Bolivian pyhä kokalehti

Kokapensas tuo monelle ensimmäiseksi mieleen kokaiinin. Bolivian alkuperäiskansoille koka on pyhä lehti, jota ilman olisi mahdotonta elää.

Teksti Ville Palonen ja Yaroslava Troynich
Kuva Ville Palonen

Kitkerä mehu sekoittuu sylkeen, kun poskeen sullottua kokalehdistä tehtyä palloa puristaa pehmeästi hampailla. Suuhun heitettävä nokare ”katalysaattoria”, kinua-kasvin tuhkasta puristettua kivikovaa koppuraa, voimistaa kokalehden vaikutusta: poski turtuu hetkessä kuin hammaslääkärin vastaanotolla.

Cerro Ricon, ”rikkaan vuoren”, rinteeltä näkyy koko Potosin siirtomaa-aikainen kaupunki. Emme kuitenkaan ole matkustaneet tänne maisemia pällistelemään, päinvastoin.

Olemme sonnustautuneet haalareihin, kumisaappaisiin ja kypäriin, sillä kohta laskeudumme Cerro Ricon syövereihin, satojen metrien syvyiseen entiseen hopeakaivokseen. Seikkailun alkua odotellessa olemme sulloneet suihimme kourallisen kokapensaan lehtiä.

Kohta laskeudumme satojen metrien syvyiseen kaivokseen.

Cerro Ricoa puhkovissa kaivoksissa syöminen tuo paikallisten uskomusten mukaan huonoa onnea. Opas ja puolen tusinaa pölyn peittämää kaivosmiestä poimivat muovipussista kuivattuja kokapensaan lehtiä. Ruodot vain irti ja loppuosa poskihampaiden taakse hautumaan.

On aika sukeltaa kaivoksen mustana odottavaan kitaan.

Pirtua ja kokalehtiä paholaisen valtakunnassa

Kompastelemme oppaan perässä lattialla kiemurtelevia rautatiekiskoja pitkin. Tunnelin ilma on tunkkaista ja kypärä kopsahtaa vähän väliä katosta roikkuviin putkiin. Kun pimeästä alkaa kuulua kolinaa, opas komentaa meidät painautumaan tunnelin seinää vasten.

Kivillä lastattuja vaunuja työntävien miesten posket pullottavat tutulla tavalla. Vaikka kaivosten olosuhteet ovat parantuneet rutosti siirtomaa-ajoista, kokaa jauhetaan maan alla samalla antaumuksella kuin aina ennenkin. Kokapensaan lehti vähentää näläntunnetta ja auttaa kaivosmiehiä raatamaan vuoriston ohuessa ilmassa, yli neljän kilometrin korkeudella merenpinnasta.

Andien perinnekasvin kokan viljely herätti suuria tunteita jo espanjalaisten valloittajien saavuttua Altiplanolle, nykyisen Bolivian vuoristoylängölle. 1500-luvulla, siirtomaa-ajan alkuaikoina, katolinen kirkko halusi kieltää alkuperäisväestön tavan jauhaa suussaan kokapensaan lehtiä – yrtti kun vaikutti paholaisen juonelta estää pakanoiden käännytys kristinuskoon.

Suhtautuminen intiaanien pyhään lehteen muuttui kun siirtomaaisännät ymmärsivät, että kokan avulla Potosin hopeakaivosten orjatyöläiset pystyivät painamaan epäinhimillisen pitkää päivää. Kokaplantaasit siirrettiin kruunun hallintaan, ja alkuperäisasukkaat saivat luvan ostaa espanjalaisilta tarvitsemansa kokalehdet. Kirkkokin muutti kantansa, kun sille luvattiin oma osansa kokan massiivisista myyntituloista.Bolivia_Ville_16

Pimeydestä ryntää lauma pölyn peittämiä miehiä. Samassa räjähdys ravistaa tunnelin katosta hiekkaa niskaamme.

Cerro Ricon kaivoksissa on jauhettu kokapensaan lehtiä siitä lähtien, jo lähes puolen vuosituhannen ajan.

Suljettu tila alkaa ahdistaa, kun laskeudumme kiikkeriä puutikkaita neljännelle maanalaiselle kerrokselle. Kapeissa tunneleissa seisovaa raskasta ilmaa on vaikea hengittää, eikä edes poskessa lepäävä kokamälli tunnu enää parantavan oloa. Mutkan takana ujeltaa paineilmapora, joka pakottaa kallioon reikää dynamiitille.

