”Arvaa mitä?” Aleksi soittaa iloisena Filippiinien majatalon rakennustyömaalta. ”Saatiin tontille vihdoin netti!”
”Wifi-yhteys voi kuulostaa aika pieneltä jutulta, mutta kun ollut ilman nettiyhteyttä tontilla kahdeksan kuukautta, kuusi päivää viikossa, niin voin kertoa että puhutaan aika isosta asiasta. Koettakaapa samaa!”
Tähän mennessä Aleksi on päässyt käyttämään nettiä vain käydessään Surigaon keskustassa tai iltaisin majapaikassaan keskustan lähistöllä. Mukaan mahtui myös kolmen kuukauden jakso, ettei hänellä ollut nettiä käytössä senkään vertaa, kun hän asui teltassa rakennustyömaalla.
Niin. Koettapaa samaa.
Wifi oli iso juttu rakennusmiehillekin, jotka on palkattu paikallisista kalastajista. Tai jos tarkkoja ollaan, wifi on ihme juttu.
”Meidän työntekijä Jerry kysyi, mikä on wifi?” Aleksi kertoo.
Hän selitti, että wifi tuo internetin langattomasti vaikka puhelimeen. ”Siihen Jerry kysyi, mikä on internet?”
Aleksi selitti vuolaasti senkin ihmeen ja johan syntyi riemu. Jerry kysyi, voisiko toinen rakennusmies, sinkkupoika Nelzon, saada sen avulla tyttöystävän Suomesta.
”Lupasin yrittää.”
Rakennusmiehistä vain yksi on nähnyt lentokoneen
Aleksin tarina voi kuulostaa vitsiltä, mutta totta se on. Kalastajat elävät vanhan ajan tapaan kotikulmillaan ja siellä pysyttelevät. Elämä pyörii pienessä piirissä. Maailman uudet tuulet eivät pahemmin kosketa.
Aleksi kysyi kerran, kuinka usein kaverit käyvät Surigaon keskustassa, nämä katsoivat häntä ihmeissään. Kysymys oli heistä älytön. Paljastui, että suurin osa oli käynyt siellä kerran. Eläessään.
Vaikka Surigaon pieneen keskustaan on majataloltamme vajaan puolen tunnin ajomatka.
”Juu, ei niitä kiinnosta. Ei siellä ole niille mitään, eikä niillä ole kyllä rahaakaan, mitä siellä käyttäisivät”, Aleksi sanoo.
”Nyt tämän rakennusduunin ansiosta niillä on oikeastaan ensimmäisen kerran ylimääräistä rahaa. Ovat ostaneet koteihinsa kaikenlaista.”
Niinpä Aleksi kysyi senkin, kuinka moni työmiehistä oli lentänyt. Vain yksi työmiehistä oli edes nähnyt lentokoneen.
Kun hämmästelen Aleksi tarinoita, hän toteaa: ”Juu, onhan se kai aika erikoista. Mä olen vaan tainnut olla täällä näiden kaverien seurassa jo niin pitkään, että nämä jutut tuntuvat musta jo ihan normaaleilta.”
Elämä tropiikissa ei kyllästytä
Totta. Onhan tässä jo aikaa vierähtänyt. Aleksi aloitti Surigao Dream -majatalomme rakentamisen helmikuussa 2020. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta. Valmista tulee vuoden loppuun mennessä.
Nykyiseen maailmantilanteeseen nähden rakennustyöt ovat edenneet yllättävänkin hyvin. Työmaa näyttää päivä päivältä enemmän resortilta – ja pirun hienolta sellaiselta. Bungaloweista ja päärakennuksesta puuttuvat enää katot, maalit ja sisätilojen viimeistely.
Aleksi vakuuttaa, ettei elämä tropiikissa kyllästytä. ”Todella oikea päätös oli muuttaa. Viihdyn täällä todella hyvin. Ja Surigaon alueesta tykkään aina vain enemmän.”
Sunnuntaisin, vapaapäivinään, hän on kiertänyt lähistön nähtävyyksiä ja päivittänyt niistä aurinkoisia otoksia Surigao Dreamin instagram-tilille.
”Koko ajan löytyy uusia, upeita retkikohteita. Viimeksi kävin pirun hienossa luolassa! Menee ihan top kolmoseen, missä olen käynyt, ja aika paljon luolia olen maailmaa kiertäessä nähnyt.”
