Khao Sokin sademetsä – Thaimaan upein kansallispuisto

Cheow Lan -tekojärvi Khao Sokin kansallispuistossa. Kuva: Martinho Smart / Shutterstock.com

Khao Sokin sademetsä on Thaimaan upein kansallispuisto. Puistossa pääsee patikoimaan omin avuin viidakkopoluilla, ja kokemuksen kruunaa retki kuvankauniille, karstivuorten reunustamalle järvelle. Ja kun sademetsässä on oikein hiljaa ja kuuntelee, saattaa metsä paljastaa salaisuutensa.

Teksti Antti Helin

Kerrankin oppaalla on osuva nimi. ”Big Man”, tuhdin kokoinen thaimies esittelee itsensä. Hän on pukeutunut vihreisiin reisitaskuhousuihin ja oranssiin kukkaispaitaan, jonka päällä on armeijatakki. Olkapäässä loistaa Alankomaiden lippu.

”Thaimaan armeijan takit ovat minulle liian pieniä”, Big Man sanoo ja nauraa räkättää puuttuvien etuhampaidensa takaa.

Big Man vetää matkailijaryhmäämme Cheow Lan -tekojärvellä, jonka jadenvihreää vettä pitkin kiidämme pitkähäntäveneellä. Vesi pärskii laidan yli, ja ympärillä kohoavat sademetsän peittämät karstivuoret kuin jättiläismäiset kamelinkyttyrät. Siellä täällä veden pinnan rikkovat harmaat, oksillaan ilmaa harovat kelopuut.

Maisemat järvellä näyttävät oudolla tavalla esihistoriallisilta, vaikka puut hautautuivat veden alle vasta parikymmentä vuotta sitten. Khao Sokin kansallispuiston vieressä sijaitseva tekojärvi on yksi Etelä-Thaimaan upeimpia luonnonnähtävyyksiä.

Aina vastaantulevien veneiden kohdalla Big Man nousee seisomaan oman veneemme perällä ja levittelee käsiään kuin hän lentäisi. ”Krähähähää!” opas jatkaa muhkeaa nauruaan.

Tässä vaiheessa veneen perässä "lentävä" Big man on jo heittänyt armeijatakkinsa syrjään.
Tässä vaiheessa veneen perässä ”lentävä” Big man on jo heittänyt armeijatakkinsa syrjään.

Tippukivien hidas pantomiimi

Näkyviin ilmestyy rivistö vuorten kupeessa kelluvia bambumökkejä, joiden eteen on köytetty kajakkeja. Jätämme laukkumme tulevaan yöpaikkaamme ja pulikoimme virkistävässä vedessä (onnellisen tietämättöminä siitä, että pinnan alla asustaa jopa 200-kiloisiksi kasvavia kalanvonkaleita).

Lounaan jälkeen lähdemme iltapäiväretkelle läheiselle tippukiviluolalle. Ensin kiidämme pitkähäntäveneellä, sitten taivallamme viidakkopolkua ja matkan viimeisen etapin taitamme moottoroidulla bambulautalla. Perillä luolassa stalagmiitit ja stalaktiitit esittävät loputtoman hidasta pantomiimiaan, jossa asentoa vaihdetaan kerran vuosituhannessa. Ikimuistoisinta paikassa taitaa kuitenkin olla tippukiviä esittelevän kansallispuistonvartijan kotitekoinen valonheitin: hän kantaa kädessään loisteputkea, johon virtaa tuova autonakku kulkee mukana lasten vaaleanpunaisessa koulurepussa. On siinä meillä raavas metsämies.

Stalagmiitit ja stalaktiitit esittävät loputtoman hidasta pantomiimiaan, jossa asentoa vaihdetaan kerran vuosituhannessa.

Paluumatkalla näemme sarvinokkalinnun seuraavan majesteettista nokkaansa yli järvenselän ja harmaita pikkuapinoita, silmälasilangureita, jotka leikkivät puissa kuin trapetsitaiteilijat.

Pimeän laskeuduttua lähdemme vielä yösafarille. Yhdentoista hengen ryhmämme rämpii, ryskyy ja pulisee metsässä puolitoista tuntia taskulamppujen valossa. Näemme hämähäkkejä, jättiläisheinäsirkkoja, skorpioneja ja pari myrkyllisen värikästä pikkukäärmettä, muttemme sivettikissoja tai mitään muita isompia yökyöpeleitä.

”Piditte niin kovaa meteliä, että kaikki eläimet karkasivat piiloon”, Big Man pahoittelee.