Korvia vihlova meteli loppuu yllättäen. Kohta pimeydestä ryntää lauma pölyn peittämiä miehiä, jotka tönivät meitä tulosuuntaamme. Samassa räjähdys ravistaa tunnelin katosta hiekkaa niskaamme.

Toinen, kolmas, neljäs, viides, laskemme pimeässä. Kymmenennen vatsanpohjassa tuntuvan räjähdyksen kohdalla pelko vie voiton. Tekee mieli rukoilla – ei jumalaa, vaan vuorta, että se päästäisi meidät sisuksistaan takaisin maan pinnalle.

Cerro Ricon uumenissa Jumalan rukoilu kaikuisikin kuuroille käytäville. Kaivosmiehet, jotka ovat kunnon katolisia maan pinnalla, pyytävät pimeissä tunneleissa suojelusta maanalaisten aarteiden herralta. Hän on paholaismainen El Tio, ”Setä”.

Valtava erektio osoittaa suoraan meitä kohti kuin valtikka.

Jokaisessa kaivoksessa, usein suuaukon lähistöllä, on oma El Tionsa. Tätä kaivosta hallitseva hahmo on punainen sarvipää, joka valtava erektio osoittaa suoraan vieraita kohti kuin valtikka. Patsas on peittynyt savukkeisiin, pirtupulloihin ja kokalehtiin. Mekin kaivamme repuistamme uhrilahjamme, parin euron muovipullon pirtua, josta Sedälle tarjotaan ensimmäinen huikka. Lopun juomme seuraamme istuvien kaivosmiesten kanssa.

33-vuotias Filimon Jose kertoo työskennelleensä maan alla jo kahdeksan vuotta. ”Täällä ei voisi mitenkään selvitä ilman kokaa. Jauhan sitä koko kuusituntisen työvuoroni ajan, tai joskus kellon ympäri tehdessäni tuplavuoroa. Koka antaa minulle lisää voimia, eikä nälkä vaivaa. Kaivoksessa työskentely on uhkapeliä – työ on vaarallista, mutta rikkaan suonen löytäminen voi muuttaa elämän.”

Kurakasvoinen mies ottaa hörpyn pirtupullosta ja jatkaa: ”Kaivoksessa työskenteleminen pelotti aluksi. Sitten aloin luottaa El Tioon ja kokaan. Sen avulla pääsen taas illalla perheeni luokse.”

Pyhä lehti vai kirottu huume?

Koka on yksi Andien ensimmäisistä viljelykasveista. Alkuperäiskansat käyttivät kokapensaan lehtiä jo lähes 4500 vuotta sitten, ja inkakulttuurin kukoistaessa kuusisataa vuotta sitten koka nousi uskonnollisten rituaalien pääosaan.

Legendan mukaan jumalat lahjoittivat kokan Andien asukkaille. Muiden kasvien käyttö ihmisten oli opeteltava itse, mutta kokapensaan mukana tulivat selkeät käyttöohjeet. Kasvin lehtiä piti pureskella kivussa, nälässä tai mielen mustuessa, ja kokalta sai myös kysyä neuvoa ongelmiin.

Kokan uskotaan yhdistävän meidän maailmamme yliluonnollisen kanssa. Nykyään keskiluokkaisetkin ihmiset käyvät yatiri-shamaanien vastaanotoilla ennustamassa tulevaisuutensa, puhdistautumassa pahoista hengistä, ja pyytämässä Äiti Maalta apua rakkaushuoliin tai urakehitykseen.

La Pazin keskustan pieneltä sisäpihalta löytyy Kokamuseo. Se esittelee turisteille kokapensaan historiaa inkojen ajoista huumeidenvastaiseen sotaan. Museon yläkerrassa pikkuruinen kahvila tarjoilee eksoottisia herkkuja. Kokalehdillä maustettu mantelikakku sulaa suussa, ja espresson kyytipojaksi tilattu yrttimäinen Icori-kokalikööri saa hymyn kasvoille.

Kukapa ei rakastaisi kokateetä?

Kahvila on Sdenka Silvan, viisikymppisen sosiologin ja museon perustajan, yritys tehdä kokaa tunnetummaksi turisteille. ”Pitää leipoa kokapiirakoita, ennen kuin ulkomaalaiset ymmärtävät, että koka sopii raaka-aineeksi muuhunkin kuin kokaiiniin”, Sdenka virnistää.

