Buhara, kaupunki joka hurmasi Tsingis-Kaanin

bukhara uzbekistan
Buharan torni hurmasi Tsingis-Kaanin.

Bukhara on Uzbekistanin kiehtovimpia kaupunkeja. Mutatiilistä rakennettu kaupunki on kuin aikamatka kauas menneisyyteen, seikkailujen aikakauteen.

Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen

Juna Samarkandista Buharaan on vasta nytkähtänyt liikkeelle, kun nyyteistä jo kaivetaan esiin leipää, hevosenlihamakkaroita, vuohenjuustoa ja Samarkandin kullanvärisiä persikoita, joihin oltiin erityisen ihastuneita Kiinan Tang-dynastian hovissa 600-luvulla. Vaunuosastolla tuntuu vieläkin vallitsevan leirinuotioiden laki: matkaeväät jaetaan.

Buhara (kirjoitetaan myös Bukhara) on Uzbekistanin toinen legendaarinen silkkitien pysäkki. Kun Samarkand tunnetaan mahtavista monumenteistaan, Buharan sanotaan säilyttäneen paremmin ikivanhan kaupunkikuvansa.

Kaupungin kulta-ajoista onkin jo aikaa: 900-luvulla Buharan kirjasto oli koko islamilaisen maailman kuuluisin, ja kaupunki houkutteli puoleensa matemaatikkoja, astronomeja ja maantieteilijöitä matkojen takaa.

Kuuluisin tiedemiehistä oli Avicenna, jonka lääketieteen oppikirja toimi 500 vuoden ajan perusopuksena keskiajan Eurooppaa myöten. Taiteet kukoistivat musiikista runouteen. Vain Bagdad kilpaili maineessa Buharan kanssa.

Junan ikkunoiden ohi vilistää kilometri toisensa jälkeen loputonta, puutonta hiekkaerämaata. Vain kymmenys Uzbekistanin pinta-alasta on keitaiden ja vuorilta virtaavien jokien ruokkimia viljelyksiä, loppu on autiomaata.

Matka Samarkandista Buharaan kesti kamelikaravaaneilta kuusi päivää, junalla matka taittuu kahdessa ja puolessa tunnissa.

Perillä odottaa mutatiilistä rakennettu kaupunki.

Buhara ei ole kaupunki pizzakuskille

Aurinko paahtaa armotta. Auringonpistokselta välttyäkseni hiippailen kuin varas varjosta toiseen Buharan kapeilla, ristiin rastiin poukkoilevilla kujilla. Suuntavaisto sekoaa. Talot näyttävät toisiltaan: kaikkialla ympärillä on vain valkeiksi kalkittuja mutaseiniä ja uurteisia puuovia. Ikkunoita ei ole kadulle päin lainkaan, vaan elämä on kätkeytynyt ulkopuolisten katseilta.

Mieleen tulee erään matkakirjailijan toteamus, ettei Buhara ole edelleenkään kaupunki pizzakuskille.

Uutta ovat vain kapeat vesijohdot, jotka mutkittelevat talolta toiselle, mutta nekin ovat jo vuosikymmeniä vanhoja, ruosteisia ja hiekkapölyn verhoamia. Ajan arvet ja rypyt jättävät tilaa kuvitelmille menneistä ajoista.

Naiset kätkivät kasvonsa hunnuilla, jotteivät joutuisi kaapatuiksi hullun emiirin haaremiin. Hunnutettuinakin he näyttelivät rampoja.

Kun kauppa silkkitiellä tyrehtyi 1500-luvun vaihteessa, Buhara eristäytyi muusta maailmasta ja unohtui omaan rauhaansa aavikon keskelle. Kunnes vuonna 1838 kaupunkiin ratsasti britti-imperiumin agentti, eversti Charles Stoddart. Hän löysi oudon valtakunnan, jota hallitsi vainoharhainen emiiri Nasrullah mahtipontisessa, tuhatvuotisessa linnoituksessaan Arkissa.

