Uzbekistanin Samarkand oli silkkitien keskus, satumaisen rikas kauppakaupunki, koko maailman keskipiste.
Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen
Samarkand, Samarkand, Samarkand. Jo kaupungin nimen lausuminen tuntuu hyväilyltä kielen päällä, ja sen kuuleminen vihlaisee romantikon sydämestä; niin kyllästetty sana on itämaiden mystiikalla. Yli tuhannen vuoden ajan täällä, Samarkandissa, kohtasivat silkkitien kauppareitit idästä länteen ja etelään.
Maistelen tarunhohtoista nimeä korkeassa, kullalla kirjaillussa hautaholvissa, edessäni seitsemän sarkofagia. Arkuista kookkainta peittää tumman vihreä kansi, maailman suurin jadepalanen, sanotaan.
Arkussa lepää kaupungin legendoista rakastetuin.
Yli tuhannen vuoden ajan Samarkandissa kohtasivat silkkitien kauppareitit idästä länteen ja etelään.
Aavikon tarinat kertovat lammaspaimenesta, joka ryhtyi ryöstelemään kamelikaravaaneja. Ryöväristä kasvoi sotapäällikkö ja hänen joukkiostaan mahtava armeija, jonka jäljiltä maa värjäytyi purppuraiseksi pitkin silkkitietä. Oikean jalkansa hän loukkasi nuolisateessa.
Hän oli Timur Rampa, Aasian viimeinen suuri paimentolaishallitsija. Häntä on kuvattu hartaaksi uskovaiseksi, taiteiden suosijaksi, shakkineroksi ja kansanmurhaajaksi. Vihollisiaan pelotellakseen hän rakennutti ihmiskalloista pyramideja ja hautasi elävältä kokonaisten kaupunkien väestöjä.
Timur valloitti elinaikanaan laajemman alueen kuin kukaan ennen tai hänen jälkeensä. Valtakunta levittäytyi Delhistä Moskovan porteille. Samarkandista Timur teki pääkaupunkinsa.
Ihmishirviön hautamausoleumi Gur-e Amir
Ihmishirviön haudaksi mausoleumi Gur-e Amir on uskomattoman kaunis. Jo rakennuksen ulkopuolella ovat hurmanneet komea, mosaiikein koristeltu porttiholvi ja valtava turkoosi, tulppaanimainen kupoli, josta aikoinaan runoiltiin, että jos taivas putoaisi, kupoli voisi sen korvata. Sisällä taidokkaat kalligrafit ylistävät Islamia ja emiiri Timurin urotekoja. Sitä ne eivät kerro, että hänen uhriensa määräksi on arvioitu 17 miljoonaa.
Kun Timur vuonna 1405 laskettiin haudan lepoon neljä vuosikymmentä kestäneiden sotaretkiensä jälkeen, kukaan tuskin yllättyi, ettei vilustumiseen kuollut tyranni tahtonut tyytyä osaansa. Imaamit kuulivat mausoleumista vielä vuoden päivät ulvontaa.
Vilustumiseen kuollut tyranni ei tahtonut tyytyä osaansa. Imaamit kuulivat mausoleumista vielä vuoden päivät ulvontaa.
Enää ulvontaa ei kuulu – ympärillä on aavemaisen hiljaista. Mausoleumissa on vain toinen vierailija, nuori uzbekkimies, joka kiertää sarkofagilta toiselle ja sivelee hartaasti niistä jokaista. Ympäröivät arkut on omistettu Timurin lapsille, lapsenlapsille ja hänen uskonmestarilleen. Ne ovat oikeasti tyhjiä muistohautoja: ruumiit on haudattu mausoleumin kryptaan, vahvalla munalukolla suljetun pienen puuoven taakse.
Neuvostotiedemiehet avasivat Timurin haudan vuonna 1941. Sisältä he löysivät pitkän, jalkapuolen miehen luurangon, jonka kallosta roikkui muumioituneita ihonriekaleita, partaa ja viiksiä. Jäänteistä rekonstruoitiin määrätietoiset ja julmat kasvot, jotka koristavat emiirin patsaita ympäri Uzbekistania. Timur ratsastaa ylväänä myös Uzbekistanin seteleissä, joista suurin on tosin arvoltaan vaivaiset tuhat sumia eli puoli euroa.
Yli 600 vuotta sitten kuolleen tyrannin on kenties määrä lohduttaa nykypäivän uzbekistanilaisia siitä, että takapajuisessa maassa on eletty myös vallan ja vaurauden päiviä. Yksi mahtava Timurin patsas istuskelee valtaistuimellaan aivan mausoleumin lähistöllä, leveän, neuvostohenkisen bulevardin varrella.
Viitotaan sen edestä taksi Samarkandin muiden ihmeiden äärelle.