”Kokalle on löytynyt ruoka- ja lääketeollisuudesta monia sovelluksia. Kasvin ravinnearvot esimerkiksi ovat korkeammat kuin perunassa tai jopa kinuassa, josta NASAkin tekee ruokaa astronauteilleen. Pikku hiljaa kiinnostus kokatuotteita kohtaan alkaa herätä”, nainen myhäilee tyytyväisenä ja nakkaa pienestä vihreästä pussista uuden lehden suuhunsa. ”Monet bolivialaiset eivät halua jauhaa kokaa suussaan, sillä sitä pidetään köyhien intiaanien tapana. Mutta kukapa ei rakastaisi kokateetä?”

Toden totta: Boliviassa turistinkin on helppo maistaa kuumassa vedessä haudutetuista kokalehdistä uutettua yrttiteetä, sillä sitä on tarjolla jokaisen hotellin aamiaispöydässä.

Bolivia_Ville_12Kokamuseo esittelee myös Bolivian kuuluisimman vientituotteen, kokaiinin, historiaa. Huume kehitettiin 1850-luvun Euroopassa nukutuslääkkeeksi. Leikkaussaleista se levisi juomien, savukkeiden ja hammastahnan lisukkeeksi.

Sigmund Freudin tiedetään hehkuttaneen ”ihmelääkkeeksi” kutsumansa kokaiinin masennusta parantavia vaikutuksia, ja Conan Doylen mestarietsivän Sherlock Holmesin väitetään skarpanneen päättelykykyään kokaiinin avulla.

Coca Cola lopetti kokaiinin sekoittamisen juomiinsa vuonna 1929.

Kokaiininvastaiset kampanjat alkoivat 1900-luvun alussa, ja maailman valloittanut Coca Cola lopetti kokaiinin sekoittamisen juomiinsa vuonna 1929. Vuonna 1961 YK julisti pannaan kaikki kokatuotteet. Vain lääkekäyttö sallittiin kasvin lyömättömien anestesiaominaisuuksien takia.

1980-luvulla huumeongelmien kanssa painiva Yhdysvallat aloitti massiivisen ”sodan huumeita vastaan” Etelä-Amerikan kokaiinintuottajamaissa Kolumbiassa, Perussa ja Boliviassa.

Sdenkaa nykytilanne ei miellytä: ”Eikö ole ristiriitaista, että Amerikan sotiessa huumeita vastaan Coca Cola Company ostaa vuosittain tonneittain kokalehtiä Perusta ja Boliviasta?”, Sdenka kysyy. ”Sota huumeita vastaan? Olen työskennellyt kokan parissa vuodesta 1983 lähtien, jolloin kuvasimme dokumenttielokuvaa Chaparen alueella. Siellä näin ensimmäistä kertaa amerikkalaisten lentokoneiden suihkuttavan Agent Orangea pelloille. Se on samaa myrkkyä, jota he käyttivät Vietnamissa – se tappaa kaiken kasvuston”, Sdenka puistelee päätään.

”Vuosi 1997 oli hankalin kokankasvattajille, varsinkin Chaparen alueella. Armeija leikkasi pensaita maan tasalle, oli tulitaisteluita ja tiesulkuja. Chaparessa kasvattettava koka kun ei ole kovin hyvälaatuista suussa jauhettavaksi, mutta kelpaa kokaiinin raaka-aineeksi.”

Evo Moralesin noustua Bolivian presidentiksi vuonna 2006 tilanne muuttui. Presidentti, kansan suussa tuttavallisesti ”Evo”, on entinen kokankasvattajien unionin nokkamies, joka tuntee maanviljelijöiden ongelmat läpikotaisin.

Presidentti Evo Morales on entinen kokankasvattajien unionin nokkamies.

Evo aloitti kokan imagonkohotuskampanjan sloganilla ”koka ei ole kokaiinia”. Nyt Boliviassa tutkitaan markkinapotentiaalia uusille kokatuotteille, kuten kosmetiikalle ja elintarvikkeille. Jokainen bolivialainen perhe saa kasvattaa kokaa omaan käyttöönsä pienen pellon verran.