Seuraavana aamuna päätänkin ottaa ohjat omiin käsiini ja lähteä itsekseni melomaan ennen aamiaista.

Khao Sok ja gibbonien kutsu

Bambulautalla Khao Sokin tekojärven maisemissa.
Bambulautalla Khao Sokin tekojärven maisemissa.

Rantapenkereiltä jyrkästi nouseva viidakko on tiheä ja täysi. Kajakista katsottuna näyttää siltä kuin puut eivät tahtoisi millään mahtua metsään, vaan ne tönisivät ja tuuppisivat toisiaan ja koettaisivat väkisin tunkea toistensa yli kyynärpäät edellä. Mutta vain muutamat komeat, valkorunkoiset jättiläispuut onnistuvat kohoamaan omaan rauhaansa korkealle muiden puiden yläpuolelle.

Viidakon vehreyden yläpuolella näkyy puolen kilometrin korkeuteen kohoavien jyrkänteiden kalkkikivipintaa, jonka mustan, valkoisen ja harmaan sävyt ovat kuin abstraktista jättiläismaalauksesta.

Viidakkoon tutustuminen on kuin kuurupiilon leikkimistä. Metsän tietää sykkivän elämää mutta jokaista näköhavaintoa kohden on tehtävä paljon työtä.

Livun kajakilla hiljalleen viidakon reunaa. Kuuntelen ja katselen viidakon ääniä. Niin monenlaisen linnun laulua! Koetan arvuutella, mikä lehtien heilahdus johtuu tuulesta, mikä eläimistä. Pian lähettyvillä ryskyy oikein kunnolla ja pitkäkätiset varjohahmot heilauttelevat itseään oksalta toiselle. Gibboneita!

Uuaa-uuaa! Gibbonien aavemainen huhuilu herättää viidakon aamuun.

Alan ymmärtää viidakon viehätystä: Siihen tutustuminen on kuin kuurupiilon leikkimistä. Metsän tietää sykkivän elämää mutta jokaista näköhavaintoa kohden on tehtävä paljon työtä – ja oltava onnea mukana. Kun jotain sitten näkee, kohtaamiset ovat pikaisia mutta täynnä löytämisen riemua.

Näinpäs teidät! Tekisi mieli sanoa gibboneille, jotka ovat jo kadonneet omille teilleen.

Entisten sissien piilopaikka

Tällaisissa maisemissa järvellä yövytään.
Tällaisissa maisemissa järvellä yövytään.

Big Man tarpoo viidakkopoluilla paljain jaloin ja viheltelee ruokopillillä iloista marssimusiikkia. Aamiaisen jälkeen olemme lähteneet katsomaan alueen kuuluisinta nähtävyyttä, Namtaloo-luolaa. Nelikymppinen mies on viidakossa kuin kotonaan, sillä täällä hän on kasvanutkin. Kun saavumme luolan avaralle suuaukolle, jota valtava tippukivi koristaa kuin yksinäinen torahammas, Big Man kertoo isänsä kuuluneen kommunistisisseihin, jotka piileskelivät viidakossa 1970-luvun lopulla.

”Tämä luola oli heidän tukikohtansa”, hän sanoo.

Kommunistisissi on tosin hieman värittynyt sana, sillä kyseessä olivat tavalliset, vasemmistohenkiset opiskelija-aktivistit, jotka joutuivat pakenemaan Bangkokista viidakoihin, kun poliisit ja puolisotilaalliset oikeistoryhmät hyökkäsivät heidän yliopistoilleen vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen yhteydessä. Valtaan noussut sotilasjuntta nimesi opiskelijat yksipuolisesti kommunisteiksi voidakseen ampua heitä hyvällä omalla tunnolla.

Edessämme oleva luola oli täydellinen piilopaikka opiskelijoille, sillä se jatkuu 500 metriä pitkänä tunnelina, jonka toisessa päässä on pieni ja huomaamaton varauloskäynti. Jos sotilaat olisivat löytäneet luolalle, opiskelijat olisivat voineet paeta takakautta ulos.

Onneksi niiden kahdeksan vuoden aikana, jona 170 opiskelijasissiä piileksi Khao Sokin viidakossa, vain yksi heistä sai surmansa taistelussa. Lopulta opiskelijat saivat uudelta hallitukselta armahduksen ja palasivat koteihinsa.

”Tämä on mahtavaa! Nyt on olo kuin Indiana Jonesilla!”

On meidän vuoromme kulkea taskulamppujen valossa luolan halki. Katosta roikkuu lepakoita ja seinillä vipeltää sirkkoja sekä niitä väijyviä ilkeännäköisiä hämähäkkejä. Välillä kahlaamme nilkkojamme myöten luolan pohjalla virtaavassa joessa.