Satumaisen vauras Samarkand
Ladan ovi rämähtää kiinni, ja kultahampainen kuski (aivan kaikilla uzbekistanilaisilla näyttäisi olevan kultainen purukalusto) polkaisee kaasun pohjaan. Kottero ulvaisee ja nytkähtää lentoon. Villisti heittelehtien auto kaartaa mausoleumin edestä leveille neuvostobulevardeille ja niiltä muhkuraisille, matalien talojen reunustamille sivukujille.
Kuski piiskaa ruosteista kärryään kuin paimentolainen ratsuaan: hän kääntää sitä enemmän ruumiinpainollaan kuin ratilla, kun auto puikkelehtii liikenteen seassa.
Jarrut kirskuvat. Perillä.
Samarkandin basaari on ikiaikaisella paikallaan mahtavan Bibi-Khanum-moskeijan vieressä, tosin modernin betonikatoksen suojissa. Myyjien kasvoilta voi lukea Keski-Aasian kansojen kirjon. On uzbekkeja, kirgiisejä, turkmeeneja, venäläisiä, mongoleja ja seassa satunnainen armenialainen. Eniten on persialaissukuisia tadzikkeja, jotka olivat jo ammoin kulturelleja kaupunkiasujia paimentolaisten keskellä.
Kansallisvaltioiden rajat eivät ole merkinneet täällä koskaan enempää kuin aavikon hiekkaan piirretty viiva.
Pöydät notkuvat kuivatuista persikoista, luumuista ja taateleista, pähkinöistä, meripihkanvärisistä sokeritangoista ja muhkeista, kiekkomaisista non-leivistä. Melonit ovat niin valtavia, että niiden voisi luulla olevan dinosaurusten asuttamalta jurakaudelta.
Tarjonta ei kuitenkaan vedä vertoja silkkitien kulta-ajoille. Silloin Aasiasta rahdattiin tuhansien kamelien karavaaneilla Eurooppaan silkin lisäksi norsunluuta, jalokiviä, posliinia, mausteita, lääkerohtoja, parfyymeja, eksoottisia eläimiä ja kääpiöitä. Jo ajan laskun alussa Rooman senaatissa käytiinkin huolestunutta keskustelua siitä, että valtakunnan talous velkaantui, kun kansalaiset tuhlasivat aasialaisiin tuontitavaroihin.
Historian pyörremyrskyn keskellä Samarkand oli kuin aavikon kangastus, joka näyttäytyi aina erilaisena mutta aina ihmeellisenä.
Eurooppalaiset koettivat paikata kauppataseen alijäämää viemällä itään villaa, meripihkaa, viiniä, papyrusta ja kaskelotin rasvaa.
Tavaroiden kera matkasivat uskonnot, kielet ja keksinnöt. Suomen kielenkin sanat sata ja vasara ovat silkkitietä pitkin kantautuneita lainoja muinaispersiasta.
Kauppa teki Samarkandista satumaisen vauraan. Kaupungin kauneutta ja sivistyneisyyttä ylistivät vuoroin Aleksanteri Suuri (joka nai Samarkandissa, silloisessa Maracandassa, kauniin teiniprinsessa Roxanan ja surmasi humalaisen sanaharkan päätteeksi lapsuudenystävänsä Cleituksen), venetsialainen kauppamies Marco Polo ja marokkolainen maailmanmatkaaja Ibn Battuta.
He kaikki näkivät erilaisen Samarkandin. Keski-Aasian vauraat kauppakaupungit tuhottiin ja rakennettiin yhä uudelleen vuosisadan parin sykleissä, kun aina uudet, kyltymättömät paimentolaisvalloittajat pyyhkäisivät niiden yli.
Historian pyörremyrskyn keskellä Samarkand oli kuin aavikon kangastus, joka näyttäytyi aina erilaisena mutta aina ihmeellisenä.
Samarkand, koko maailman keskipiste
Koko maailman keskipiste. Kaupunki, jolle mikään muu ei vetäisi vertoja. Sellaiseksi Timur Rampa halusi rakennuttaa oman Samarkandinsa. Kaupunkiin pakkosiirrettiin tuhansia käsityöläisiä, taiteilijoita ja tiedemiehiä ympäri valloitettuja maita. Sadan norsun karavaanit rahtasivat Intiasta marmoria ja jalokiviä.
Samarkandia rakennettiin kuin Dubaita puolivuosituhatta myöhemmin.
Timurin aarrekammiot tuntuivat pohjattomilta, sillä hän oli alistanut valtansa alle suurimman osan silkkitiestä ja sillä käytävästä kaupasta. Rakennushankkeista rakkain oli Bibi-Khanum. Siitä piti tulla koko islamilaisen maailman ylväin moskeija.
