Che Guevara – vallankumouksellisen viimeinen matka

Che Guevaraa esittävä seinämaalaus Kuuban pääkaupungissa Havannassa. Kuva: Kamira / Shutterstock

Puolivuosisataa sitten otetussa, eräässä aikansa ikonisimmista valokuvista partainen mies makaa yläruumis paljaana betonisen pesualtaan päälle nostetuilla paareilla. Vartalon luodin reistä ja avointen silmien kuolleesta tuijotuksesta huolimatta hän näyttää lähes elävältä. Kuin hän olisi nousemassa istumaan ruumiinpesulaveriltaan.

Vaikutelma johtuu pitkälti siitä että yksi sotilaista nostaa vainajan päätä pitkistä hiuksista. Kuva on otettu Vallegranden pikkukaupungin sairaalan pesulassa, Bolivian altiplanon ja Amazon-pohjaisen viidakon välimaastossa. Paareilla makaa argentiinalaisen lääkärin Ernesto Rafael Guevara de la Sernan eli maattoman latinalaisamerikkalaisen ammattivallankumouksellisen Che Guevaran ruumis.

Teksti: Petri Kosonen

Ruumis tuotiin maailman median ihmeteltäväksi helikopterin jalaksen kiinnitettynä läheisestä La Higueran kylästä, missä teloitus oli tapahtunut 9. lokakuuta vuonna 1967. Sinä päivänä syntyi legenda jonka keskiössä on asepalveluksesta vapautettu astmaatikko, josta tuli sikaria poltteleva sissipäällikkö. Vapaaehtoinen teloittaja, joka pääsi rauhanaktivistien bannereihin. Ateisti, josta tuli monille Kristus-hahmo. Antikapitalisti, jonka kuvalla nykyisin markkinoidaan niin urheiluvälineitä kuin kiinteistöjä.

Ristiriita reppureissaavan maailmanparantajan ja kylmäverisen tappajan persoonassa jäi ikuiseksi arvoitukseksi.

Fyysisesti Ernesto Guevara syntyi Argentiinan Rosariossa 14.7.1928. Hänen vanhempansa olivat liberaalia, ylempää keskiluokkaa, ja isä Ernesto Guevara Lynch katolisen kirkon vastainen sekä Espanjan sisällissodan aikana tasavallan kannattaja.

Ristiriita reppureissaavan maailmanparantajan ja kylmäverisen tappajan persoonassa jäi ikuiseksi arvoitukseksi.

Nuoruutensa Ernesto jr vietti Buenos Airesisssa. Hän oli heiveröinen poika, jonka vaikean astman takia viisilapsinen perhe joutui välillä muuttamaan saasteisesta pääkaupungista (!) vuoristoiseen Córdoban maakuntaan. Astma ei kuitenkaan estänyt nuorempaa Ernestoa harrastamasta rugbya.

Argentiinassa hallitsi tuolloin populistinen, sotilasvallankaappauksella 1946 valtaan noussut, presidentti Juan Peron vaimonsa Eva Peronin kanssa. ”Evitalla” oli lujat sidokset työläisliittolaisiinsa descamisadoihin, paidattomiin, ja järjestelmä muistutti verhotusti Kolmannen valtakunnan kansallissosialismia. Guevarat taas olivat taipumattomia antiperonisteja.

Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirja

1952 alussa Ernesto ilmoitti ottavansa vuoden vapaata lääketieteen opinnoistaan ja lähti ystävänsä Alberto Granadon (1922-2011) kanssa moottoripyörämatkalle ympäri Etelä-Amerikkaa. Hän oli jo vuonna 1950 tehnyt yksin apumoottorilla varustetulla polkupyörällä 6400 kilometrin matkan kotimaansa pohjoisosiin, mutta tämä oli ensimmäinen ulkomaanmatka.

Matkalla syntyneet muistiinpanot julkaistiin Guevaran kuoleman jälkeen nimellä Notas de viaje (suom. Moottoripyöräpäiväkirja 1997) ja myöhemmin niiden perusteella tehtiin meilläkin esitetty elokuva.

Päiväkirjat ovat hänen itsensä jälkeenpäin muokkaamia ja mahdollisesti vielä myöhemmin legendan tarpeisiin sovitettuja. Matkoista huolimatta Erneston sanotaan suoriutuneen kuuden vuoden lääketieteen opinnoista kolmessa vuodessa. Mutta ei anneta liian kriittisen tarkastelun pilata hyvää tarinaa.

La Poderosa II:ksi ristitty 500-kuutioinen Norton kiisi ensin yli pampan etelään Patagoniaan, ja sitten yli Andien ja eurooppalaisoloisten viininkasvatusalueiden. Pyörän merkitystä matkanteossa on jälkeenpäin painotettu, vaikka se romuttui ajokelvottomaksi jo heti kohta Chilen puolella.

Ernesto kirjoitti päiväkirjaansa lakonisesti, että enää he eivät olleet moottoripyöräpummeja, vaan pelkkiä pummeja. He kehittivätkin pummaamisesta lähes taidetta, ja matka jatkui liftaten ja jäniksinä laivalla kohti pohjoista.

Siihen asti melko suojattua elämää viettänyt, Ernesto sai ensimmäisen kunnon kosketuksensa työläisten riistoon pohjoisen Chilen kuparikaivoksilla, missä kaivostoimintaa hallitsivat amerikkalaisyhtiöt Anaconda ja Kennecott. Chilen kielletyssä kommunistisessa puolueessa niitä pidettiin ”gringo- imperialismin” ilmentyminä. Silloin nuoren Guevaran mielessä alkoi varmasti itää ajatus oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Päiväkirjaansa hän kirjoitti, että tärkeintä Chilelle olisi päästä eroon hankalasta jenkki-kaveristaan.

Perussa kaksikko tutustui Machu Picchun raunioihin, jotka jäivät matkan ainoaksi turistinähtävyydeksi.

