Dublin ja irkkupubien arvoitus

Guinness maistuu Irlannissa parhaalta. Kuva Zach Dischner, Flickr CC

Matkasimme Dubliniin selvittämään irkkupubien mysteeriä: miksi ne ovat niin suosittuja ympäri maailman? Ja miksi ihmeessä kaikki irkkupubit näyttävät maailmalla samalta?

Teksti Ilkka Karisto

Yrityskonsultti Shane Dunne on tyrmistynyt.

”Joen toiselle puolelle? Älkää naurattako! Ette missään tapauksessa voi mennä sinne! Siellä on pelkkiä narkkareita, teidät ryöstetään.”

Istumme James Toner -pubin baaritiskillä vauraassa Etelä-Dublinissa. Nurkan takana asuva Dunne käy täällä joka ilta. Seuranaan hänellä on 52-vuotias kollegansa Darren, joka ei halua kertoa sukunimeään, koska ei ole maksanut neljään vuoteen verojaan.

James Toner on yksi Dublinin perinteikkäimmistä pubeista: se on toiminut samassa talossa liki 200 vuotta. Nobel-palkittu kirjailija W.B. Yeats (1865–1939) kävi täällä päivittäin juomassa yhden lasillisen sherryä. Muissa pubeissa hän ei vieraillut.

Ulko-ovessa on mainos, jonka mukaan James Tonerista saa todistetusti kaupungin parasta Guinnessia. Ainakin se valmistetaan huolella. Baarimikko Gerry McKeown laskee ensin tuoppiin puolisen litraa olutta, mutta jättää yläreunan hieman vajaaksi (Irlannissa tuoppi eli pint on 0,57 litran vetoinen).

James Tonerista saa todistetusti kaupungin parasta Guinnessia. Ainakin se valmistetaan huolella.

McKeown jättää tuopin tiskille minuutiksi tai kahdeksi. Tapahtuu ihme: kahvinruskea neste alkaa kuplia ja muuttuu pikkuhiljaa pikimustaksi. Sitten McKeown laskee tuopin täyteen ja ojentaa asiakkaalle. Vieläkään ei pidä hörpätä. Maku paranee, kun malttaa odottaa tovin.

Ensimmäisen kulauksen jälkeen on tunnustettava: Guinness todella maistuu täällä erilaiselta kuin Suomessa. Paljon paremmalta.

“Salaisuus on sakeudessa”, McKeown sanoo.

Dublinilaisten mukaan Guinnessin maku vaihtelee pubista toiseen: mitä enemmän olutta hanoissa liikkuu, sitä parempi maku. Panimon työntekijät käyvät itse kerran viikossa puhdistamassa pubien hanat, koska eivät luota vieraisiin käsiin.

Vielä sata vuotta sitten hananpuhdistajien ammattietuihin kuului kahdeksan ilmaista tuoppia päivässä.

Alkuillasta tunnelma James Tonerissa on leppoisa. Baaritiskin edusta on jaettu puisilla sermeillä pieniin looseihin, jotta kukin seurue voi käydä keskustelujaan rauhassa.

“Menkää Temple Barin alueelle, jos haluatte sänkyyn kännisen englantilaisen kanssa.”

Shane Dunnen ja Darrenin loosissa puhutaan talouskriisistä, jonka Irlanti näyttää selättäneen. Miesten mielestä kriisiä edeltänyt nousukausi ehti tuhota maan pubikulttuuria. Moni perinteikäs pubi muuttui trendibaariksi. Turistien suosima Temple Barin alue saa yhtä ehdottoman tuomion kuin Liffey-joen pohjoispuoli.

“Teinä en menisi sinne mistään hinnasta”, Darren sanoo.

“Tai menkää, jos haluatte nähdä kännisiä englantilaisia”, Dunne lisää.

“Tai ehkä te haluatte sänkyyn kännisen englantilaisen kanssa. Siinä tapauksessa Temple Bar on juuri teitä varten.”

Konsultit laativat yhteisvoimin listan Dublinin aidoista irlantilaisista pubeista. Se taskussa on hyvä jatkaa matkaa.