Kaupunki oli ylenpalttinen värikkyydessään ja eksoottisuudessaan. Kirjaviin silkkitunikoihin pukeutuneet miehet tasapainoilivat korkeakorkoisilla kengillä, ja päässään heillä oli mahtavat turbaanit. Naiset kätkivät kasvonsa hunnuilla, mutteivät uskonnollisesta vakaumuksesta, vaan pelosta joutua kidnapatuksi emiirin haaremiin. Hunnutettuinakin he näyttelivät rampoja.

Avicennan opit hygieniasta olivat unohtuneet aikoja sitten: asukkaita vaivasivat kulkutaudit ja ihoon pesiytyvät madot. Keski-Aasiasta, silkkitien aikaisesta maailman navasta, oli tullut takaperoista syrjäseutua. Mikä oli ennen ollut keskellä kaikkea, oli nyt keskellä ei-mitään.

Hyönteiskuopan vieraana

Eversti Stoddartia ei kuulunut takaisin. Häntä etsimään saapui toinen seikkailunhaluinen brittisotilas, kapteeni Arthur Conolly. Kapteeni löysi riutuneen maanmiehensä kuusi metriä syvän vankikuopan pohjalta – jonne epäluuloinen emiiri heitätti myös Conollyn.

Briteille selvisi nopeasti, miksi Buharan pahamaineista vankityrmää kutsuttiin nimellä Kanakhova, ”hyönteiskuoppa”: miesten seuraksi kaadettiin ämpärikaupalla vertaimeviä syöpäläisiä.

Tiirailen kalterien läpi hämärän kuopan pohjalle Buharan vanhassa vankilassa Zindanissa, jykevän Ark-linnoituksen takana. Minuutit kuluvat, enkä tahdo saada käännettyä katsettani hämärästä. Päällisin puolin edessäni on pelkkä tyhjä kuoppa, silti siinä on jotain hyvin kiehtovaa. Tuntuu kuin kuopan läpi voisi kurkistaa vuosisatojen läpi menneeseen.

Tuolla pohjalla brittiseikkailijat viruivat, iho ötököiden puremista syyhyten, kunnes heidät ohjattiin juhannuksena 1842 linnoituksen edessä olevalle keskusaukiolle. Seikkailujensa päätteeksi nääntyneet miehet saivat kaivaa omat hautansa.

Aika paljon mielikuvitusta tosin tarvitsee siihen, että vankikuopan vieressä kököttävä kukkahuivinen lipunmyyjämummo muuttuisi tuimailmeiseksi, turbaanipäiseksi vartijaksi käyrä sapeli vyöllään.

Torni joka hurmasi Tsingis-kaanin

Pahasti Buharassa ei pääse eksymään, vaikka kadut ovatkin sokkeloiset. Siitä pitää huolen kaupungin – ja kenties koko Uzbekistanin – vaikuttavin nähtävyys. Korkealle kattojen yläpuolelle kurottava Kalonin minareetti näkyy kaikkialle kaupungissa.

Palaan minareetin luokse päivä toisensa jälkeen – enkä suinkaan vain suunnistamisen takia. Torni kutsuu luokseen kuin arvoitus.

Minareetti seisoo aukiollaan mahtavana ja ikiaikaisena. Vaikka sen molemmin puolin kohoavat koristeellinen moskeija ja koraanikoulu, torni kerää kaiken huomion. Se on samaan aikaan jykevä ja herkkä. Rakennustiilet on aseteltu kuin pitsikoristeet.

Korkeuksissa häämöttävät ikkunat, joista imaamit ovat laulaneet rukouskutsuja – ja rikollisia on viskattu kuolemaansa.