Perussa kaksikko tutustui Machu Picchun muinaisen inkakaupungin raunioihin, jotka jäivät heidän matkansa ainoaksi varsinaiseksi turistinähtävyydeksi.

Matka jatkui Iquitosin kaupungin lähelle, Amazonin viidakkoon, missä kaksikko vietti kaksi viikkoa leprapotilaille perustetussa siirtokunnassa. Viimeistään siellä heistä kummastakin kasvoi mielestään leprologian asiantuntijoita, jollaisina he olivat mainostaneet itseään jo alkumatkasta.

Nuoret miehet jatkoivat matkaa alas Amazon-virtaa rakentamallaan lautalla ajautuen välillä Brasiliankin puolelle.

Kolumbian Leticiasta he lensivät kuljetuskoneella Bogotaan. Sieltä äidilleen Celia de la Sernalle kirjoittamassa kirjeessä Ernesto kritisoi oikean laidan poliisivaltiota, ”missä kansaa sorrettiin enemmän kuin hänen missään muussa vierailemassaan maassa”.

Alberto Granado, joka oli tuolloin jo lähempänä kolmeakymmentä ja valmis biokemisti, sai työpaikan Caracasissa leprasairaalassa, ja Ernesto päätti palata Venezuelasta rahtikoneella kotiin päättämään opintonsa. Paluu ei kuitenkaan onnistunut ongelmitta. Kone koukkasi Miamin kautta ja siellä tehtävä lyhyt välilasku venyi koneen teknisten ongelmien vuoksi kuukauden pituisiksi.

Tuona aikana Ernesto elätti itseään vaihtelevien tietojen mukaan luultavasti ainakin tiskaamalla baarissa. Vanhempi Ernesto Guevara kertoi myöhemmin poikansa nauttineen ensikosketuksestaan Yhdysvaltoihin. Syvä kriittisyys maata kohtaan syntyi vasta myöhemmin.

Miamissa Ernesto elätti itseään tiskaamalla baarissa.

Kotiin päästyään Ernesto suoritti loppuun lääketieteen opintonsa ja osallistui kutsuntoihin, joissa hän sai vapautuksen varusmiespalveluksesta. Oli vuosi 1953 ja tie oli auki nuorelle Guevaralle. Tällä kertaa hän lähti matkaan lapsuuden ystävänsä Carlos ”Calica” Ferrerin (s.1928) kanssa, ja matkalta tehdyt hajanaiset muistiinpanot julkaistiin kotiin lähetettyjen kirjeiden ohella nimellä Otra vez (suom. Tien päällä taas, 2003)

Kuten Chilessä, Ernesto tutustui matkansa ensimmäisessä kohteessa, Boliviassa, kaivostyöläisten elämään ja kirjoitti päiväkirjaansa yksityiskohtaisia kuvauksia vierailusta kaivoksessa ja mineraalien tuotannosta. Hän pääsi seuraamaan aitiopaikalta bolivialaisten kaivostyöläisten lakkoilua, ja tämä oli saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että vallankumousta tarvitaan myös Amerikoissa. Samoihin aikoihin Ernesto tapasi guatemalalaisia opiskelijoita, jotka saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että juuri pieni Väli-Amerikan maa, Guatemala olisi oikea paikka aloittaa hänen henkilökohtainen missionsa.

Ernesto ja Varlos nousit laivaan Ecuadorin Tumbesissa. Guayaquilin satamassassa heidän tiensä erosivat. Carlos jatkoi Venezuelaan ja Ernesto seilasi ohi Kolumbian ja Panaman välisten tiettömien taipaleiden. Hän jatkoi matkaansa halki Keski-Amerikan kannaksen kohti Guatemalaa.                                  

Guatemala – banaanilaivasta barrikadeille

Jorge Ubicon (1878 – 1946) sotilashallituksen jälkeen Guatemalassa oli vuodesta 1945 asti ollut vallassa Latinalaisen Amerikan maalle harvinainen liberaalivasemmistolainen hallitus, jota armeija oli tosin useampaan otteeseen yrittänyt horjuttaa. Presidentti José Arévalon (1904 – 1990) johtamaan maahan oli virrannut poliittisia pakolaisia ympäri Latinalaista Amerikkaa: argentiinalaisia antiperonisteja, kuubalaisia Batistan vastustajia (joita Ernesto oli taavannut jo Costa Ricasssa) sekä kommunisteja Perusta ja Nicaraguasta.

Vuonna 1951 presidentiksi oli valittu yhtä kaikki vasemmalle kallistuva Jacobo Árbenz Guzmán (1913 – 1971). Tämä entinen sotilas oli jatkanut sosiaalisia uudistuksia, jopa entistä radikaalimpia. Hän oli tehnyt seuraavana vuonna maareformin, jossa hän tarjoutui ostamaan bostonilaisen United Fruit Companyn käyttämättömät maat maatyöläisille samaan hintaan, jonka yhtiö oli ilmoittanut maiden arvoksi verotuksessaan. Tämä oli tietenkin vain murto-osa maiden todellisesta arvosta ja se riitti hermostuttamaan banaanipatruunat. Sotilashallitusten aikaisemmin tukema amerikkalaisyhtiö käytännössä hallitsi maan Karibian rannikkoa.

Guatemala oli Keski-Amerikan köyhin ja korruptoitunein maa, joten hedelmäjätin oli helppo asettua sinne 1900-luvun alussa. Yhdysvaltojen pyrkimys vallata Keski-Amerikan kannas 1800-luvulla sai nyt jatkoa dollari-imperialismin muodossa. Pian yhtiö omisti välillisesti maan rautatieverkoston sekä Puerto Barrioksen sataman.