Nykypolitiikka saa Sdenkan siunauksen: ”Kokan kasvattaminen on monille maaseudun asukkaille ainoa keino saada ruokaa pöytään. Kokaa on monesti yritetty korvata muilla kasveilla, mutta se on joka kerta osoittautunut katastrofiksi viljelijöille. Viime vuosina EU on rahoittanut kokan tutkimista, ja toivon että se muuttaa osaltaan kansainvälistä asennetta. Itse en jaksa uskoa sotaan huumeita vastaan, sillä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kokaiinia on levinnyt ympäri maailmaa vain enemmän ja enemmän.”

Sdenka jauhaa kokalehtiä lähes päivittäin, vaikka monet ystävät kauhistelevatkin tapaa: ”Minulle koka on taianomainen kasvi, joka on muuttanut elämäni. Työssäni keskityn lähinnä kokan perinteiseen käyttöön, sillä kasvi on tärkeä osa Andeilla asuvien kansojen identiteettiä. Se on kulttuurisen, sosiaalisen, kaupallisen ja uskonnollisen elämän perusta. Kokalla on samanlainen sosiaalinen rooli kuin alkoholilla Euroopassa: kun ihmiset tapaavat, he jauhavat kokaa yhdessä”, Sdenka selittää.

”Kokan avulla näytetään arvostusta ja luottamusta toisia kohtaan. Eräs tapaamani intiaaninainen kertoi, kuinka hän oli sijoittanut kaikki säästönsä tuttavansa liiketoimintaan. Kun hän antoi rahat, minkäänlaista sopimusta ei allekirjoitettu. Kysyessäni, miten hän uskalsi antaa kaikki rahansa ilman sopimusta, nainen vastasi heidän jauhaneen yhdessä kokaa. Paikalliset uskovat, ettei kokan edessä voi valehdella.”

Viaton kokaviljelijäBolivia_Ville_17

Nuhjuisen kaksikerroksisen betonirakennuksen ympärillä parveilee satoja ihmisiä. Kaksinkerroin taakkojensa alle taipuneet kantajat raahaavat viidenkymmenen kilon kokasäkkejä kadulla odottaviin takseihin, joiden takaluukkuihin ostajat yrittävät sulloa vielä viidettä säkkiä – autojen kattotelineet kun ovat jo pullollaan. Sisällä rakennuksessa kuhina jatkuu, kun hyvälaatuinen koka vaihtaa omistajaa reilun kolmen euron kilohintaan.

Ennen matkaa Coroicon pikkukaupunkia ympäröiville kokaviljelmille olemme pysähtyneet La Pazin kokatorille. Tori avattiin vuonna 1992, kun kokanviljelijät saivat luvan myydä satonsa suoraan asiakkaille ilman välikäsiä. Kokankasvattajien unioni päättää torin yhteisistä hinnoista.

Jälleenmyyjien on hankittava viranomaisten lupa jättimäisen kokasäkin ostamista varten. Vasta sitten he voivat kaupata kokalehdet eteenpäin pienemmissä erissä, esimerkiksi Potosin kaivoksissa hikoileville miehille.

Pussin kuivattuja kokalehtiä voi ostaa kuka tahansa.

Pikkupussin kuivattuja kokalehtiä voi toki ostaa kuka tahansa. Tarvii vain marssia lähimmälle torille ja etsiä vanha knallipäinen mummeli valtavine säkkeineen.

Coroicossa on pilvistä, mutta hiki liimaa paidan selkään kävellessämme yhä syvemmälle laaksoon sukeltavaa polkua pitkin. Tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta, Andien ja Amazonin välimaastossa, ilmasto on juuri sopiva kokapensaiden kasvattamiseen. Hehtaarin tai parin kokoiset plantaasit peittävät Cruz Loman pikkukylän ympärillä kumpuilevia kukkuloita, joiden jyrkkiin rinteisiin pengerretyillä pelloilla on viljelty kokaa jo inkojen aikoina.

25-vuotias Rosemary Calle nyppii vaaleanvihreitä lehtiä pensaista kuin kone. ”Työskentelemme kahdeksasta viiteen ja saamme tällaisen pienen pellon korjattua parissa päivässä, mutta meillä on muitakin viljelmiä. Siksi töitä pitää paiskoa koko ajan”, Rosemary selittää istahtaessaan hetkeksi vieraiden seuraksi.

