverin, newyorkilaisen Jim Jarmuschin zombie-elokuvaa The Dead Don’t Die (2019), joten ei Aki amerikkalaisia ainakaan kansana voi vihata.
Kuolleitten lehtien pääosissa nähdään eleettömän ilmeikkästisti, ilman liioiteltuja tunteenpurkauksia näyttelevät Alma Pöysti ja Jussi Vatanen. Kaurismäen alusta asti mukana olleista luottonäyttelijöistä vilahtaa Sakari Kuosmanen.
Live-muusiikista pitävät huolen sopivasti lähes autistisen oloiset Maustetytöt sekä Janne Hyytiäisen karaokekohtauksessa esittämä tango, Syyspihlajan alla. Taustalla soivat tunnelmaan sopivat ikivihreät, kuten Rauli Badding Somerjoen riipaisevasti tulkitsema Aamuöiseen sateeseen (Early morning rain) ja tietenkin Olavi Virran esittämä Kuolleet lehdet (Les Feuilles Mortes).
Kuolleet lehdet tulee teattereihin 15.9.2023
Minä kuulun niihin joille elokuvan anti oli täysi nolla. Ymmärrän kyllä ihmeellisen ja toisaalta käsittämättömän taiteellisen arvon. Elokuva antaa kuitenkin täysin virheellisen ja ehdottomasti väärän kuvan suomesta joka leviää maailmalle. Elokuva on kuin juosten kustu. Ehkä tarkoituksena olikin ärsyttää ja keljuilla. Muuten pidän kyllä ohjaajan karismasta ja kyvystä kulkea omia polkuja.