Guatemalassa Ernesto Guevara päätyi lastaamaan banaaneja Puerto Barrioksen satamassa

Joulun alla 1953 Ernesto Guevara saapui Guatemalaan. Koska hän ei ollut saanut työlupaa harjoittaakseen lääkärin ammattia, hän päätyi lastaamaan banaaneja Puerto Barrioksen satamaan, tietyömaalle ja kirjoittamaan argentiinalaisiin lehtiin artikkeleja, joista monet tosin julkaistiin vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen. Ernesto oli tähän mennessä lukenut hyvin Marxinsa ja Junginsa, mutta sosialismin teoria oli kuitenkin vain teoriaa. Hanttihommissa porvarispoika pääsi tutustumaan myös sisältäpäin todelliseen työväenluokkaan, jonka asialle hän oli jo päättänyt omistaa elämänsä.

Ernesto tutustui tulevan perulaisen vaimonsa Hilda Gadean (1921–1974) kautta niin Árbenzin hallinnon korkeisiin tahoihin kuin nicaragualaisiin ja kuubalaisiin pakolaisiin. Monet kuubalaisista olivat heinäkuussa ottaneet osaa Fidel Castron (1926-2016) johdolla hyökkäykseen Moncadan kasarmeille Santiago de Cubassa kaataakseen diktaattori Fulgencio Batistan (1901–1973). Heidän johtajansa oli yhä vangittuna, mutta selvä oli ettei taistelu ollut vielä ohi. Guatemalassa ilmasto oli ollut oikeanlainen uudelleenjärjestymiseen.

Yhdysvalloissa kylmä sota ajoi poliitikot vainoharhaisiksi. Jos kommunismi saisi jalansijan Amerikan mantereella dominopalikat saattaisivat kaatua kuten Kaukoidässä: Punainen Kiina oli auttanut Pohjois-Korean pitämään asemansa Korean niemimaalla ja Indokiinan sota oli päättynyt ranskan siirtomaa-armeijan nöyryytykseen Dien Bien Phun taistelussa keväällä 1954. Kaakkois-Aasiaan oli syntynyt kommunistinen Pohjois-Vietnam. Nyt pelättiin neuvostotasavallan syntymisestä Texasin ja Panaman kanavan väliin.

Yhdysvaltojen Guatemalan suurlähettiläs John Peurifoy (1907 – 1955) vaati armeijan upseerien välityksellä presidentti Árbezia erottamaan kommunistit hallinnostaan. Presidentti vastasi tähän, että he eivät olleet vaarallisia kun heidän annettiin toimia näkyvästi eikä pakoteta maan alle. Hän siteerasi vielä Argentiinan Perónia sanomalla kommunismin olevan vaikutukseltaan kuin stryktiiniä, hyödyllistä pienissä määrissä, mutta hyvin vaarallista suuremmissa.

United Fruitin maiden kansallistaminen ja tšekkoslovakialaisen aselastin saapuminen Guatemalaan keväällä 1954 oli viimeinen pisara. Varsin huonosti onnistunut asekauppa oli tehty tämän itäblokin maan kanssa, koska Yhdysvallat oli vuonna 1948 lopettanut asekaupan Guatemalan kanssa ja painostanut liittolaisiaan tekemään samoin. Siksi ruotsalaisen rahtialus Alfhemin saapuminen Puerto Barrioksen satamaan 15. toukokuuta aiheutti hämmennystä joka paikassa. Kaupunki suljettiin ulkopuolisilta ja kaiken ylle laskeutui salaperäisyyden verho.

Yhdysvallat syytti YK:ssa Neuvostoliittoa sekaantumisesta Guatemalan sisäisiin asioihin. Árbenz ei ollut kommunisti, eikä Neuvostoliitolla ollut mitään tekemistä Guatemalan kanssa, mutta mccarthyismin vääristäessä todellisuutta uhkakuva oli helppo luoda. Presidentti Eisenhowerin läheiset miehet, Yhdysvaltojen ulkoministeri John Foster Dulles (1888 – 1959) ja hänen veljensä CIA:n päällikkö Allen Dulles (1893 –1969) olivat aikaisemmin olleet United Fruitin lainopillisia neuvonantajia.

Kesäkuussa 1954 eversti Carlos Castillo Armasin (1914 – 1957) johtama ja CIA:n Nicaraguassa ja Hondurasissa kouluttama, vain 4000 miehen kapinallisarmeija ylitti Guatemalan rajan ja jatkoi etenemistään United Fruitin rajan molemmin puolin levittyvien maiden kautta kohti pääkaupunki Guatemalaa. Matkalla joukkoon mm. liittyi lukutaidottomia maatyöläisiä, joille oli luvattu uudet kengät tai ase. Samaan aikaan Hondurasista ilmaan nousseet tunnuksettomat amerikkalaiskoneet pommittivat Guatemalan kaupunkia ja Puerto Barriosia.

Pommitetussa pääkaupungissa Ernesto ilmoittautui loukkaantuneita hoitaviin lääkintäjoukkoihin ja öisin kadulla partioiviin nuorisoprikaateihin. Meni kuitenkin monta päivää ennen kuin terveydenhuoltoministeri lähetti hänet Maestron terveyskeskukseen. Hän pyrki myös vapaaehtoisena rintamalle, mutta ketään ei tuntunut enää kiinnostavan. Peli oli jo menetetty.

Viimeisinä päivinään Guatemalassa Ernesto tutustui myöhemmin muidenkin reppureissaajien hyvin tunteman Atitlán-järven rantoihin. Ernesto Guevara oli kääntynyt entistä jyrkemmin aseellisen vallankumouksen tielle.

Pohjoisesta orkestroitu Operation Success oli nimensä mukaisesti menestys. Ensin kapinallisarmeija valtasi Puerto Barriosin, maan tärkeimmän satamakaupungin. Näin oli maan tärkein logistiikkasolmu maahantunkeutujoiden hallussa. Sitten Castillo Armasin pieni armeija marssi pääkaupunkiin kohtaamatta vastarintaa. Kesäkuun 27. päivänä Árbenz ilmoitti luopuvansa vallasta ja lähti Meksikon suurlähetystön kautta maanpakoon. Hänen 9000 kannattajaansa vangittiin ja joitain pidettiin vangittuna vuosia ilman oikeudenkäyntiä. Ammattiyhdistysliike hajotettiin, valtaosa vuoden 1947 työlaista kumottiin ja maareformi peruutettiin.

