Timimounin keidas – Saharan hiekoilla Algeriassa

Algeria Sahara
Vaikka vain pieni osta Saharasta on komeita hiekkadyynejä, niitäkin riittää – ainakin Algeriassa. Kuva: Christian Weiss / Unsplash

Ilma väreilee viivoittimella hiekkaan vedetyn tien pinnassa kuin kangastusta enteillen. Kamelit, tai dromedaarit, nuo yksikyttyräiset erämaanlaivat, seisoskelevat itsekseen tien poskessa jauhamassa leuoillaan jotain hiekasta löytämäänsä syötäväksi kelpaavaa. Miten satojen kilojen painoinen otus voi elää lähes olemattomalla ravinnolla? Dromedaarit kääntävät laiskasti päätään, kun bussi ajaa ohi. Tulee väkisinkin mieleen porot Lapissa. Vaarojen tilalla on vain hiekkadyynejä.

Atlasvuoristo erottaa Algerian 1600 kilometriä pitkän rannikon autiomaasta. Afrikan puolella luonnonolosuhteet eivät juuri eroa Välimeren Euroopan puoleisesta rannikosta. Algeriassakin riittää vielä ranskalaista eleganssia, ja sinne aikoinaan istutettujen eucalyptuspuiden vehreyttä, mutta nyt olemme kaukana oliivilehdoista ja viinitarhoista (viininviljely tosin lähti alamäkeen ranskalaisten poistumisen myötä 60 vuotta sitten).

Sahara – maailman suurin hiekkalaatikko

Paimentolaisia hiekalta suojaa pään ympäri kietaistava ainakin parimetriä pitkä huivi chech, tai litham. Varsinkin eteläisen Saharan tuaregi-miehet peittävät, yleensä sinisellä, vaatteella kasvonsa lähes kokonaan. Kuva: Petri Kosonen

Saharan loputon hiekka tekee jo ilmasta käsin vaikutuksen. Mieleen tulee Anthony Minghellan elokuva Englantilainen potilas (The English Patient, 1996), jossa kameratyö vuorottelee dyynien ja alastoman naisvartalon kummuilla.

Vaikka Saharan hiekkaa lentää joskus meille Suomeen asti, vain neljännes Saharasta on hiekka-aavikkoa, loput kiviautiomaata. Mutta täällä hiekkaa riittää. Lähituntumassa sitä on montaa sorttia kuten lunta. Joskus se kantaa, joskus siinä joutuu kahlaamaan tai pääsee laskettelemaan, joko lumilaudalla tai ilman. Sitä riittää joka paikkaan. Silti sitä on myös myynnissä Timimounin kaupungin markkinapaikalla. Kuvitelkaapa sitä! Kuin myytäisiin vettä Laukontorilla.

Saharan punaiseksi keitaaksi kutsutusta Timimounista on linnuntietä vuorten yli reilu 800 kilometriä Marokon Marrakeshiin. Se on vähemmän kuin pääkaupunki Algeriin. Henkisesti molemmat kaupungit ovat yhtä etäisiä. Öljy- ja kaasukentät taas sijaitsevat täältä käsin kaukana idässä.

Läntisessä autiomaassa ei odota Unescon maailmanperintökohteita. Näin syvälle sisämaahan roomalaisetkaan eivät rakennelleet amfiteattereitaan, eikä täällä kohtaa naapurimaan kaltaista turistiteollisuutta. Timimounissa on lähinnä… no, hiekkaa. Mutta toisaalta, jos sinne matkustaa jo nyt, niin kokee varmasti aitoa vieraanvaraisuutta, eikä hihassa roikkuvia mattokauppiaita ja jatkuvaa tippien kalastelua.

Dyynien lisäksi autiomaassa tulee vastaan suolajärviä, kivettynyttä metsää ja muinaista merenpohjaa, mistä löytyy myös tuolloisten merenelävien fossiileita.

Elävä flora ja fauna on autiomaassa luonnollisesti niukkaa: Akasiapuita ja keitaiden läheisyydessä taatelipalmuja. Kansalliseläimet, aavikkoketut, saalistavat öisin aavikkorottia ja muita pikkujyrsijöitä. Mutta ne pysyvät päiväsaikaan näkymättömissä.

Vanhoista kalliokaiverruksista tosin selviää, että noin 10 000 vuotta sitten seudulla on loikkinut  runsaasti antilooppeja ynnä muuta riistaa ja sen perässä hiipinyt suuria kissapetoja.

Ksarit – Algerian arvoitukselliset linnoituskylät

Aurinko laskee ksareilla. Kuva: Petri Kosonen

”Pohjois-Afrikassa on kahdenlaisia maita, öljymaita kuten Libya ja minun maani. Ja sitten on turistimaita, joilla ei ole öljyä tai maakaasua, mutta joilla menee paremmin”, sanoo eläkepäivillään oppaana toimiva Mohammed Kerkoub. Hän on tehnyt varsinaisen työuransa englanninopettajana, joten kommunikointi on melko helppoa.

