Suomen susien sopivasta määrästä käydään taas vilkasta keskustelua erilaisilla foorumeilla. Siihen ottaa kantaa myös Päivi Alasalmi romaanissaan Sudenraudat. Tavattuani viime kesänä suden silmästä silmään, kirja tarttui käteeni Helsingin kirjamessuilla. Siinä kerrotaan fiktion keinoin, mutta pitkälti tosiasioihin perustuvasti 1880-luvun alun Varsinais-Suomessa sattuneesta murhenäytelmästä. Silloin susipari, mahdollisesti jälkeläisineen, onnistui tappamaan 22 alle murrosikäistä lasta. Mielenkiintoisen romaanista tekee se, että siinä tarkastellaan enemmän myös tragedian syitä, ja eri näkökulmista: köyhän torpparin (?), porvarisnaisen sekä sanomalehti- että upseerismiehen, mutta myös suden kannalta.
Suomeen on juurtunut jo (1860-luvun) suurilta nälkävuosilta peräisin oleva syvä viha susia kohtaan. Tuolloin maamme korvista ammuttiin riistaeläimet ruokapöytään ja metsän pedot hakeutuivat ihmisten pariin. Siellä ravintoa oli helpommin saatavissa karjasta ja… surullista kyllä myös ihmislapsista. Lisäksi nälkään kuolleiden ruumiita tuotiin teiden varsiin, ikään kuin haaskaksi.
Ensimmäisten surmien jälkeen Turun seudulla alkaa aikansa mediasirkus, mihin päätään nostavat fennomaanit lisäävät kierroksia. Sudenkaatajiksi värvätään ammattisotilaita ja eränkävijöitä Itä-Karjalasta asti. Alasalmi vetää linjoja tähän päivään tähän päivään ja ripottelee vähän feminismiä sekaan. Vanhan piian kohtaloa lähestyvä päähenkilö tuntee outoa yhteyttä susinaaraan kanssa. Lopulta hän löytää oman alfauroksensa, mutta riittääkö se hänelle? Oliko jo vähän kallistua romanttisten tyttökirjojen osastoon?
Romaanissa lopulta kaadetuksi saadulta susinaaraalta puuttui yksi käpälä. Tassu oli ilmeisesti jäänyt sudenrautoihin mistä se oli järsinyt itsensä irti. Solidaarisuudesta liikuntarajoitteista matriarkkaansa kohtaan lauma oli siis jäänyt paikalleen ja aiheuttanut seudulle surusta nousevan vihan, joka johti susien hävittämiseen Suomesta lähes täysin. Ainoastaan satunnainen yksinäinen susi eksyi tänne joskus itärajan yli.
1880-luvun jälkeen susien ei tiedetä tappaneen Suomessa yhtään ihmistä. Vaarallisimpia ne ovat ihmisten kanssa liittoutuneille serkuilleen, jotka ne kokevat kilpailijoikseen. Romaanin päähenkilöltäkin sudet tappavat pihakoiran. Missä kulkee suden ja koiran välinen ero? Koiraihmiset kertokaa. Kuhmolaisen suurpetosafariyrityksen kuvauskojun ulkopuolella kaverinsa karhun kanssa koiranruokaa norkoileva susi käyttäytyi mielestäni erittäin koiramaisesti.
Päivi Alasalmi: Sudenraudat (Gummerus 2021). 408 s.