Sotilasvallankaappaus Guatemalassa johti pakolaisvirran kääntymiseen kohti Meksikoa. Sinne pakenivat myös Ernesto ja Hilda. Viimeisinä päivinään Guatemalassa Ernesto tutustui myöhemmin muidenkin reppureissaajien hyvin tunteman paratiisin, Atitlán-järven rantoihin. Pienessä Väli-Amerikan maassa sattunut kylmän sodan episodi oli saanut Ernesto Guevaran kääntymään entistä jyrkemmin aseellisen vallankumouksen tielle.                                                                                            

Mexíco, vallankumouksen koulu

Vuoden 1928 vallankumouksesta asti Institutionaalisen Vallankumouspuolueen PRI (Partido Revolucionario Institucional) hallitsema Meksiko oli pakopaikka monelle kotimaastaan karkotetulle suuruudelle. Lev Trotskista elokuvaohjaaja Luis Buñueliin maanpakolaiset päätyivät pääkaupunki Mexícon kahviloihin. Siellä Ernesto Guevara tapasi heinäkuussa 1955 Kuuban nykyisen presidentin Raúl Castron (s.1931), ja hänen isoveljensä kuubalaisen vastarinnan johtajan, juuri vankilasta vapautuneen Fidelin. Otra vezin esipuheessa Alberto Granado ihmettelee, miksi Guevara ohittaa päiväkirjassaan tämän historiallisen tapaamisen kuin ohimennen.

Amerikkojen menneistä korkeakulttuureista Perussa innostunut Ernesto tutustui Mayojen rakentamiin Chichén Itzáan ja Palenqueen, otti niistä paljon kuvia ja teki muistiinpanoja. Hän uskoi Latinalaisen Amerikan nousevan vielä suuruuteensa suurena sosialistisena isänmaana.

Monet kotimaastaan karkotetut suuruudet Lev Trotskista elokuvaohjaaja Luis Buñueliin päätyivät pääkaupunki Mexícon kahviloihin.

Koska Hilda oli raskaana, Ernesto tarjoutui, ehkä vähän vastentahtoisesti, menemään tämän kanssa naimisiin, ja seuraavana vuonna heille syntyi tytär, Hildita. Isän rooli ei kuitenkaan estänyt Ernestoa liittymään Castron veljesten  26 de MR-26-7-liikkeeseen (26.7 oli päivä jolloin veljekset tekivät epäonnistuneen hyökkäyksen Moncadan kasarmeille), jossa suunniteltiin jo maihinnousua Kuubassa. Kuubalaiset alkoivat kutsua häntä Argentiinan ja Uruguayn asukkaiden toisistaan käyttämällä puhuttelusanalla che (suom. Suurin piirtein: Hei sinä siellä!). Ernesto allekirjoitti jopa äidilleen lähettämänsä kirjeen nimellä el Che.

Vuoristosta käsin käytävää sotaa varten vallankumoukselliset harjoittelivat mm. kiipeämällä lumihuippuiselle Popocatépel-tulivuorelle Méxicon läheisyydessä. Vaikka oltiinkin vallankumouksellisessa Meksikossa, paikallinen poliisi ei kuitenkaan suhtautunut ymmärtäväisesti tuleviin sisseihin. Ensimmäinen valokuva, jossa Castro ja Guevara esiintyvät yhdessä, onkin otettu meksikolaisessa putkassa.

Ensimmäinen valokuva, jossa Castro ja Guevara esiintyvät yhdessä, on otettu meksikolaisessa putkassa.

Marraskuun 25. päivä 1956: harjoiteltuaan sissisotaa Meksikossa yli vuoden, Fidel Castro, Che Guevara ja 80 kuubalaista nousi Tuxpanissa huonokuntoisen amerikkalaisen huvijahti Granman kannelle ja seilasi kohti Las Coloradasia, itäisessä Kuubassa. Jahdista, jonka mukaan Kuubassa on nimetty paljon instituutioita; suurimmasta päivälehdestä yliopistoon, on rakennettu Havannaan oma ”mausoleumi”, missä se on edelleen nähtävänä.

Sierra Maestran sissit

Merenkäynnin, moninkertaisen ylikuorman ja kokemattomien merenkävijöiden vuoksi matka venyi viikkoon ja sovitussa rantautumispaikassa odottavat tukijoukot kuorma-autoineen olivat ehtineet lähteä. Castron miesten oli hylättävä suurin osa mukanaan tuomistaan aseista ja elintarvikkeistaan vuotavaan jahtiin. Pian tämän jälkeen he jäivät hallituksen joukkojen väijytykseen Alegría de Píossa ja ainoastaan 12 miestä onnistui hädin tuskin pakenemaan vuorille. Heidän joukossaan Castron veljekset, Camillo Cienfuego, (1932-59) sekä Che Guevara.

Alkoi yli kaksi vuotta kestävä sissisota Sierra Maestrasta käsin. Lukumääräisesti ja varustuksen puolesta pahasti alakynnessä olevat sissit aloittivat sen propagandakampanjalla. Fidel Castron New York Timesin toimittajalle Herbert Matthewsille antama haastattelu helmikuussa 1956 sai monet amerikkalaisetkin sympatisoimaan Castroa, joka vakuutti ettei ole kommunisti, vaan kuubalainen patriootti.

Kapinalliset perustivat Che Guevaran aloitteesta myös oman lehtensä El Cubano Libre (Vapaa kuubalainen), sekä aloittivat Radio Rebelden (Radio kapinallinen) lähetykset Sierra Maestran vuorilta. Toimivalla informaatiosodalla kapinalliset onnistuivat yhdistämään Batistan viholliset. Keväällä 1957 sissit laskeutuivat vuorilta ja varsinaiset taistelut alkoivat.

Asia ei ollut kuitenkaan niin mustavalkoinen, kuin se ensisilmäykseltä saattaa näyttää. Batista oli alkuperäiskansan edustaja, toisin kuin espanjalaisen maahanmuuttajan Angel Castron pojat. Hän oli jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin de facto hallitsijana tuonut Kuubaan naisten äänioikeuden ja kahdeksantuntisen työpäivän. Tuolloin hän ei vielä ollut korruptoitunut amerikkalaisten puudeli. Tajutessaan kapinalisten potentiaalin Batista pyysi tukea Yhdysvalloista, mutta amerikkalaiset eivät suostuneet lähettämään merijalkaväkeä huonomaineisen liittolaisensa avuksi. Tämän kytkökset järjestäytyneeseen rikollisuuteen eivät olleet mikään salaisuus.

Vankeja ei otettu, ja petturiksi epäillyn osa oli kova. Vapaaehtoiseksi pyöveliksi ilmoittautui usein Che Guevara.

Sisseihin liittyi vapaaehtoisia Orientessa, itäisessä Kuubassa. Jopa pari amerikkalaista Guantanamon laivastotukikohdasta tuli kapinallisten riveihin. Kun heidän määränsä saavutti 200, Fidel Castro jakoi joukkonsa kolmeen kolonnaan, joista hän itse johti yhtä, hänen veljensä Raúl toista ja heidän argentiinalaisvahvistuksensa sekä Ernesto Che Guevara kolmatta. Tämän ehdottomuus, karisma ja esiin noussut armottomuus oli tehnyt vaikutuksen kuubalaisiin. Kuten niin usein sisällissodissa, otteet olivat molemmin puolin julmia. Vankeja ei otettu, ja petturiksi epäillyn osa oli kova. Vapaaehtoiseksi pyöveliksi olikin usein ilmoittautunut Che Guevara, jonka lääkärin rooli oli jäänyt taka-alalle.

Matea (argentinalaista yrttiteetä) lipittävä ja astmastaan huolimatta kuubalaisiin sikareihin mieltynyt Guevara vaati miehiltään raittiutta ja pidättäytymistä suhteista sissien joukossa taistelevien naisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä solmimasta suhdetta taistelutoverinsa Aleida Marchin (s.1937)kanssa. Aleidasta tulikin Chen toinen vaimo ja hänen neljän lapsensa äiti.

Vuoden 1958 aikana taistelut kallistuivat kapinallisten eduksi. Heidän joukkonsa kasvoi jatkuvasti Batistan sotilaittenkin liittyessä MR-26-7:n riveihin. Joulukuussa sissit saavuttivat ratkaisevan voittonsa, kun Santa Claran kaupungin vallanneet Chen joukot suistivat hallituksen täydennysjoukkoja kuljettavan junan raiteilta. Raiteiden paikoiltaan vääntämiseen käytetty puskutraktori on museoitu kaupungissa. Vuoden vaihteessa Fidel Castron kolonna valtasi Santiagon ja Camilo Cienfuegosinjoukot marssivat Havannaan. Uudenvuodenpäivänä Batista erosi ja pakeni Dominikaaniseen tasavaltaan. Vallankumous oli voittanut.

Teurastaja Teollisuusministerinä

Voiton jälkeen alkoivat puhdistukset, joita Che Guevara taivutteli Fidel Castroa tekemään varsinkin armeijan piirissä, koska hän koki juuri oman armeijan pettäneen presidentti Árbenzin Guatemalassa. Che itse kunnostautui johtamalla vuoden 1959 alkupuoliskon aikana pikaoikeudenkäyntejä Havannan edustalla olevan La Cabañan linnoituksen komentajana. Sotilaiden lisäksi siellä tuomittiin entisiä Batistan hallinnon virkamiehiä sekä salaisen poliisin kommunisminvastaisen jaoston (BRAC) jäseniä.

Joittenkin lähteitten mukaan Guevara oli vaikuttanut 3000 tuomitun teloittamiseen, osan hän oli hoitanut henkilökohtaisesti ― ansaiten lisänimen La Cabañan teurastaja. Monet kuubalaiset pitivät argentiinalaista myös ylimielisenä. Vasta ”marttyyrikuolema” teki hänestä ”koko kansan Chen.”

Siinä vaiheessa Castro lähetti Chen kolmeksi kuukaudeksi maansa lähettilääksi 14 Aasian ja Afrikan maahan. Hän tahtoi selvästikin tehdä pesäeroa tämän jyrkän marxilaisista mielipiteistä. Siinä missä Fidel Castro oli tuolloin epäpoliittinen vapaustaistelija, Raúl ja Che olivat kovia kommunisteja. Heidän vastapainonaan esiintyi Camilo Cienfuegos, joka vastusti Kuuban ajautumista vasemmalle. Hänen katoaminensa jäljettömiin lyhyellä lennolla lokakuussa 1959 herätti monenlaisia spekulaatioita. Oliko Havannan vapauttaja tulossa kansan silmissä liian suosituksi?

Pian ulkomaiset yritykset kuitenkin kansallistettiin ja Kuubassa toteutettiin Che Guevaran ajama agraarireformi – suurten tiluksien kansallistaminen, pilkkominen ja maatilkkujen jako sitä viljeleville maatyöläisille. Tästä alkoi suhteiden nopea viileneminen Yhdysvaltojen kanssa.

Maaliskuussa 1960 Havannan satamaan ankkuroidussa ranskalaisessa rahtilaivassa La Coubressa tapahtui kaksi massiivista räjähdystä, jotka surmasivat 76 henkilöä ja haavoittivat satoja. Alus oli tullut Antwerpenin satamasta, ja lastina oli ollut belgialaisia ammuksia. Fidel Castro syytti välittömästi CIA:ta terrorismista, mutta Che Guevara oli paikalla antamassa ensiapua loukkaantuneille.

Seuraavana päivänä onnettomuuden uhreille pidetyssä muistotilaisuudessa valokuvaaja Alberto Korda (1928― 2001) otti hänestä ikonisen kuvan, joka on päätynyt lukemattomiin julisteisiin, bannereihin ja t-paitoihin. Kuva julkaistiin vasta Chen kuoleman jälkeen, eikä Korda onnistunut saamaan mitään korvausta mestarilaukauksestaan.

Talousasioista mitään tietämätön Che nosti vahingossa kätensä ja valittiin Kuuban keskuspankin pääjohtajaksi.

Jotta Kuubassa ei olisi ollut liian helppoa, Che Guevara nimitettiin Kuuban keskuspankin pääjohtajaksi. Nimitykseen liittyy anekdootti, mitä Che itsekin mielellään viljeli: kun Fidel Castro oli eräässä hallituksen kokouksessa kysynyt, onko paikalla economista, Guevara oli kuullut el Comadanten tarvitsevan comunistaa. Talousasioista tietämätön Che oli nostanut kätensä ja saanut viran. Hän oli aloittanut homman signeeraamalla uudet setelit lyhyesti Che.

Seuraavana vuonna (1961) Guevara valittiin myös Kuuban teollisuusministeriksi. Hän ei nostanut asemalleen kuuluvaa palkkaa, vaan kuittasi vain majurin sotilasarvolle kuuluvan korvauksen. Uuden perheensä kanssa (Hildasta eronnut) Che Guevara asui  batistianolle, Batistan sisäpiiriläiselle kuuluneessa huvilassa Tararássa, Havannan ulkopuolella. Sanotaan teollisuusministerin tehneen 16 tunnin työpäiviä. Sunnuntaiaamuisin hän teki vapaaehtoistöitä mm. sokeriruokopelloilla ja tehtaissa.

Yhdysvallat asetti pienen naapurinsa täydelliseen kauppasaartoon, joka Miamin kuubalaisten painostuksen vuoksi jatkuu osittain edelleenkin. Saadakseen sokerinsa kaupaksi saarivaltion oli käännyttävä Neuvostoliiton puoleen. Teollisuusministerin ominaisuudessa Guevara vieraili myös muissa itä-blokin maissa sekä Kiinassa ja Pohjois-Vietnamissa onnistuen saamaan lainaa ja haalimaan kauppasuhteita.

Kylmä sota kuumenee

Kun CIA: n Guatemalassa ja Etelä-Floridassa kouluttamat vastavallankumoukselliset tekivät maihinnousun Kuuban Sikojenlahdella (Playa Girón) huhtikuussa 1961, Castron tiedustelu auttoi häntä ennakoimaan tilanteen ja murskaamaan yrityksen verisesti alkuunsa. Nyt 1300 – 1400 maahantunkeutujaa oltiin odottamassa, eikä heidän ilmatukensa ollut riittävä. Täydellisesti epäonnistunut maihinnousu oli Castrolle paitsi sotilaallinen, myös moraalinen voitto maailman silmissä. CIA:n johtajalle Allen Dullesille ja Yhdysvaltojen uudelle presidentille John F. Kennedylle (1917―63) se sen sijaan oli tuntuva imagotappio.

Nyt Castro valitsi puolensa kylmän sodan kentällä, ja vastikkeeksi taloudellisesta avusta hän tarjosi venäläisille ydinkärkisille ohjuksille tukikohtia Kuubasta. Seuraavana vuonna tämä johti kylmänsodan eskaloitumiseen ns. Kuuban ohjuskriisiksi lokakuussa 1962 ja viemään maailman ydinsodan partaalle.

Neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin (1894―1971) vedettyä viime hetkellä ydinkärjet pois Kuubasta muu maailma huokasi helpotuksesta, mutta Che Guevara piti tätä pelkurimaisena tekona. Tämä sai hänet kääntymään enemmän Kiinan ja kolmannen maailman maiden puoleen.

Joulukuussa 1964 Che Guevara teki tunnetuimman julkisen esiintymisensä YK:n päämajassa New Yorkissa. Hän esiintyi maastopuvussa ja maihinnoususaappaissa syyttäen Yhdysvaltoja lukuisista maailman epäkohdista ― erityisesti sekaantumisesta Indokiinan tilanteeseen.

Pian tämän jälkeen hän katosi, putkahtaakseen vielä kerran elävänä kameroiden eteen seuraavana vuonna Algeriassa maan ensimmäisen presidentin Ahmed Ben Bellan rinnalla. Pitämässään puheessa Che rinnasti Neuvostoliiton satelliitteineen lännen imperialistisiin valtoihin. Arvellaan, että Castro olisi siirtänyt kuumapäisen argentiinalaisen syrjään ilmeisenä haittana hyville suhteille Neuvostoliittoon, eikä tämä varmasti aivan tuulesta temmattua puhetta ollutkaan.

Epäonnistuminen Afrikassa

Che Guevara oli luopunut asemastaan ja Kuuban kansalaisuudestaan. Ministerin tai pankinjohtajan homma, tai perheenisän asema eivät lopultakaan olleet häntä varten. Che oli kuitenkin taivutellut Fidel Castron lähettämään hänet Afrikkaan ja jätti tämän haltuun jäähyväiskirjeen Kuuban kansalle, joka oli julkistettava siinä tapauksessa että hän saisi surmansa.

Nyt Che Guevara saattoi omistautua kokonaan vallankumoukselle, jonka levittämisen ympäri maailmaa hän koki tehtäväkseen, vaikka ei itseään trotskilaisena pitänytkään. Astuttuaan Afrikan mantereelle hän hakeutui Egyptin Nasserin varoituksista huolimatta maanosan levottomimpaan kolkkaan ― entiseen Belgian Kongoon.