Alkumatkasta luola koostuu avarista holveista, mutta mitä pidemmälle kuljemme, sitä kapeammaksi se muuttuu ja virta syvenee. Viimeiset kymmenet metrit kahlaamme ahtaassa käytävässä rintakehää myöten vedessä. Reppumme kannamme päämme päällä.

”Tämä on mahtavaa! Nyt on olo kuin Indiana Jonesilla!” matkaseuralaiset hihkuvat.

He ovat vihdoinkin löytäneet seikkailun, jota he ovat muutoin turhaan etsineet viidakosta. Sillä sademetsä ei itsessään tarjoa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vaan se on rauhoittumisen paikka.

Viidakko on parhaimmillaan, kun siellä saa olla yksin tai kaksin ajatustensa kanssa. Jos menee suurella ryhmällä, viidakko pelästyy ja jähmettyy; se alkaa murjottaa ja esittää mykkäkoulua. Sademetsä ei siedä muita metelöijiä kuin itsensä.

Sissit pelastivat Khao Sokin

Sademetsän jylhiä puita polun varrella.
Sademetsän jylhiä puita polun varrella.

Khao Sokin sademetsä pelasti kommunistisissit ja sissit pelastivat metsän. He estivät metsäyhtiöiltä pääsyn sademetsään ratkaisevina vuosina 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, kun monet muut Thaimaan viimeisistä viidakoista hakattiin matalaksi. Lopulta Khao Sok julistettiin kansallispuistoksi vuonna 1980.

Khao Sok ja sitä ympäröivät neljä muuta suojelualuetta muodostavat yhdessä yli 4 000 neliökilometrin kokoisen suojellun viidakkoalueen. Se on Thaimaan viimeinen muisto eteläistä Kaakkois-Aasiaa aikoinaan peittäneestä laajasta sademetsävyöhykkeestä, joka on paljon vanhempi ja lajirikkaampi kuin Amazonin kuulut sademetsät.

Kaakkois-Aasian sademetsät ovat paljon vanhempia ja lajistoltaan rikkaampia kuin Amazonin kuulut sademetsät.

Kaakkois-Aasian sademetsistä tekee poikkeuksellisen arvokkaita niiden pitkä ja yhtäjaksoinen geologinen historia: mannerlaattojen liikkeet eivät ole kuljettaneet niitä eri ilmastovyöhykkeeltä toiselle eivätkä jääkaudet ole koskettaneet niitä, vaan niiden ilmasto-olosuhteet ovat pysyneet samana 160 miljoonan vuoden ajan. Metsien valtaisaa lajirikkautta on lisännyt se, että merenpinnan vaihteluiden ja saaristojen muodostumisen takia niiden ekosysteemit ovat saaneet kehittyä vuoroin eristyksissä ja vuoroin yhteydessä toisiinsa. Metsät ovat olleet kuin pieniä ja eristäytyneitä tutkimuslaboratorioita, joiden oudot kokeet on aina välillä sekoitettu keskenään.

Sademetsässä liikkuessaan saakin tuntea olevansa kuin luonnon antiikkikaupassa, jonka hyllyt notkuvat korvaamattoman arvokkaita posliiniesineitä.

Mutta koko metsää opiskelijasissitkään eivät onnistuneet suojelemaan. Vuonna 1982 Khao Sokin kupeeseen rakennettiin 95 metriä korkea Rachaprabha-pato ja 160 neliökilometriä sademetsää muuttui Thaimaan suurimmaksi järveksi.

Tekojärvi hätisti viimeisetkin opiskelijat viidakosta: vesi nousi 50–100 metriä heille tutuiksi käyneiden maiden yläpuolelle. Tukikohtaluola jäi vain nipin napin vedenpinnan yläpuolelle.

Vaikka monet vierailijat matkustavat Khao Sokiin käydäkseen vain ihailemassa tekojärven komeita maisemia ja tippukiviluolia, niin ikimuistoisimmat sademetsäkokemukset saa vaelluspoluilla varsinaisessa Khao Sokin kansallispuistossa.

Sademetsän siimeksessä

thaimaa-sademetsa
Sademetsän puut nousevat korkealle kuin katedraalin pylväät.

Vastaan pörrää heti alkumatkasta jättiläiskoppakuoriainen kuin taskukokoinen helikopteri. Sitten silmien editse leijailee polun yli jotain, joka ei olekaan suuri perhonen. Se paljastuu pieneksi liskoksi.