Siinä se kohoaa edelleen basaarin taustalla, huikaisevan mahtipontisena mutta kovin rapistuneena. Turkoosista kupolista kasvaa heinää kuin harottavia hiuksia. Rukoussaleja asuttavat kyyhkyset.
Bibi-Khanumista piti tulla koko islamilaisen maailman ylväin moskeija.
Timur itse valvoi rakennustöitä jakaen vuoroin ruoskaa ja kolikoita sen mukaan, miten työt edistyivät. Moskeija kohosi maasta rivakasti, mutta niin hätiköiden ja suuruudenhulluin suunnitelmin, että jo Timurin elinaikana katosta putoili rukoilijoiden niskaan koristetiiliä.
Emiirin kuoltua ei kestänyt kauaakaan, kun koko kiireellä luotu valtakunta natisi liitoksistaan. Valtakuntaa repivät perillisten valtataistelut, ja sata vuotta mongolisukuisen Timurin kuoleman jälkeen aroilta vyöryi uusi verenhimoinen paimentolaisheimo, uzbekit.
Samaan aikaan kauppa silkkitiellä ehtyi: Timur oli antanut Samarkandin kukoistaa muiden kauppakaupunkien kustannuksella, ja vuonna 1498 portugalilainen Vasco da Gama löysi meritien Intiaan. Kameleista ei ollut kilpailemaan laivoja vastaan.
Samarkand rapistui. Kaupunkiin ehdittiin kuitenkin rakentaa vielä yksi mahtava monumentti, kuuluisin kaikista.
Registan – maailman ylväin aukio
Brittiläisellä lähettiläällä George Curzonilla oli vaikeuksia löytää sanoja kuvaamaan Samarkandin keskusaukiota Registania, kun hän vieraili Venäjän tsaarin valtaamassa kaupungissa vuonna 1899. ”Mitään eurooppalaista spektaakkelia ei pysty siihen kyllin vertaamaan, sillä missään läntisessä kaupungissa ei ole aukiota, jota hallitsisivat kolmelta sivulta kauneimmat mahdolliset goottilaiset katedraalit”, Curzon kirjoitti.
Britti oli valmis julistamaan 1600-luvulla valmistuneen Registanin maailman ylväimmäksi aukioksi, vaikka sitä reunustavat madrassit eli koraanikoulut olivat jo raunioina. Minareetit olivat sortuneet, mosaiikit rapistuneet ja turkooseissa kupoleissa ammotti reikiä kuin villasukissa.
Nykyisin näky on toinen. Rakennukset säihkyvät kuin uusina. Ne restauroitiin Neuvostoliiton aikana vaivoja säästämättä turistinähtävyyksiksi, ja kauniille pihamaille pystyttiin matkamuistokojuja houkuttelemaan matkailijoiden valuuttoja. Ylväät rakennukset ovat edelleen samassa käytössä, vaikka turistimäärät romahtivat Neuvostoliiton mukana.
Julkisivut ovat mosaiikkien ilotulitusta. Sekaisin on sulassa sovussa geometrisia kuvioita, koraaninlauseita, peuroja jahtaavia tiikereitä ja hymyileviä aurinkoja. Historioitsijatkaan eivät tiedä varmuudella miksi, mutta Samarkandissa ei koskaan otettu tosissaan islamin kieltoa esittävästä taiteesta.
Mosaiikkien ihailun keskeyttää koppalakkipäinen miliisi, joka on hiippaillut selän taakse. Hän virnistää ja kumartuu lähemmäs kuiskaamaan. ”Haluatkos kiivetä minareettiin?”
Miliisi nyökkää seuraamaan itseään. Hän suuntaa yhdelle Registanin rauhaisista sisäpihoista ja hivuttaa jykevää ovea raolleen. Ylös johtavat kapeat, kiemurtelevat portaat. Puristaudun katolle pienestä luukusta.
Alapuolella levittäytyy 500 000 asukkaan Samarkand, Uzbekistanin toiseksi suurin kaupunki. Maisemassa sekoittuvat Venäjän tsaarinvallan aikaiset empiretalot ja neuvostoarkkitehtuuri. Vain nykyaika puuttuu. Itsevaltaisen presidentti Islam Karimovin hallitsema maa on liian köyhä, jotta sillä olisi ollut varaa jättää omat jälkensä ikuiseen kaupunkiin.
Timurin ajoista muistuttavat matalan talomeren keskeltä kohoavat moskeijoiden, mausoleumien ja madrassien turkoosit kupolit, jotka ovat kuin kattojen yläpuolella leijuvia kuumailmapalloja, valmiina vielä jonakin päivänä nostamaan hirmuhallitsijan ja hänen perintönsä taivaalle.
Lue lisää:
