Venetsian viimeinen turisti – koronajoulu autiossa Venetsiassa

Daniel Federley vietti joulunsa autiossa Venetsiassa. Elämys oli ikimuistoinen. Tässä hänen vieraskirjoituksensa Paratiisireportteri-blogissa:

”Lukitsin oven, koska olemme täällä aivan yksinämme”, sanoo hotellin vastaanoton nuori nainen ja hymyilee iloisesti.

Lausahdus kuulostaa halvan pornoleffan repliikiltä. Mutta nyt ei olla leffassa vaan ihan oikeassa elämässä, eikä sanoissa ole taka-ajatuksia. Canal Granden varrella sijaitseva hotellini on tosiaan aivan tyhjä, lukuun ottamatta minua ja vastaanottovirkailijaa.

Olen päättänyt viettää joulun 2020 sumuisessa Venetsiassa, koska haluan kokea tämän kaupungin ilman turisteja. Nauttia rauhassa ränsistyneistä taloista, ihailla kenenkään tönimättä lähes tuhatvuotisia, rapistuvia palatseja. Tämän yhden kerran se olisi mahdollista. Nyt on se kerran elämässä -tilaisuus.

Italian valtio tekee elämyksen tosin vähän hankalaksi, sillä maahantulosäännöt muuttuvat lähes päivittäin ja sekavuudessaan ne häviävät jopa Suomen epämääräisille linjauksille. Lopulta kuitenkin pääsen maahan ongelmitta.

Olen jopa vähän pettynyt, kun kukaan ei kysy edes koronatestitodistustani.

Perillä odottaa tyylikäs Palazzo Canova, jonka deluxe-huoneet maksavat keskikesällä 350 euroa. Minun hintani? 95 euroa. Kyllä kiitos.

Rialton sillalla muutama liikkeistä on auki, mutta asiakkaita ei näy. Juuri nyt kukaan ei tarvitse muranolaista lasimaljakkoa tai gondolin pienoismallia.

San Marcon aukiolla ryhdyn laskemaan ihmisiä. Matkaopaskirjani mukaan aukiolla on kesällä yhtä aikaa jopa 40 000 turistia. Minä saan keskipäivän aikaan luvuksi 14. Kahvilat ovat sulkeneet ovensa. Paikalliset eivät niiden pyytämiä hintoja maksa.

Kun harhailen Venetsian loppumattomassa kujien labyrintissä, päädyn toinen toistaan upeammille piazzoille, joilla lapset potkivat palloa ja koirat juoksentelevat vapaina. Vastaantuleva vanha herra nyökkää kohteliaasti. Tungoksesta ei ole tietoakaan. Tänä talvena Venetsia on venetsialaisten kaupunki.

Rialton markkinoilta ostan supermakeita klementiinejä ja käytän koko italian sanavarastoni. Clementini dolci. Otto. Prego. Grazie.

Kolmantena päivänä olemme myyjän kanssa jo niin hyviä tuttuja, että hän sujauttaa pussiin yhden ylimääräisen ja toivottaa lämpimän hymyn kera hyvää joulua.

Muuten hiljaisessa kaupungissa markkinakorttelit ovat aika vilkkaita. Ostoskärryjään vetävät venetsialaiset jonottavat yllättävän järjestäytyneesti vuoroaan, maski kasvoilla, ja tekevät arjen vihannes- ja kalaostoksia. Tonnikalapihvit näyttävät herkullisilta.

Jouluaattona voimaan astuu pyhien yli kestävä ulkonaliikkumiskielto, joka julkistettiin vasta lähtöäni edeltävänä päivänä. Näillä mennään. Jo ennestään hiljainen Venetsia muuttuu lähes aavekaupungiksi.

Ruokakauppaan ja apteekkiin saa mennä lupalapun kanssa, ja joulukirkkoon. Uhmaan kieltoa vähän ja vaeltelen lupalappu taskussa kiertoreittiä ruokaostoksille. Vastaantulijat ovat harvassa. Poliiseja ei näy missään.

Hiljaiset kanaalit näyttävät vähän surullisilta. Uskotteko muuten, että kanaaleissa on kaloja? Musta vesilintu ui kaikessa rauhassa kanaalissa ja sukeltaa yhtäkkiä palatakseen hetkeä myöhemmin pinnalle hopeankiiltävä pikkukala suussaan.

Kesän jutut delfiineistä kanaaleissa olivat keksittyjä, mutta lintuja ja kaloja täällä on, ainakin nyt, näin ihan omin silmin!

Joulupäivän aamuna hyvästelen vastaanottovirkailijan, joka jää pitämään taloa pystyssä nyt aivan yksin. Pariin yöhön vieraita ei ole lainkaan.

Astun hotellin pääovesta Canal Granden rannalle, ja vaikka lentokentälle olisi jo vähän kiire, en malta olla seisahtumatta hetkeksi.

Ei yhtään ihmistä, ei yhtään venettä liikkeellä kanaalissa. Ei edes vaporettoja. Seison Rialton sillan vieressä aivan yksin, vain muutama lokki seuranani. On aivan hiljaista. Onko tämä edes todellista!

Vaellan autioituneen kaupungin kujia pitkin Piazzale Romalle, lentokenttäbussin pysäkille, ja mietin, että vastaanottovirkailija näytti olevan oikeassa. Taidan tosiaan olla kaupungin vihoviimeinen turisti. The last tourist in Venice.

Buon Natale!