Dublinissa on yli 700 pubia

James Toner on Dublinin vanhimpia pubeja. Kuva Adam Brude, Flickr CC
James Toner on Dublinin vanhimpia pubeja. Kuva Adam Brude, Flickr CC

Olen tullut Dubliniin selvittämään suurta mysteeriä.

En ole koskaan ymmärtänyt, mistä irkkupubien maailmanlaajuinen suosio johtuu. Ja miksi ne kaikki näyttävät siltä kuin näyttävät?

Tiedättehän: apilanlehtiä, Irlannin-lippuja, häiritsevän paljon peilejä ja seinät täynnä viskimainoksia sekä Guinness-krääsää. Stereoissa soi U2 tai Van Morrison, illalla samat kappaleet kuulee keskinkertaisina liveversioina ja aivan liian lujalla volyymilla.

Kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki.

Ehkä Dublinissa selviää, mistä nämä aikuisten mcdonald’sit oikein sikiävät. Ja kaupungista luulisi löytävän kiinnostavampiakin pubeja. Koluttavaa riittää, sillä pubeja on yli 700.

Heti toisen päivän aamuna uhmaan konsulttien kieltoa ja ylitän Liffey-joen. Pohjoispuolella näyttää ihan samanlaiselta kuin etelässä. Narkkareita ei näy missään.

Hill Streetiltä löytyy pieni Stoney’s Bar, ja sen baaritiskiltä viisikymppinen Thomas Benson lukemasta sanomalehteä. Seinällä on valokuva, jossa Thomas Benson istuu samalla tiskillä ja lukee sanomalehteä.

“Tämä pubi oli tässä, kun synnyin. Paikka ei ole muuttunut mitenkään. Jos se muuttuisi, ihmiset eivät enää tulisi”, Benson sanoo.

“Tämä pubi oli tässä, kun synnyin. Paikka ei ole muuttunut mitenkään.”

Stoney’s näyttää ja tuntuu olohuoneelta. Omistaja säilyttää polkupyöräänsä perähuoneessa, joka toimii jonkinlaisena varaston ja biljardihuoneen yhdistelmänä.

Kello lähestyy kahtatoista, joten on aika tilata päivän ensimmäinen Guinness. Irlantilaiset ovat kehittäneet puolenpäivän juomistaan tradition, joka tunnetaan nimellä cocktail hour.

Guinness – juotava leipä

Monissa Dublinin pubeissa tarjotaan lounasaikaan ruokaa, mutta uskollisimmat Guinnessin ystävät vakuuttavat, että muutama tuopillinen täyteläistä stout-olutta riittää ravinnoksi.

Yksi Guinnessin lukuisista lempinimistä onkin “juotava leipä”.

Guinness on yhä suosituin juoma Dublinin pubeissa, mutta sen suosio laskee koko ajan. Guinnessia pidetään vanhojen miesten juomana. Nuoriso tilaa yhä useammin lageria, alea tai siideriä. Keskustan trendipubien hanoissa näkee jopa Budweiseria ja muita amerikkalaisia litkuja.

Guinness on yhä suosituin juoma Dublinin pubeissa, mutta sen suosio laskee koko ajan.

Thomas Benson ei ymmärrä sellaisia paikkoja.

“Osassa ei saa edes käyttää vessaa, jos ei osta jotain. Uskomatonta!” hän manaa, poistuu sitten mutisten asioilleen ja jättää puolitäyden Guinnessin baaritiskille.

Jatketaan mekin matkaa.

Mitä tarkoittaa craic?

Dorset Street Upperin ja Frederick Street Northin risteyksessä alkaa vihdoin näyttää rähjäiseltä, niin kuin työväenluokkaiselta Pohjois-Dublinilta sopii odottaa.

Kivijaloissa toimii autojen varaosamyymälöitä, kuuden euron partureita sekä venäläisiä ja puolalaisia elintarvikeliikkeitä. Kadulla kulkee paljon nuoria äitejä lastenvaunujen kanssa.

Pubituristille tämä risteys on mainio kohde. Yhdellä silmäyksellä näkee neljä houkuttelevaa pubia. Kulmatalossa toimii kaksikerroksinen Maye’s, ja Dorset Streetin varrella on perätysten kolme perinteikästä juottolaa, jotka tunnistaa seinämaalin väristä: Delahunty’s (punainen), Glynn’s (musta) sekä Joker Daly’s (vihreä).

Jalkakäytävältä ei näe pubeihin sisälle, sillä irlantilaiseen tapaan ikkunat on peitetty uteliaiden katseilta. Valitsemme sokkona vihreäsävyisen Joker’s Dalyn.

Kaikki päät kääntyvät, kun astumme sisään. Uudet kasvot pannaan merkille.

Baaritiskillä Guinnessiaan siemaileva eläkeläisherra Noel Dalglish poikkeaa pukeutumisellaan muusta asiakaskunnasta. Muilla on jalassaan farkut tai verkkarit, Dalglish on vetänyt ylleen harmaan puvun.

“Asuin ennen tässä kulmilla, mutta muutin viime syksynä palvelutaloon toiselle puolelle kaupunkia”, Dalglish kertoo. “Onneksi bussi kulkee ovelta ovelle. Eläkeläisenä saan ilmaisen bussilipun. Käyn täällä kuutena päivänä viikossa.”

Entä naapuripubeissa?

“En koskaan.”

Tiskin toisessa päässä istuu kolme punakkaa miestä. Kaksi heistä kommentoi hiljakseen television uutisvirtaa. Yksi ei sano sanaakaan ja juo muita rivakammin.

Dublinissa pubit ovat yhä miesten valtakuntaa, etenkin laitakaupungilla. Aina 2000-luvun vaihteeseen saakka Irlannin lainsäädäntö antoi pubinpitäjille mahdollisuuden evätä naisilta sisäänpääsyn tai ohjata heidät sivuhuoneeseen.

Ovi aukeaa, ja päät kääntyvät jälleen.

Dublinin öisiä näkymiä. Kuva Giuseppe Milo, Flickr CC
Dublinin öisiä näkymiä. Kuva Giuseppe Milo, Flickr CC

Tiskille kävelee resuiseen maiharitakkiin pukeutunut viisikymppinen mies. Hän ei tervehdi ketään, eikä kukaan tervehdi häntä.

Baarimikko tuo kysymättä miehen eteen lasillisen vesijohtovettä. Mies ottaa takkinsa taskusta valkoisen pillerin, nielaisee sen ja hujauttaa vesilasillisen päälle. Sitten hän poistuu pubista sanaakaan sanomatta ja kehenkään katsomatta.

Surullinen heppu. Hänen vesilasivisiittinsä Joker Daly’sissa on jokapäiväinen.

Onneksi muilla on hauskempaa. Yksikseen istuva Noel Dalglish naputtelee lompakollaan baaritiskiin ja päästää vähän väliä valloilleen riehakkaan naurun. Joku on laukonut hänen selkänsä takana mojovan vitsin.

Joker Daly’sissa tunnelma on kotoisa, mutta aivan eri tavalla kuin edellisenä iltana James Tonerissa: täällä istutaan eri pöydissä, mutta kaikki kuuluvat samaan seurueeseen.

Joker Daly’s vaikuttaa juuri sellaiselta pubilta, jossa voi illan edetessä kokea craicin. Gaelin kielinen sana kääntyy hankalasti suomeksi: se merkitsee lähinnä yhteistä hauskanpitoa.

Sosiologi Adrian Peace on kuvannut craicia “kollektiivisesti tuotetuksi performanssiksi”.

Craic iskee yllättäen: Äänentaso kohoaa, keskustelut kiihtyvät, ihmiset huomaavat nauttivansa olostaan.

Craic iskee yllättäen: Äänentaso kohoaa, keskustelut kiihtyvät, ihmiset huomaavat nauttivansa olostaan. Kaikilla on hauskaa, mutta kukaan ei osaa sanoa, miksi hauskuus laskeutui juuri tänä iltana juuri tähän pubiin.