Alan epäillä näkemääni ja jään tuijottamaan puunrunkoon kiinnittynyttä ohutta liskoa. Ja sitten se lentää taas!

Tienviitan mukaan olen kävellyt vasta kaksi kilometriä puiston päämajasta, kun gibbonien palosireenit alkavat soida ympäri viidakkoa. Seuraan ääniä pois polulta pienen kosken rantaan. Kahlaan polviani myöten turkoosissa joessa, jonka vesi on niin kirkasta, että näen kalaparvet säntäilemässä pakoon jalkojeni ympäriltä.

Kun viimein pääsen joen toiselle rannalle, gibbonit ovat jo kadonneet ties minne. Mutta sademetsässä kärsivällisyys palkitaan aina jollakin yllättävällä tavalla: edestäni lehahtaa lentoon suuri kahlaajalintu, joka roikottaa nokassaan sammakkoa.

Keskipäivällä viidakko on kivettynyt, kunnes se taas herää eloon iltapäivän tunteina lehdet rapisten ja oksat ryskyen.

Istun rantakivelle pitämään keskipäivän siestaa suurten puiden varjossa. Päivän kuumina tunteina on turha tarpoa itseään läkähdyksiin. Keskipäivällä viidakko on kivettynyt, kunnes se taas herää eloon iltapäivän tunteina lehdet rapisten ja oksat ryskyen.

Katselen silmieni ohi räpytteleviä suuria, värikkäisiin juhlapukuihin tälläytyneitä perhosia ja alan miettiä niiden sielunelämää. Mahtavatko ne olla kirottuja sieluja, jotka ovat aiemmassa elämässään tehneet jotakin hirvittävän väärää, ja ovat nyt tuomittuja jatkuvaan hermostuneeseen räpyttelyyn. Korvaavatko ne nykyisellä kauneudellaan muille pahaa karmaansa?

Tai ehkä olen vain viettänyt liikaa aikaa buddhalaisessa maassa.

Khao Sok ja sademetsän salaisuus

Rantakivellä istuessani tuntuu siltä kuin sademetsä olisi paljastanut minulle salaisuutensa. Ensikertalaisena viidakossa usein ajattelee, että siellä on nähtävä mahdollisimman paljon ja niin sitä ryntää malttamattomana eteenpäin. Khao Sokissakin kuljetaan pitkin polkuja, jotka johtavat eri vesiputouksille. Mutta putouksia ei kannatta pitää määränpäinä vaan pelkkinä suuntina. Sillä todellisuudessa sademetsässä ei pääse minnekään. Samalla hetkellä, kun sinne astuu, on jo perillä.

Kiirehtimisen sijaan on hidastettava itsensä meditatiiviseen vauhtiin, kuljettava ääneti eteenpäin ja annettava viidakon hoitaa puhumisen. Se tekee sen laulamalla.

On kuljettava ääneti eteenpäin ja annettava viidakon hoitaa puhumisen. Se tekee sen laulamalla.

Viidakon lumo on sen puissa ja lehdissä, pienissä eläimissä ja suurissa äänissä. On osattava olla tyytyväinen näkemistään värikkäistä linnuista oudoista ötököistä, ja silloin huomaa, että ne ovat eläinkunnan otuksista usein kaikkein näyttävimmän näköisiä.

Vaikka Khao Sokissa asuu tiikereitä, leopardeja, malaijikarhuja, norsuja ja tapiireita, niin viidakkoon on turha mennä odottaen näkevänsä niitä. Muuten tulee vain pettymään. Sademetsään on mentävä katsomaan sitä itseään, luonnon suurinta ja lajirikkainta taideteosta.

Ja samalla on oltava valmis tekemään läheistä tuttavuutta ainakin muutaman verenhimoisen otuksen kanssa. Toisena patikointipäivänäni sademetsä yllättää minut nimensä mukaisesti rankkasateella. Saman tien iilimatoja on kaikkialla. Tuntuu kuin niitä sataisi päälleni: Kynsin iilimatoja irti nilkoistani ja sääristäni. Kopeloin niitä selästäni ja löydän kainaloistani. Yksi on kiertynyt napaani ja muutaman kerran huomaan kämmeneenikin pureutuneen iilimadon.

Onneksi ne ovat epämiellyttävyydestään huolimatta vaarattomia.

En voi kuin hymähtää alistuvasti: jos Big Man näkisi minut nyt, hän nauraisi makeasti.

Jokaisella paratiisilla on omat vartijansa.

Lue lisää:

Matkailijan luonto: sademetsät

Khao Sok -opas

Thaimaa-opas