Huhtikuussa 1965 Che saapui Tansanian kautta sisällissotaa käyvään Kongoon tusinan miehen vahvuisen kuubalaisen etujoukon kanssa. Hän suunnitteli toimivansa yhteistyössä neljä vuotta aikaisemmin murhatun maan ensimmäisen pääministerin Patrice Lumumban (1925―61) nimeen vannovan, presidentti Mobutu Sese Sekoa (1930― 97) aseellisesti vastustavan Simba-liikkeen kanssa.

Guevara ei kuitenkaan tuntenut Afrikan todellisuutta, eikä tullut toimeen liikkeen johdon kanssa. Che halveksi afrikkalaisten laiskuutta ja taikauskoa, sekä varsinkin heidän johtajaansa, nairobilaisissa baareissa taistelujen aikana viihtyvää Laurent Kabilaa (1939― 2001). Chen kuubalaiset tekivät strategisia hyökkäyksiä Tansaniasta Tanganjikajärven yli, mutta länsimaisten palkkasotilaitten avustama Kongon armeija oli aina askeleen edellä. Vuoden lopulla nöyryytetty ja sairas Guevara poistui maasta hengissä selvinneiden tovereidensa kanssa saavuttamatta mitään koko sotaretkellä.

Koska Castro oli vastoin sopimusta julkistanut Chen ”jäähyväiskirjeen” ennenaikaisesti, ei tämä tahtonut palata Kuubaan, vaan jäi puoleksi vuodeksi nuolemaan haavojaan Kuuba lähetystöön Dar-es-Salaamissa, jonne myös Aleida-vaimo lennätettiin Havannasta. Tansaniasta Che siirtyi Prahaan, missä hän viimeisteli raporttinsa Kongon retkestä, jolle tuli nimeksi Kertomus epäonnistumisesta.

Viimeinen missio Boliviassa

Toivuttuaan Afrikan reissustaan kuukausia Tšekkoslovkian tiedustelupalvelun hallinnoimassa talossa lähellä Prahaa (Kuuba ja Tšekoslovakian suhteet olivat lämpimät 1960-luvun alkupuoliskolla. Chen vierailu paljastui vasta vuonna 1989, kun Tšekkien tiedustelupalvelun arkistot aukesivat). Che matkusti viimein Kuubaan tapaamaan perhettään ja Fidel Castroa.

Yhdysvallat oli tuolloin täysin mukana uudessa Indokiinan (Vietnamin) sodassa ja vallankumoukselliset päättivät luoda Latinalaiseen Amerikkaan ”monta Vietnamia”. Tuolloin Boliviassa, Kolumbiassa ja Perussa oli toimivat kommunistiset puolueet. Kahdessa viimeksi mainitussa sissisota jatkui vielä vuosikymmeniä. Boliviassa, Neuvostoliiton ja Kiinan välirikon jälkeen, puoluekin oli jakautunut, mutta kuubalaiset päättivät aloittaa sieltä saatuaan rohkaisevia signaaleja Prahassa maan neuvostomielisen kommunistipuolueen edustajalta Ramiro Oterolta. Myöhemmin selvisi että heidän tiedoillaan ei ollut juurikaan realistista pohjaa. Joka tapauksessa, Che oli Castrolle arvokkaampi marttyyrina kuin elävänä. Ehkä siksi hän sai lähteä.

Luonnonrikkauksiltaan runsaan, mutta alikehittyneen ja rutiköyhän Bolivian historia sisältää hävittyjä sotia ja tiheään tahtiin toisiaan seuraavia sotilasvallankaappauksia. Chen saapuessa maahan marraskuussa 1966 sitä hallitsi vallankaappauksella 1964 valtaan noussut René Barrientos Ortuño, joka vaalittiin myös maan lailliseksi presidentiksi elokuun vaaleissa.

Jo Afrikassa kuolleeksi uskottu Che Guevara lensi naamioituneena pönäkäksi ja kaljuuntuneeksi uruguaylaiseksi liikemieheksi ”Ramón Beníteziksi”. Guevaralle seutu oli tuttua 1950-luvun alusta, ja hän arvioi oikein, että vallankumoukselliset saisivat kaivostyöläisten sympatiat. Mutta tärkeää maatyöläisten tukea ulkomaalaiset sissit eivät saaneet. Barrientosin hallitus oli jakanut campesinoille jo pienet maatilkut viljeltäväksi, eivätkä he kaivanneet enää mitään kollektivisointia. He eivät saaneet myöskään tukea kummaltakaan kommunistiselta puolueelta. Jo tältä pohjalta missio oli tuomittu epäonnistumaan.

Ainoa toimiva osa kampanjaa oli kuubalaisten vakooja, Tamara Bunke, eli Tania (1937 – 67), syntyjään argentiinalainen, mutta DDR:ssä aikuistunut kommunisti. Kuuban salainen palvelu oli lähettänyt Bunken Boliviaan nimellä ”Laura Gutiérrez Bauer”. Kauneutensa, älynsä ja monipuolisen kelitaitonsa avulla tämä onnistui soluttautumaan aina presidentin lähipiiriin asti. Hän oli sisseille korvaamaton apu heidän missionsa ensimmäisinä kuukausina. Vuoden 1966 lopussa hänen henkilöllisyytensä kuitenkin paljastui, ja hän liittyi sisseihin. Tamara Bunkesta tuli Tania la Guerillera.

Kuubalaisten kujanjuoksu alkoi heinäkuun kuudes päivä 1967, kun Chen sissit valtasivat Samaipatan kylän pienen ruokakauppa-apteekin saadakseen kohtauksista kärsivälle johtajalleen astmalääkkeitä. Niitä ei löytynyt, mutta syntyneessä tulitaistelussa he tappoivat yhden sotilaan kylän pienestä varuskunnasta. Viimeiset kolme kuukautta olivat pelkkää pakenemista.