Viimeisen vuosikymmenen aikana craic ja koko Dublinin pubikulttuuri on tosin joutunut ahtaalle.

Irlanti koki 1995–2007 ennennäkemättömän talousbuumin ja kiinteistökuplan, joka sitten poksahti tunnetuin seurauksin.

Kun rahaa vielä piisasi, sitä riitti myös pubibisnekseen. Moni perinteinen perhepubi ajautui suuren ketjun omistukseen, ja uudet omistajat halusivat muutoksia: valtavia taulutelevisioita, listahittimusiikkia, tanssilattioita, pokeriturnauksia, karaokea…

Etenkin keskustan Temple Barin alue alkoi muistuttaa pientä Disneylandia. Irlantilaisuutta jäi vain pubien nimiin. Henkilökunta rekrytoitiin Itä-Euroopan uusista EU-maista.

Monien irlantilaisten mielestä ulkomaalaiset eivät sovi baarimikoiksi, eiväthän nämä ymmärrä paikallismurteella heitettyä herjaa.

Joissakin paikoissa baarimikot korvattiin koneilla. Keskustan pubien pöydissä näkee luottokortilla toimivia oluthanoja, joista asiakkaat voivat itse täyttää tuoppinsa aina kun haluavat.

Laitetta voi pitää pyhäinhäväistyksenä.

Juomanlaskijoilla on ollut Irlannissa aivan erityinen asema. Aikoinaan heitä kutsuttiin kappalaisiksi, koska työnkuva muistutti papin hommia.

Pubien juomanlaskijoilla on nimittäin ollut Irlannissa aivan erityinen asema. Aikoinaan heitä kutsuttiin kappalaisiksi, koska työnkuva muistutti papin hommia: tiskin takana sai kuulla ties mitä rippisalaisuuksia.

Irlantilaiset ovat aina kerääntyneet pubeihin ristiäisten, häiden ja hautajaisten jälkeen. Jotkut pubinomistajat jopa toimivat sivutoimisesti haudankaivajina. Heidän itsensä väitettiin elävän ikuisesti.

No, ehkä oman luottokorttihanansa kanssa puljaava asiakaskin voi kuvitella olevansa kuolematon – ainakin yhden illan.

Pubi-kulttuuri muutoksessa

Onneksi irlantilainen pubi voi muuttua myös hyvään suuntaan. Keskustan eteläpuolella Richmond Streetilla sijaitseva The Bernard Shaw oli vielä viisi vuotta sitten juoppojen kansoittama.

Nyt Bernard Shaw on taiteilijoiden ja vaihtoehtoväen pubi. Pöydissä on sympaattiset vahakangaspöytäliinat ja seinillä naivistista taidetta. Alkuillasta soivat Fela Kutin afrobeat-rytmit.

“Kaikki laitettiin uusiksi, myös asiakkaat”, kertoo tiskin takana hääräävä Conor Dunne.

Takahuoneesta löytyy esiintymislava ja tanssilattia, jossa kuulee illasta riippuen jazzia, elektroa, funkia tai soulia.

Mutta erikoiseksi paikan tekee iso takapiha. Se tuo mieleen Berliinin vallatut talot. Seinät ovat täynnä graffiteja, ja biljardipöydän ympärillä maleksii mustiin huppareihin pukeutuneita nuoria.

Pihan perällä on sininen double decker, kaksikerroksinen bussi, jonka ohjaamoon on asennettu pitsauuni.

“Bussi toimii iltaisin pitseriana”, Conor Dunne kertoo. “Aiomme ottaa myös tuon viereisen parkkipaikan käyttöömme. Olemme jo pitäneet siellä esimerkiksi kirpputoria.”

Bernard Shaw täyttyy kahdeksan maissa. Kolmikymppiset insinöörit David Reilly ja Enda McBready kilistelevät tuoppejaan takapihalla. He käyvät täällä vähintään kahtena iltana viikossa.

“Rento tunnelma, mukavat tuolit, henkilökunta tietää mitä juot”, Reilly listaa syitä.

Miesten muut suosikkipubit löytyvät Liffey-joen pohjoispuolelta. Eikös sen pitänyt olla vaarallista seutua?