Monen muun algerialaisen kanssa ei sen sijaan yhteistä kieltä helposti löydy, koska entisen emämaan, Ranskan, kieli on tähän asti ollut maan ylivoimaisesti tärkein eurooppalainen kieli. Nyt tilanne on tosin muuttumassa, sillä Algeria on lisäämässä maassa englannin opetusta.

Mohammed istuu sääret ristissä hiekkadyynin päällä Timimounin lähistöllä ja osoittaa ympärillä kaartuvaa minilinnoitusketjua. Ne ovat hänen mukaansa mahdollisesti 400- tai 500- luvulla rakennettuja linnoituskyliä, joita kutsutaan nimellä ksar. Niiden rakentajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta mahdollisesti niiden takana olivat seudulla tuolloin vaikuttaneet juutalaisheimot.

Ksareissa on kaareva, kaksinkertainen muuri. Todennäköisesti niillä oli puolustuksellinen tarkoitus, mutta juuri muuta niistä ei tiedetäkään. Kulkiko tästä ehkä muinainen karavaanitie? Erikoista on, että, yhden suuren linnoituksen sijaan niitä on rakennettu useita kehään, jonka keskellä ei, ainakaan enää, ole muuta kuin… hiekkaa.

Edelleen asutettu ksar, tai autiomaan punertavasta savikivistä muurattu kylä, on taatelipalmun lehdistä rakennettujen aitojen suojassa hiekkamyrskyltä. Muuten kivikautisen oloiseen berberikylään on vedetty sähköt, ja sinne on rakennettu varsin kehittynyt vesijohtojärjestelmä, joka annostelee kallisarvoista vettä perheen kokojen mukaan.

Palattuaan taateliviljelmiltä, juuri ennen auringonlaskua, aikuiset kyläläiset, varsinkin naiset, pysyttelevät suojassa katseilta ja kameroilta, mutta yllättävän runsaslukuinen, kylän koulua käyvä lapsilauma juoksentelee dyynien päällä ja tekee korikauppaa vierailijoiden kanssa. (Algerialaisten lukutaito on Afrikan standardeissa hyvä, tosin ero sukupuolien välillä on selvä.)

Aktiviteetteja ei turistille ole ylen määrin, mutta autiomaan auringonnousujen ja -laskujen ihailu käy kyllä sellaisesta. Yllättäen ne ovat kokonaisia, ja siksi näyttävämpiä kuin vaikka Espanjassa, jossa ne usein katoavat Saharan hiekasta muodostuneeseen pölyyn.

Illan pimennettyä hotellin altaan reunalla soi hypnoottinen berberimusiikki. Minttu tuoksuu teekupissa ja murea lammas sulaa vatsassa. Syyskuun lopun myöhäisenä iltana aavikon hehku viilenee siedettäväksi. Autiomaan yö tähtitaivaan alla on hiljainen. Edes islamilaisille maille tyypillinen minareettien rukouskutsu ei täällä valvota aamuyöstä.

Sotaa rannikolla, sienipilvi Saharassa

10 000 vuotta vanha antilooppiperhe ja vähän tuoreempia kalliokaiverruksia. Kuva: Petri Kosonen

Aavikolla on myös uusiokäyttöön otettuja entisiä muukalaislegioonan kasarmeja. Ranskalaiset perustivat legioonan maahan suojaamaan henkeään ja omaisuuttaan heti siirtomaavaltansa alussa 1831. Ranskalaisten upseerien alaisuudessa on palvellut ulkomaalaisia seikkailijoita ja niitä, joilla ei ollut enää mitään menetettävää ‒ myös suomalaisia. Suurin osa heistä sijoitettiin Ranskan Indokiinaan ja Pohjois-Afrikkaan. Legioona toimii yhä, vaikka legendaarinen värväyskeskus Marseillessa suljettiin muutaman vuosi sitten.

Menetettyään Vietnamin ensimmäisen Indokiinansodan päätteeksi vuonna 1954 Ranska takertui Pohjois-Afrikan alusmaahansa, mutta Kansallinen vapautusrintama FLN aloitti itsenäisyystaistelun marraskuun ensimmäisenä päivänä, mitä juhlitaan maassa vallankumouksen vuosipäivänä. Alkoi kahdeksan vuotta kestänyt vapaussota, jossa arviolta 400 000:sta miljoonaan algerialaista ja 27 000 ranskalaista sotilasta menetti henkensä ja minkä päätteeksi (vuodesta 1830) maata hallinneet kolonialistit lopulta jättivät siirtomaansa.