Sukeltamaan Aleksi ei ole tontilla vielä ehtinyt, mutta rakennustyömaan edustalla dyykkaava naapuri kertoo, että siellä on seepra-antennikrotteja (hairy frogfish) ja Metasepia pfeffereitä (flamboyant cuttlefish). Aikamoisia veijareita.
Erityisen vuolaasti Aleksi kehuu paikallisia asukkaita.
”He ovat aivan ihania. Edelleenkin, aina kun ajan tontilta kaupunkiin, saan melkeinpä pitää prätkästä kiinni vain yhdellä kädellä, kun koko matkalla ovat paikalliset heittämässä yläfemmaa. Aluksi luulin, että minun näkemiseni olisi heille vain uutuuden viehätystä, mutta sehän jatkuu vaan!”
Uusia kuvia ja videoita rakenustyömaalta sekä Aleksin elämästä löydät Surigao Dreamin Facebook-sivuilta ja Instagramista.
Matkablogi Paratiisireportteri ilmestyy kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin.
Kiva lukea paikan edistymisestä. Toivottavasti pääsis joskus majoittumaan tuonne :)
Tästä jutusta ja kommenteista tuli mieleen että josko elämä eri puolilla maailmaa on erilaista niin kyllä meillä esimerkiksi Suomessakin on paljon eri-ikäisiä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan matkustaneet lentokoneella tai juuri käyneet Suomen rajojen ulkopuolella. Kaikilla ei ole siihen taloudellisia tai muita vaadittavia resursseja tai heitä ei vain kiinnosta, vaikka resursseja olisikin. Ja silti heidän kokemuksensa elämästä ja heille tärkeistä asioista ovat erittäin tärkeitä, arvokkaita ja monella tapaa mielenkiintoisia.
Pirkon kanssa samoilla linjoilla: itse kaipaan lähinnä aikaa ennen nettiä (tai vähintäänkin sitä, kun internet oli rajoitetun ja hitaan pääsyn takana…).
Kulttuurierot tuntuvat joskus tosi suurilta!
Afrikan osalta on monessa yhteydessä puhuttu siitä miten nopeasti manner omaksui kännykät ja miten se hyppäsi kokonaan lankapuhelinvaiheen yli. Kaipa se netti tavoittaa vähitellen kaukaisimmatkin maailmankolkat – toinen juttu sitten, että kaipasivatko nuo kalastajat nettiä ja kaupunkia :-)
Taidat olla Pirkko asian ytimessä, että eivät osanneet kaivata kumpaakaan, nettiä tai kaupunkia. Toivottavasti ei nyt päästetty pirua irti, kun tuotiin netti mukanamme.
Olisin kyllä olettanut, että Internet on tuttu juttu kun Afrikassa pienissäkin kylissä jokaisella tuntuu olevan älypuhelin. Eipä niitä kalastajia todellakaan muu maailma pahemmin tunnu kiinnostavan.
Sitä mäkin ihmettelin, kun älypuhelimet ovat nykyisin yleisiä. Mutta ehkä syynä just se, ettei kyseisessä kylässä ole aiemmin ollut kuuluvuutta. Mikä sekin on tietysti todella erikoista.
Se on täällä Suomessa helppo unohtaa, kuinka erilaista elämää monet maailman ihmiset viettävätkäät eri puolilla palloa!
Hehe, tuo on kyllä uskomatonta kuin erilaista elämää ihmiset elävät. Ja itse asiassa se on varmasti pieni vähemmistä maailman ihmisistä, jotka ylipäätään lentokoneessa joskus elämänsä aikana istuvat. Ja toden totta ovat veikeän näköisiä sekä seepra-antennikrotit että metasepia pfefferit.
Totta, se helposti unohtuu, kuinka erilaista elämä on. Toisaalta olisin luullut, että kyllä internet on jo filippiiniläisille kalastajille tuttu, mutta toisaalta, kun ei se ole tuonne kylään ennen yltänyt ja kännykkäsignaalikin on ollut melkein olematon.
Vuonna 2007 meillä oli kenialainen au pair. Jäi mieleen se, kun jouduin opettamaan hänelle imurointia – tämä keskiluokkaisen perheen tyttö ei moista ollut nähnyt, heillä lakaistiin. Ja setäni 70v synttäreillä kertoi, että ekaa kertaa elämässään näkee niin vanhan miehen (oli kyllä Lempäälän kaduilla ja naapurustossa monta nähnyt, mutta ei tiennyt heidän ikäänsä)
Eikä täällä Aasiassa vieläkään ole tiskikoneita :)