“Ääh, niin sanovat ne snobit, jotka haluavat päteä etelädublinilaisilla juurillaan. Olemme kumpikin muuttaneet Dubliniin muualta, emmekä tee mitään eroa etelän ja pohjoisen välillä”, Reilly sanoo.

“Paitsi että pohjoisessa olut on pikkaisen halvempaa”, McBready lisää.

Mutta Temple Barin alueesta miehet ovat samaa mieltä kuin ensimmäisenä iltana tapaamamme konsultit: ei ainuttakaan järkevää pubia.

“Dublinin pubikulttuuri muuttuu ylipäätään huonompaan suuntaan. Vanhat pubit lopettavat, ja tilalle tulee pelkkiä paskapubeja. Tämä paikka on virkistävä poikkeus”, McBready sanoo.

Bernand Shaw ei näytä irlantilaiselta pubilta. Mutta kyllä se sellaiseksi on laskettava, kun se kerran tänäkin iltana on tupaten täynnä paikallisia ja hanoista valutetaan Guinnessia oikeaoppisen hitaasti.

Enda McBready ja David Reilly eivät ymmärrä, miksi irlantilaisen pubin pitäisi näyttää irlantilaiselta matkamuistomyymälältä. Ulkomailla matkustaessaan he välttelevät irkkupubeja.

“Ne ovat ylihintaisia ja kamalia paikkoja, täynnä liikemiehiä ja kaikista kusipäisimpiä irlantilaisia juoppoja. Mitä ne siellä tekevät? Tulisivat kotiinsa”, Reilly sanoo.

“Jos matkustaisin Helsinkiin, miksi hemmetissä menisin irlantilaiseen pubiin? Haluaisin tietysti kokea suomalaisen pubin”, McBready jatkaa.

Irkkupubien arvoitus ratkeaa

Mutta kuinka ihmeessä irkkupubit ovat onnistuneet leviämään kaikkialle?

Insinööreillä on yksinkertainen vastaus: kyse on taitavasta markkinoinnista. “Irlantilaisia pidetään rentona kansana, joka osaa juhlia. Sen pohjalle on kehitetty konsepti, jota myydään kalliilla hinnalla sellaisille ravintoloitsijoille, jotka eivät keksi mitään omaa”, McBready sanoo.

Juuri niin on käynyt. Irlantilaisen pubin konseptisuunnitelman voi tilata internetistä. Niitä myyvät muun muassa Guinness ja kansainvälinen alkoholijuomajätti Diageo (yritys, joka valmistaa muun muassa Smirnoff-vodkaa ja Johnny Walker -viskiä).

Firmat välittävät irlantilaista henkilökuntaa, suunnittelevat sisustuksen ja musiikin sekä ehdottavat pubille nimeä: erityisen suositeltavaa on lisätä sukunimen perään & Son -liite, koska se luo mielikuvan pitkäikäisestä perhepubista.

Irkkupubien vanhalta näyttävän sisustusroinan valmistamisesta on muodostunut ihan oma bisneksensä.

Vanhalta näyttävä sisustusroina kuuluu stereotyyppiseen irkkupubiin, ja sen valmistamisesta on muodostunut ihan oma bisneksensä.

“Parinkymmenen kilometrin päässä Dublinista on tehdas, joka tekee niitä saamarin kylttejä”, Enda McBready kertoo. “Tiedän myös tyypin, joka rakentaa vanhan näköisiä romupolkupyöriä ja myy niitä irlantilaisiin pubeihin ympäri maailman.”

Reillyä naurattaa. Kaikkia naurattaa. Olemme kai lähestymässä craicia. Juteltavaa riittäisi vaikka kuinka, mutta puoli kahdeltatoista välähtää valomerkki.

McBready ja Reilly kiroavat raskaasti. Heidän mielestään Irlannin pubeissakin tulisi jo siirtyä vapaampiin aukioloaikoihin muun Euroopan tapaan.

No, onneksi pubiin pääsee taas seuraavana päivänä. Ensimmäiset avaavat ovensa aamukuudelta.

Booking.com