”Sato korjataan kolmen kuukauden välein, ja käymme itse myymässä sen La Pazissa. Tienaamme reilut viisi tuhatta bolivianoa (n. 600 €) vuodessa. Autan vanhempiani, sillä he ovat liian vanhoja työskentelemään pellolla. Haluaisin opiskella sairaanhoitajaksi, mutta vanhempani eivät selviäisi ilman minua”, nainen huokaisee. ”Koka on elantomme. Vaikka emme myisi sitä torilla, voisimme milloin tahansa vaihtaa kokalehtiä ruokaan.”

La Pazissa asuva 35-vuotias Martin Callisaya on Cruz Lomassa auttamassa sukulaisiaan sadonkorjuussa. Miehen mielestä koka on mainio viljelykasvi. ”Se kasvaa siemenestä pensaaksi vuodessa, ja pari-kolmevuotiaasta pensaasta saa parhaat lehdet. Yleensä kuitenkin pidämme samoja pensaita kymmenenkin vuotta ennen kuin vaihdamme ne. Viljely on helppoa, koska tuholaisia ei ole. Ja satokin saadaan kolme-neljä kertaa vuodessa, toisin kuin mistään muusta viljelykasvista täällä. Myymme lehdet torilla, ja pidämme itsellämme vain muutaman kilon.”

”En tiennyt, että Bolivialla on ongelmia kokaiinin kanssa!”

Entä mitä mieltä Martin on Bolivian kansainvälisestä maineesta kokaiinintuottajamaana? Miehen ilme kielii pahasta järkytyksestä: ”En tiennyt, että Bolivialla on ongelmia kokaiinin kanssa! Täällä on aina viljelty kokaa, vaikka nyt Evon ollessa presidentti se onkin vapaampaa, kun kuka tahansa saa kasvattaa kokapensaita.”

Haastattelun lopuksi Martin poseeraa kameralle tuoreita kokalehtiä kämmenellään. Kun kuvat on otettu, hän ojentaa lehdet meille. Vaikka tuoretta kokaa ei voikaan jauhaa suussa, ei pyhiä lehtiä sovi heittää menemään.

Kokaiinilaboratorio vankilassa

San Pedron vankilan ulkopuolella on tungosta. Tänään ei ole virallinen vierailupäivä, mutta siitä huolimatta tasainen jono knallipäisiä aymara-naisia lapsineen valuu vankilan portista sisään. Mekin tungemme lähemmäs portilla seisovia vartijoita kädet jännityksestä täristen.

Kuten kaikki San Pedrossa vierailevat ulkomaalaiset, olemme lukeneet kirjan nimeltä Marching Powder. Se kertoo Thomas McFaddenin, viiden kokaiinikilon salakuljettamisesta tuomitun britin, kokemuksista yhdessä maailman omituisimmista vankiloista. Kirjassa McFadden väittää, että La Pazin keskustassa seisovan San Pedron salaisissa laboratorioissa valmistetaan maailman parasta kokaiinia.

Vankilaan ei saisi viedä kameroita, mutta vartijat eivät vaivaudu tarkastamaan reppujemme sisältöä. Nimeä vieraslistaan raapustaessa tuntee, kuinka kolmannen maailman rikollisten katseet porautuvat kalterien läpi selkään. Kun portti kolahtaa kiinni takanamme on liian myöhäistä miettiä, kuinka typerää ulkomaalaisen naisen on marssia vapaaehtoisesti puolentoista tuhannen miehen asuttamaan vankilaan.

Vankilaan ei saisi viedä kameroita, mutta vartijat eivät vaivaudu tarkastamaan reppujemme sisältöä.

Onneksi meitä odottaa opas. Pablo ja turisteja varmuuden vuoksi silmällä pitävä henkivartija Victor hymyilevät leveästi. Meille on kerrottu, että molemmat miehet lusivat kolmenkymmenen vuoden kakkuja murhista.

Seuraamme tappajia vankilan sisäpihalle.

Bolivia_Ville_10

Thomas McFadden, joka istui San Pedrossa viisi vuotta 90-luvun loppupuolella, aloitti opastetut turistikierrokset vankilaan puolivahingossa. Kulttimaineeseen noussutta seikkailua ehdittiin hehkuttaa jo Lonely Planetia myöten, kunnes kierrokset keskeytettiin muutamaksi vuodeksi. Ne aloitettiin uudestaan vuonna 2008 ja on sen jälkeen pistetty jäähylle tasaisin väliajoin.

Opastettuja turistikierroksia vankilaan hehkutettiin jopa Lonely Planetissa.

