Kuuban pääkaupungissa Havannassa ollaan yhä elävinään sosialismissa. Todellisuudessa raha ratkaisee Havannassa kaiken.
Teksti Ilkka Karisto
Havannalainen Ivett Gonzalez Cruz on herännyt tänään viideltä ja ryhtynyt pilkkomaan sipuleita kaksionsa keittiössä. Heti auringon noustua rouva Cruz on avannut puisen ulko-oven, joka johtaa suoraan Salud-kadun vilskeeseen.
Oveen on teipattu hinnasto:
kahvi 3 pesoa
virvoitusjuoma 5 pesoa
kinkkuleipä 10 pesoa
43-vuotias Cruz on yksi Havannan kymmenistätuhansista yksityisyrittäjistä, cuentapropistoista, jotka pyörittävät pikkubisnestä omassa kodissaan. Hän avasi kioski-kahvilansa 12 vuotta sitten muutettuaan Havannaan töiden perässä.
»Nyt kotikahviloita on monta kertaa enemmän kuin silloin. Näillekin kulmille avataan uusia joka viikko. Asiakkaita ei enää riitä kaikille», Cruz sanoo.
Nykyisin havannalaiset kaupittelevat kodeissaan ja niiden edustalla kaikkea mahdollista: laittomasti kopioituja dvd-elokuvia, porakoneita, manikyyrihoitoja, pitsaa.
Kommunistinen Kuuba salli pienimuotoisen yksityisyrittämisen vuonna 1993. Nykyisin havannalaiset kaupittelevat kodeissaan ja niiden edustalla kaikkea mahdollista: laittomasti kopioituja dvd-elokuvia, porakoneita, manikyyrihoitoja, pitsaa. Suurimmalla osalla pienyrittäjistä on toinenkin työ. Niin myös Ivett Cruzilla. Varsinaiselta ammatiltaan hän on sosiaalitukihakemusten käsittelijä valtion virastossa.
»Teen kahta työtäni vuoropäivin», Cruz selittää. »Valtion maksama palkka ei ole häävi, kolmesataa pesoa, mutta se tulee ajallaan, joka kuun 15. päivä. Silloin menemme aina mieheni kanssa juomaan pari olutta ja tanssimaan.»
Kuubassa on kahden valuutan järjestelmä
Kolmesataa pesoa ei tosiaan ole huima rahasumma. Euroina se tekee hitusen alle kympin. Mutta täällä, Havannan rapistuneissa keskustakortteleissa, silläkin juhlii: rommipaukun saa eteensä muutamalla eurosentillä.
Halvat hinnat selittyvät Kuuban kaksoisvaluuttajärjestelmällä. Kotikahviloissa, nuhjuisissa äijäbaareissa, toreilla ja kaduilla maksuvälineenä toimii paikallinen peso, moneda nacional. Kaikkialla muualla tarvitaan cuc-lyhenteellä tunnettuja vaihdettavia pesoja, pesos convertibles. Ja sitten hinnat ovatkin liki eurooppalaista tasoa.
Kahden valuutan järjestelmä on muuttanut Kuubaa enemmän kuin mikään sitten vallankumouksen.
Vuodesta 1994 käytössä ollut kahden valuutan järjestelmä on muuttanut Kuubaa enemmän kuin mikään sitten Fidel Castron ja kumppaneiden vallankumouksen. Se on jakanut kansan kahteen kastiin: onnekkaita ovat ne, jotka pääsevät käsiksi turistirahaan. Jos lompakosta ei löydy cuceja, kulutusmahdollisuudet ovat rajatut. Ei voi tehdä ostoksia supermarketissa, ei voi ajaa taksilla, ei syödä ravintolassa. Eipä siis ihme, että cucien perässä tuntuu juoksevan koko Havanna.
Havannan huippukuntoon puunattu Plaza Vieja
»Hello, my friend!»
»Amigo! Want to buy cigar? Cuba girl?»
»One dollar! give me one dollar! One cuc, one cuc!»
»Where you come from? Holland?»
Havannan vanhassakaupungissa joka toisella nuorella miehellä on asiaa ohi kulkevalle ulkomaalaiselle. Muuten tunnelma on leppoisan pikkukaupunkimainen. Kaduilla liikkuu harvakseltaan autoja, enemmän näkee polkupyöräriksoja.
Plaza Viejan terassiravintolassa orkesteri soittaa Buena Vista Social Club -yhtyeen hittikappaletta Ay mama, qué pasó? Mutta hetkonen… sama kappale soi myös aukion toisella laidalla, kilpailevan orkesterin toimesta. Ja nurkan takana kolmas pumppu veivaa Guantanameraa.
Tällä aukiolla turisteille tarjotaan kaikki Kuuba-kliseet. Perinneasuun pukeutunut sikarinkäärijäeukko kauppaa paksuja jötkäleitään. Sellainen huulessaan voikin sitten lösähtää terassituoliin siemailemaan mojitoa. Harmi vaan, että tusinasikari hajoaa suuhun ja mojitot ovat laihoja ja ylihintaisia, ja laskuun upotetaan vielä erilaisia palvelulisiä.
Harmi vaan, että tusinasikari hajoaa suuhun ja mojitot ovat laihoja ja ylihintaisia, ja laskuun upotetaan vielä erilaisia palvelulisiä.
Puitteet ovat kuitenkin hulppeat. Plaza Viejaa reunustavat palatsimaiset talot on puunattu huippukuntoon. Maassa ei näy roskan roskaa. Paikat on pantu kuntoon turistien tuomalla rahalla: vanhassakaupungissa valtion omistamien hotellien ja ravintoloiden kaikki tuotot käytetään alueen kunnostustöihin.
Restaurointi aloitettiin jo 30 vuotta sitten, ja paljon onkin saatu pelastetuksi, mutta vieläkin jokin talo romahtaa korjauskelvottomaan kuntoon keskimäärin joka kolmas päivä. Ei tarvitse kävellä kuin kaksi korttelia Plaza Viejalta, ja kaupungin ilme muuttuu rähjäisemmäksi. Talojen seinistä pursuaa epämääräisiä sähköjohtovyyhtejä, jos jonkinmoista putkenpätkää ja ilmastointilaitehäkkyrää.
Havannan vanhassakaupungissa asuu noin 70 000 ihmistä. Matkailijalle alue tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa kuubalaisten arkeen, sillä elämä levittäytyy kaduille: ovien kynnyksillä istuskellaan, pelataan shakkia, juorutaan ja soitetaan kitaraa. Valtaosa turisteista ei kuitenkaan näe tätä puolta vanhastakaupungista. Jostain syystä he kävelevät vain niitä kolmea tai neljää katua, joiden varrelta löytyvät luksushotellit, matkamuistomyymälät ja Ernest Hemingwayn vanhat kantakapakat.
Kommunistinen Kuuba liemessä
Havannan turistikadulla unohtaa helposti olevansa kommunistisessa valtiossa. Kuuba on näillä nurkilla kaupallisimmillaan, mutta todellisuudessa turistien rahat valuvat kommunistipuolueen kirstuun: kaikki paraatipaikoilla sijaitsevat baarit, ravintolat ja kaupat ovat valtion omistuksessa.
Kuubalaiseen kommunismiin pääsee tutustumaan tarkemmin Vallankumouksen museossa vanhankaupungin laidalla. Entiseen presidentinpalatsiin pystytetty kolmikerroksinen museo esittelee virallisen version vuoden 1959 vallankumouksen syistä ja seurauksista. Vitriinejä on satoja ja niissä kaikenlaista kiehtovaa, kuten Che Guevaran vanha piippu.
Mutta vielä kiinnostavampaa on se, mikä jätetään kertomatta. Kronologisesti etenevä näyttely tyssää kuin seinään vuoden 1990 kohdalla. Kun museovahdilta kysyy, missä kerrotaan 90-luvusta, vastaukseksi saa olkapäiden kohauttelua ja kehotuksen mennä pihalle ihastelemaan lasikuvun alla lepäävää Granma-laivaa, jolla Fidel Castro ja 81 muuta kapinallista seilasivat Kuubaan joulukuussa 1956.
On ymmärrettävää, että 1990-luvusta ei haluta kertoa. Silloin Kuuba oli liemessä.
Havannalaiset ryhtyivät käyttämään arjestaan nimitystä la lucha, taistelu. Moni pärjäsi pihistämällä työpaikaltaan tavaraa ja myymällä sitä mustassa pörssissä.
Neuvostoliiton hajottua maan tuonnista ja viennistä katosi 80 prosenttia. Autoihin ja maatalouskoneisiin ei riittänyt bensaa, koululaiset joutuivat pärjäämään ilman kyniä. Havannalaiset ryhtyivät käyttämään arjestaan nimitystä la lucha, taistelu. Moni pärjäsi taistelussa pihistämällä työpaikaltaan tavaraa ja myymällä sitä mustassa pörssissä.
Eniten ihmisiä kiukutti puute ruuasta. Kuubalaisten keskipaino tippui parissa vuodessa lähes kymmenen kiloa. Elintarvikepula oli tehdä sen, mitä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA oli vuosikymmenten ajan yrittänyt: kaataa Fidel Castron hallinnon.
Niin ei käynyt. Nälkäiset ihmiset eivät sittenkään lähteneet kaduille osoittamaan mieltään vaan ryhtyivät joukolla kaupunkiviljelijöiksi. Palstoja nousi kaikkialle: puistoihin, joutomaille, talojen pihoille, parvekkeille ja katoille.
Ruokapula hellitti, mutta viljelmät jäivät. Nykyisin Havannassa on noin 4000 kaupunkiviljelmää. Niissä kasvaa yli puolet kaupungissa syötävistä vihanneksista.
Kierros Havannan kaupunkiviljelmällä
Maatalousinsinööri Medardo Valdes kyykistyy salaattipenkin ääreen ja työntää sormensa syvälle multaan. Ympärillä kohoaa tylyjä lähiökerrostaloja. Läheisen koulun pihalta kaikuu lasten mekastus. Ollaan Alamarin lähiössä, kymmenen kilometrin päässä Havannan keskustasta.
Medardo Valdes on asunut Alamarissa koko ikänsä. Kahdeksan vuotta sitten hän hylkäsi yliopistouransa ja siirtyi kaupunkiviljelmä Vivero Alamarin tekniseksi johtajaksi. Viiden naapuruksen 90-luvun pulavuosina perustama osuuskunta oli kasvanut Havannan suurimmaksi kaupunkitilaksi, joka työllisti jo yli sata ihmistä.
»Viljelemme tällä hetkellä 270 eri lajia, ja kaikki on luomua. 90 prosenttia sadosta myydään lähialueen asukkaille. Hinnat ovat hieman halvemmat kuin valtion toreilla», Valdes kertoo.
Kierrämme tilukset Valdesin kanssa. Viisikymppinen insinöörimies on innoissaan kaupunkiviljelystä. Se on mullistanut hänen oman ruokavalionsakin. »Nyt voin syödä monia kasveja, joita ei aiemmin saanut mistään. Esimerkiksi munakoiso, porkkana ja parsakaali olivat Kuubassa tuntemattomia yli 30 vuoden ajan.»
Hapan bulgarialainen juusto ja puolalaiset säilykenakit olivat tuttu näky kuubalaisissa keittiöissä.
Kylmän sodan aikana Kuuban roolina oli ollut tuottaa sokeria ja sitrushedelmiä koko sosialistileirin tarpeisiin. Juuri muuta ei pelloilla kasvanutkaan. Ruoka saatiin vastalahjana Itä-Euroopan maista: hapan bulgarialainen juusto ja puolalaiset säilykenakit olivat tuttu näky kuubalaisissa keittiöissä.
Kierros jatkuu jo kolmatta tuntia. Iltapäivän aurinko porottaa armotta, mutta vielä on vilkaistava minttupuskia. »Tämä on parasta mahdollista minttua», Medardo Valdes sanoo ja taittaa pari oksaa nuuhkittavaksi.
»Myymme osan sadosta Havannan huippuhotelleihin, esimerkiksi Nacionaliin ja Habana Libreen. He tarvitsevat sitä tietysti mojitoihin.»
Juoma olisikin jo paikallaan. Taksi!
Illallinen Havannan kuubalaisessa yksityisravintolassa
Kuin tilauksesta eteemme kurvaa reteä jenkkirauta, vuosimallin 1952 Plymouth.Sellaisella autolla kelpaa karauttaa hotelli Nacionalin pihaan. Vedadon puutarhakaupunginosassa sijaitseva Nacional oli näet aikoinaan yhdysvaltalaisten mafiapomojen suosikkihotelli. Joulukuussa 1946 siellä järjestettiin mafiasukujen suurkokous, jossa sovittiin huumekaupan reviireistä. Ruokalistalla oli muuan muassa kilpikonnaa ja flamingon rintaa. Frank Sinatra esiintyi iltaisin.
Kymmenen vuotta myöhemmin mafiosot pyörittivät jo Kuuban taloutta. He omistivat pankkeja, hotelleja ja kasinoketjuja. Fidel Castron kaapattua vallan mafiosot häipyivät, mutta hotelli Nacional jäi entiselleen. Rusettikaulaisen hovimestarin tarjoilema mojito on ensiluokkainen – Medardo Valdes ei turhaan kehunut minttuaan. Terassilta aukeaa näkymä merelle. Floridan rannikko on vain 170 kilometrin päässä.
Puolen tunnin kävely Nacional-hotellilta John Lennon -puistoon saisi jokaisen kolonialistisen arkkitehtuurin ystävän kuolaamaan. Vastaan tulee toinen toistaan komeampia villoja, joista suurin osa on rakennettu 1910- ja 20-lukujen taitteessa, jolloin Havannan yläluokka rikastui sokeribisneksillään.
Osa huviloista on nyt myytävänä. Viime syksynä Kuuba yllättäen salli asuntojen myymisen ja ostamisen. Päätös merkitsi monelle suvulle äkkirikastumista: vanhan perintötalon voi vihdoin laittaa rahoiksi.
Ulkomaalaiset eivät tosin vieläkään pääse hieromaan asuntokauppoja. Onneksi Vedadon palatseihin pääsee kuitenkin vierailemaan. Moni asukas on nimittäin avannut kotiinsa paladarin eli yksityisen kotiravintolan.
Turistikin pääsee vierailemaan Vedadon palatseihin. Moni asukas on nimittäin avannut kotiinsa paladarin eli yksityisen kotiravintolan.
Hiljaisella Calzada-kadulla valkeana hohkava kaksikerroksinen art deco -tyylinen Paladar El Portal de Calzada näyttää lupaavalta. Saamme pöydän terassilta ja kuulemme omistajapariskunnan tarinan. Vielä vuosi sitten Antonio Baro ajoi taksia ja Victoria Lara työskenteli pankkivirkailijana.
»Oma ravintola oli Antonion unelma, ja kun suvullani sattui olemaan tämä talo, päätimme ottaa riskin», Lara kertoo.
Yksityisen ravintolan perustaminen sallittiin vuonna 1993. Aluksi valtio asetti tiukkoja rajoituksia. Asiakaspaikkoja sai olla vain 12, eikä paladareissa ollut lupa tarjota naudanlihaa tai äyriäisiä.
Sääntöjä kierrettiin yleisesti, ja nyt niitä puretaan. Muutama vuosi sitten asiakaspaikkojen maksimimäärä nostettiin viiteenkymmeneen. »Kaikki on helpottunut. Saimme kaikki tarvittavat luvatkin yhdessä päivässä», Victoria Lara sanoo.
Vedadon prameissa paladareissa hinnat ovat toista luokkaa kuin rähjäisten keskustakortteleiden kotikahviloissa: annokset maksavat yleensä vähintään kymmenen euroa.
Paladarien omistajat lukeutuvat nyky-Kuuban menestyjiin. Vielä tuottoisampi bisnes on turistien majoittaminen kotimajoituksessa, casa particularissa. Vuokraamalla talostaan neljää tai viittä huonetta on mahdollisuus yltää tuhansien eurojen kuukausituloille.
Valtiollekin turismi on ylivoimaisesti tärkein tulonlähde. Kuubaan matkustaa vuosi vuodelta enemmän matkailijoita, ja paradoksaalista kyllä, tilanne alkaa muistuttaa sitä turisti-apartheidia, joka edelsi Castron vallankumousta. Vielä muutama vuosi sitten laki kielsi Kuuban kansalaisilta pääsyn Varaderoon, jossa ovat maan hienoimmat hiekkarannat. Nyt kuubalaisilla on lupa mennä Varaderoon, mutta hyvin harvalla on varaa yöpyä siellä.
Kaikkia nykymeno ei miellytä. Toisinajattelijat löytyvät nekin Vedadosta, yliopiston nurkilta.
Kuubalainen ongelma: halutako lääkäriksi vai ravintolapianistiksi?
Baarin nimi on G. Asiakkaissa on opiskelijoiden lisäksi paljon muusikoita ja tyylitietoista taideväkeä. Tyylikäs on baarikin: Huonekorkeus on yli viisi metriä. Avoimista ikkunoista puhaltava lempeä tuulenvire laittaa katosta roikkuvat pallolamput heilumaan.
Viereisen pöydän lippispäiset hiphopparit ottavat kontaktia. Puhe kääntyy pian politiikkaan. Ja koska ollaan Kuubassa, silloin on parasta madaltaa ääntään. »Koskaan ei voi tietää, kuka kuuntelee. Voit kirjoittaa kaiken mitä sanon, mutta et voi käyttää oikeaa nimeäni», kuiskaa 28-vuotias mies, jota kutsutaan tässä Juaniksi.
Juan on ammatiltaan opettaja. Palkkaa hän saa 300 pesoa eli alle kymmenen euroa kuussa. Sillä summalla ei saisi paladareista edes yhtä annosta. »Hallitus yrittää uskotella, että elämme yhä sosialismissa ja ihmiset ovat tasa-arvoisia. Todellisuudessa järjestelmä pakottaa koulutetutkin ihmiset juoksemaan turistien rahan perässä kuin mitkäkin kerjäläiset.»
”Järjestelmä pakottaa koulutetutkin ihmiset juoksemaan turistien rahan perässä kuin mitkäkin kerjäläiset.”
Turismi saattoi 1990-luvulla pelastaa Kuuban talousromahdukselta. Samalla se kuitenkin räjäytti tuloerot ennennäkemättömän räikeiksi. Turisteille esiintyvä ravintolapianisti voi tienata yhdessä illassa tippeinä lääkärin puolen vuoden palkan verran.
Voi olla, että kohta yksikään kuubalainen ei enää halua lääkäriksi tai opettajaksi, mutta maassa on puoli miljoonaa innokasta ravintolapianistia.
Ennemmin tai myöhemmin Kuuban on muututtava, se on selvä. Maata viime vuodet johtanut Raúl Castro, Fidelin 84-vuotias pikkuveli, on puhunut paljon talousuudistuksista. Ja on niitä jo tehtykin. Juanille pelkkä talouden uudistaminen ei riitä.
»Haluan elää sellaisessa Kuubassa, jossa voin sanoa mielipiteeni ääneen ilman että minun tarvitsee pelätä seurauksia», hän sanoo.
Milloin sellainen Kuuba on todellisuutta? Juan miettii pitkään, ja kuiskaa sitten: »Ehkä sen jälkeen kun veljekset kuolevat. Ehkä.»
Eläköön Kuuba!
Aamulla kadulta kuuluu outoja ääniä. Joku huutaa megafoniin. Jokaista huutoa seuraa väkijoukon kohahdus.
Mitä? Onko kansa lähtenyt kaduille?
Ääni tulee Malecónilta, Havannan kuuluisalta rantabulevardilta. Kymmenientuhansien nuorten kulkue marssii iskulauseita huutaen. Mutta ei. Täällä ei olla vaatimassa muutosta, vaan osoittamassa tukea Kuuban kommunistiselle puolueelle.
»Eläköön Fidel! Eläköön Raúl!» parikymppinen nainen kiljuu megafoniin. Marssijat vastaavat huutoon, mutta vaisusti.
»Eläköön yliopistot! Eläköön Kuuban nuoriso!»
Nyt vastaushuuto on paljon innokkaampi.
»Eläköön puolue!»
Taas hiljenee. Moni pitää suunsa tyystin kiinni.
»Alas Yhdysvaltain imperialismi! Eläköön Fidel! Eläköön Raúl!»
Vaisua, vaisua. Nämä nuoret eivät selvästikään ole paikalla vapaaehtoisesti. Suurin osa marssii koulupuvussa.
Puolen minuutin välein tulee isompi aalto, joka pärskähtää rantavallin yli ja kastelee jalankulkijat.
Tunnin kuluttua viimeinenkin marssija on ohittanut risteyksen. On sunnuntaiaamu, ja Havanna on kerrankin hiljainen. Yleensä niin vilkkaalla Malecónilla kulkee nyt vain yksi kumarainen ukko. Rantavallin takaa voi kuulla tyrskyjen iskeytyvän kallioon. Puolen minuutin välein tulee isompi aalto, joka pärskähtää rantavallin yli ja kastelee jalankulkijat. Viiden minuutin verkkaisen kävelyn aikana ukko ei kastu kertaakaan.
Ehkä hän on onnekas. Tai sitten hän on oppinut sovittamaan askeleensa meren tahtiin.
Lue myös: Havanna-matkaopas
Lue myös: Kuuban parhaat matkakohteet