Kun 48 metriä korkea minareetti valmistui 1100-luvulla, se oli maailman korkein vapaasti seisova torni. Tornin suunnitellut arkkitehti ei kuitenkaan ollut tyytyväinen luomukseensa, vaan totesi: ”Mielikuvitukseni lensi korkeammalle kuin tornini kurkotti.”

Tsingis-kaani ei ollut nähnyt mitään ihmisen rakentamaa, joka kurkottaisi yhtä korkealle taivaisiin kuin Kailonin minareetti.

Niin kai se on, että vain täydellisyyden tavoittelijat voivat saada aikaan jotain kuolematonta – olematta koskaan tyytyväisiä kättensä jälkeen.

Lähes tuhannen vuoden ajan Kalonin minareetti on loistanut majakkana kaupungin yllä ja houkutellut matkalaisia. Sen mukaan suunnistivat kamelikaravaanit, ja siitä otti suunnan myös Tsingis-kaani kauhistuttavan mongoliarmeijansa kera vuonna 1220.

Kun kaupungin puolustajat oli lyöty, kaani karautti ratsullaan tornin juurelle. Kalonin aukiolla voi yhä melkein kuulla kaanin jyrähtävän sanat, joilla hän julisti olevansa Jumalan ruoska, joka oli tullut rankaisemaan onnettomia heidän synneistään.

Kaani käski polttaa valloittamansa kaupungin maan tasalle, kuten hänen tapoihinsa kuului, mutta minareetin hän määräsi säästettäväksi. Maailmanvalloittaja ei ollut nähnyt mitään ihmisen rakentamaa, joka kurkottaisi yhtä korkealle taivaisiin.

Minne katosivat seikkailut?

Tornin juurella tiivistyvät matkan elämykset sekä hienoinen pettymys. Silkkitien kadonnut maailma on Uzbekistanissa melkein käsin kosketeltavissa. Mutta vain melkein. Jotain uupuu.

Vielä 1900-luvun alussa Kalonin aukio oli vilkas markkinapaikka, jossa sai varoa, ettei jäänyt kamelien ruhjomaksi. Nykyisin aukiolla on kovin hiljaista, niin kuin melkein kaikkialla Buharassa. Vain yksinäinen koulupoika potkii jalkapalloa koraanikoulun tiiliseinää vasten, ja kaksi pyöräilevää maankiertäjää syö eväitään. Heidän retkipyöriensä tarakalle on köytetty muhkeat rinkat.

Komeat kulissit ovat pystyssä, mutta värikäs elämä uupuu. Uzbekistan sopiikin paremmin kulttuurituristille kuin seikkailijalle. Jos silkkitiehen haluaa tutustua yhdellä lyhyellä reissulla, Uzbekistan on siihen omiaan. Maasta löytyy kaksi Keski-Aasian legendaarisimpiin kuuluvaa kaupunkia, Samarkand ja Buhara, jotka ovat kasvaneet kiehtovasti erilleen. Toinen on jatkanut elämäänsä ja kurottaa kohti tulevaisuutta, vaikka hitaasti, toinen on pysähtynyt menneeseen, muuttunut silkkitien ulkomuseoksi.

Mutta tunteakseen silkkitien luissaan ja ytimissään olisi kai lähdettävä pitemmälle matkalle, kaukaisille erämaataipaleille, joilla matkantekoa eivät rytmitä nähtävyydet vaan vaikeudet ja tämän päivän yllätykset.

Ehkäpä niin ovat tehneet kaksi retkipyöräilijää Kalonin minareetin juurella. Kenties he ovat matkalla historiallisen kauppatien päästä päähän, halki Turkin, Irakin, Iranin, Turkmenistanin, Afganistanin, Tadzhikistanin ja Kirgisian aina Kiinan Umrumqiin asti.

Voi vain toivoa, ettei heitä odota jossakin matkansa varrella ötökkäkuoppa.

Lue lisää:

Kirjoituksen 1. osa: Samarkand, Silkkitien keskus

Uzbekistan-opas