Vierailumme aikana toiminta vaikuttaa hyvin organisoidulta: La Pazin matkatoimistojen kautta kierrokselle saa osallistua kuka tahansa, jos taskunpohjalta löytyi kolmekymmentä euroa. Turisteja vierailee päivittäin jopa parikymmentä, ja vankilan oppailla on oma järjestö, joka jakaa opasvuorot tasaisesti kaikkien kesken. Se osa rahasta mitä vartijat, virkamiehet ja poliitikot eivät vedä välistä, käytetään vankilan olojen parantamiseen.

Vankilan nähtävyyksiä ihmetellessämme saamme tietää, että neljä viidestä San Pedron asukkaasta istuu tuomiotaan huumeiden salakuljettamisesta. Vankilakortteli on minikokoinen kaupunki, josta löytyy kaikkea tarpeellista; ravintoloita, partureita, biljardisaleja, muutama kioski ja kirkko. Vartijat pysyvät kaltereiden ulkopuolella, ja San Pedron turvallisuudesta pitävät huolta järjestysmiehiksi pestatut vangit.

Vankilaan saapuessaan uusi asukas maksaa sisäänpääsymaksun ja ostaa itselleen sellin vankilan kiinteistövälittäjiltä. Joskus kiven sisään muuttavat vaimo ja lapsetkin, sillä se saattaa olla ainoa tapa pitää perhe koossa. Hintavin vankilan osastoista on viiden tähden Posta, jota hallitsevat poliitikot ja huumeparonit. Guanay taas on vankilan toinen ääripää, vaarallinen slummi, jonka pimeissä nurkissa narkkarit polttelevat basea, kokatahnaa.

Kävellessämme vankilan sisäpihoja ja käytäviä tuntuu, kuinka vankien katseet seuraavat meitä. Pablo ja Victor ovat kuitenkin valppaina, eikä välikohtauksia synny. Kaikki osastot kierrettyämme pysähdymme lounaalle pieneen kanttiiniin.

Juotuamme limsat ja syötyämme lounaan – joka sivumennen sanoen osoittautuu maukkaammaksi kuin useimmissa La Pazin ravintoloissa – on aika nostaa kissa pöydälle. Haluamme tietää, ovatko Thomas McFaddenin tarinat totta: että vankilan sisälle salakuljetetaan kokatahnaa, joka jalostetaan kokaiiniksi öisin toimivissa laboratorioissa.

Vankilan sisälle salakuljetetaan kokatahnaa, joka jalostetaan kokaiiniksi öisin toimivissa laboratorioissa.

Pablo ei hämmenny kysymyksestä. ”Kyllä täällä toimii laboratorioita, niissä valmistetaan viikossa yli kymmenen kiloa 97% puhdasta kokaiinia. Itse en ole työskennellyt laboratorioissa, vaikka ennen tänne joutumistani olinkin tekemisissä kokaiinin kanssa.”

Sanojen vahvistukseksi Pablon vieressä istuva mies kaivaa taskustaan pienen muovipussin. ”Haluatteko vetää viivat? Monet turistit tulevat vankilaan juuri tämän takia. Gramma maksaa kaksitoista euroa.”

”Antakaa mennä vain”, Pablo kannustaa. ”Vai käydäänkö mieluummin katsomassa selliäni? Se on sama, jossa McFadden asui.”

Alamosin osaston toisessa kerroksessa sijaitseva selli muistuttaa solukämpän huonetta. Istumme sängyn laidalle ja tarjoamme Pablolle ja Victorille museon kahvilasta ostettuja kokakarkkeja. Niitä imeskellessämme Victor kertoo pääsevänsä vapaaksi parin vuoden kuluttua, kun 30 vuoden tuomiosta on lusittu kaksi kolmannesta. Häntä odottaa työ perheravintolan keittiössä.

Pablokin toivoo vapautuvansa kahdenkymmenen vankeusvuoden jälkeen. Välit perheeseen ovat poikki, sillä kymmenen vuoden aikana vain yksi hänen veljistään on vieraillut vankilassa. ”Kun pääsen vapaaksi, unelmani on alkaa automekaanikoksi”, Pablo maalailee.

Sitten hän vakavoituu: ”Mutta luultavasti alan salakuljettaa kokaiinia kuten ennenkin, veneellä viidakkojokea pitkin Brasiliaan. Se on ainoa keino ansaita rahaa.”

 

Lue lisää:

Bolivia-opas