Elokuun viimeisenä päivänä Bunken sissikolonna joutui väijytykseen ylittäessään Amazoniin johtavaa Rio Grandea. Puoliksi piranhojen syömä Tanyan ruumis toimitettiin viikkoa myöhemmin presidentti Barrientosin nähtäväksi. Bunken jäännökset löytyivät vasta vuonna 1998 ja ne toimitettiin Santa Claran mausoleumiin Kuubaan. Tanyasta jäi elämään useita todistamattomia legendoja; hänen KGB tai Stasi-yhteyksistään ja siitä että hän kaatuessaan olisi kantanut kohdussaan Chen lasta.

Guevaran 27 taistelijasta ainoastaan kolme jäi henkiin ja onnistui pakenemaan Salvador Allenden (1908― 73) silloin johtamaan Chileen. Che itse joutui väijytykseen ilmiannon vuoksi lokakuun kahdeksantena Churon rotkossa lähellä La Higueran kylää. Hänen kerrotaan antautuneen haavoittuneena jalkoihin ja aseen mentyä toimintakunnottomaksi parituntisen laukaustenvaihdon jälkeen huutamalla: ”Älkää ampuko! Olen Che Guevara ja olen arvokkaampi teille elävänä kuin kuolleena.”

Che ja hänen kanssaan taistelussa henkiin jäänyt bolivialainen sissi Simeon Cuba Sarabian eli ”Willy” tuotiin La Higueran kylän koululle, missä kuubalainen maanpakolainen, Sikojenlahden maihinnousun veteraani ja Bolivian hallitusta tukevan CIA:n mies Felix Rodríguez (s.1941) kuulusteli heitä. Rodríguesin mukaan, hän oli paikalla varmistamassa, että Che toimitetaan hengissä CIA:n kuulusteltavaksi. Vangitsemisesta kuitenkin ilmoitettiin presidentti Barrientosille ja toimintaohjeet tulivat seuraavana päivänä:

“Di buen día a Papá” Sano isille huomenta. Se oli koodi tappaa Che Guevara. Hänkään ei saanut oikeudenkäyntiä, vaan viruttuaan vuorokauden luokkahuoneessa, hänen luokseen tuli pyöveliksi määrätty kersantti Mario Terán. Oli 9. lokakuuta 1967 ja kello vähän yli yksi iltapäivällä. Willy oli ammuttu vähän aikaisemmin viereisessä huoneessa. Sanotaan kersantti Teránin epäröineen ennen teloitusta, jolloin Che oli sanonut moniselitteisesti: ”Ammu pelkuri, tapat vain ihmisen.” Hän kuoli useisiin keskivartaloon osuneisiin luoteihin. Useinhan teloituslaukaukset ammuttiin päähän, mutta oletettavasti Rodríguez oli kieltänyt tämän tunnistamisen helpottamiseksi. Toinen syy saattoi olla se että vammojen haluttiin näyttävän taistelussa syntyneiltä. Ernesto Che Guevara oli 39-vuotias.

Vallegrandessa kädet leikattiin irti ja lähetettiin Kuubaan. Loput ruumiista haudattiin nimettömänä, jottei hautapaikasta tulisi vasemmistolaisten pyhiinvaelluskohdetta. Jäännökset löydettiin vasta 30 vuotta myöhemmin (kun Che elämäkerturi, amerikkalainen Jon Lee Anderson, keräsi materiaalia kirjaansa varten), ja niiden tultua tunnistetuksi DNA:n avulla ne kuljetettiin Santa Claraan haudattavaksi. Mausoleumin oloinen muistomerkki on siis pystytetty kaupunkiin, missä Chen johtamat kapinalliset saavuttivat ratkaisevan voittonsa hallituksen joukoista joulukuussa 1958.

Che Boliviassa 2017

Che Guevaralle omistettu muistomerkki Bolivian La Higuerassa, jossa Che Guevara teloitettiin vuonna 1967. Kuva: Jess Kraft / Shutterstock

Teloituspaikkana toiminut luokkahuone on tuunattu nähtävyydeksi, jossa reilun euron sisäänpääsymaksulla voi tutkia muiden seuraajien jättämää rekvisiittaa: kuvia, lippuja ja viestejä, sekä jostain kummasta syystä ― ajokortteja. La Higueran kylä sijaitsee noin 2000 metrin korkeudessa, maanviljelyyn soveltuvassa maastossa.

Turisteja opastetaan pitkin samaa banaanipuiden reunustamaa polkua, jota pitkin vangittua Guevaraa kerran kuljetettiin. Vangitsemispaikalle jätetään paikalliseen tapaan kylän markkinapaikalla myytäviä coca-lehtiä.

Yhtä kaikki, Vallegrandessa voi noin 5 euron hintaan tutustua edelleen toimivaan sairaalaan ja sen pesulaan, missä kuuluisat ruumiin kuvat oli otettu. Oppaan mukaan huone on monille vanhoille paikallisille pyhä paikka, missä he sytyttävät kynttilöitä San Ernestolle, jonka elottoman katseen uskottiin parantaneen sairauksia.

Vielä neljännesvuosisata sitten Che Guevaran jäljet Boliviasssa olivat tarkkaan peitelty, mutta vuodesta 2006 istunut alkuperäiskansaan kuuluva sosialistinen presidentti Evo Morales (s.1959) on tehnyt töitä hänen asemansa palauttamiseksi. Ja siksi tänään Che onkin Boliviassa läsnä ehkä enemmän kuin koskaan. Siinä hän luokkahuoneen seinälläkin katsoo hiukset hulmuten tulevaisuuteen.

Lähteet:

Anderson John Lee: Che Guevara, Revolutionary Life, New York, 1997

Guevara Ernesto: Moottoripyöräpäiväkirja (Notas de viaje) WSOY 1997

Tien päällä taas (Otra vez) WSOY, 2006

Kinzer – Schlesinger: Bitter Fruit. The Story of the American Coup in Guatemala, Harward University Press,1999

Reid-Henry Simon: Fidel & Che, 2009

Valtonen Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, Gaudeamus, Tampere 2001

Jutussa käytetty lähteenä myös The Guardianin artikkelia 27.9.2017

Booking.com