Ennen lähtöään ranskalaiset räjäyttivät autiomaassa ensimmäinen atomipomminsa 13. helmikuuta 1960. Tämä tapahtui noin 350 kilometriä Timimounista etelään, lähellä Regganen sotilastukikohtaa. Varsinkin Afrikassa paljon kritiikkiä saanut Gerboise Bleue (Sininen gerbiili) oli kolmesta neljään Hiroshiman pommin kokoinen. Teholtaan 70 kilotonnin räjähdys – ja sen aiheuttama säteily – ovat aiheuttaneet suunnattomasti tuhoa ympäristölle ja kärsimystä seudun asukkaille sukupolvien ajan. Toisin kuin muut läntiset ydinasevallat Ranska ei siivonnut jälkiään autiomaassa ja on tähän päivään asti torjunut kaikki korvausvaatimukset.

Vapaussodan taistelut keskittyivät lähinnä rannikon tuntumaan, mutta Saharassa berberit, varsinkin etelän tuaregit, elivät omaa elämäänsä. Paimentolaiset eivät tunteneet rajoja vaan kulkivat kameleineen minne mielivät. Tämä kuitenkin muuttui pitkälti Algerian itsenäisyyden koittaessa 5.7.1962. Nuori kansakunta vahvisti rajojaan ja vapautuminen kolonialisteista tiesi vähemmän vapautta autiomaan nomadeille.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, etteivät eurooppalaiset ole olleet ainoita sortajia maassa. Berberit (antiikin kreikaksi barbaros eli ulkopuoliset), omalla kielellään amazighit  (maan miehet) ovat olleet 640-luvulta asti Pohjois-Afrikkaan islamia levittämään tulleitten arabien alistamia ja kapinoineet heitä vastaan tälläkin vuosisadalla. Vielä vuonna 1990 berberikielen puhumisesta tehtiin Algeriassa laitonta. Se sai taas maassa virallisen kielen aseman vuonna 2016.

Majoitusta autiomaassa

Hotel Taghit on seudun suurimman hiekkadyynin naapurissa. Kuva: Petri Kosonen

Koska alkoholia tarjoillaan Algeriassa lähinnä hotelleissa (lähes Suomen hinnoilla), niiden aulat saattavat osoittautua (torstai- ja perjantai-iltaisin) varsin vilkkaiksi paikoiksi. Tämä näkyy tosin enemmän suurissa kaupungeissa.

Kylmiä juomia uima-altaan reunalla ja muuta pientä ylellisyyttä keskellä autiomaata tarjoaa kohtuuhintaan (alle 100 euroa/ kahden hengen huone) ”neljän tähden” Hotel Gourara Timimounissa.

Oppaaksi Autiomaahan

Aavikko-opas Mohammed Kerkoub. Kuva: Petri Kosonen

Timimounin englantia puhuva ja hyvin informatiivinen opas, Mohammed Kerkoub, järjestää nelivetoretkiä autiomaahan. Auringonnousuja- ja laskuja dyyneillä sekä yöpymisiä berberikylässä. Suuri osa länsimaisista vieraista on Mohammedin mukaan pariskuntia. Myös majatalot ja leirintämahdollisuudet järjestyvät hänen kauttaan.

Mohammedin tavoittaa parhaiten WhatsAppilla:  +213 (0) 6 97313636 (testattu ja toimii). Puh. +213 (0)6 68989896

Sään puolesta varsinaista matkailusesonkia kestää marraskuusta maaliskuuhun. Muuten on autiomaassa melko tukalaa.

Matkalukemista Algeriaan – ja Saharaan

Länsimaissa suuresti arvostettu kirjallisuuden nobelisti (1957) Albert Camus ei ole Algeriassa yhtä suitsutettu. Hänen teoksiinsa törmää kuitenkin Algerin lentokentän kirjakaupassa.

Kuudenkymmenen itsenäisen vuoden aikana Algeriasta on kirjoitettu varsin vähän. Helsingin kirjakaupoista ei löytynyt maahan keskittynyttä opasta. Lonely Planetin Afrikka-opas (2017) ei sekään juuri Algerialla revittele.

Useimmille eurooppalaisille Algeriasta tulee mieleen yksi nimi: Albert Camus (1913-–60). Algerian-ranskalainen kirjailija, toimittaja ja eksistentalismia edustava filosofi. Camus’n klassikkoromaaneja ovat Algeriin sijoittuva Sivullinen ((L’étranger, 1942/ suom.1947) sekä Oraniin sijoittuvan – ja näinä aikoina niin ajankohtainen Rutto (La peste, 1947/1948).

Näiden lisäksi Camus’lta on ilmestynyt suomeksi vähemmän tunnettu kokoelma Esseitä (1962). Siinä Camus avaa muun muassa muukalaislegioonan asemaa Algeriassa ja ottaa kriittisesti kantaa maan vapaussotaan. Novellikokoelmassa Maanpako ja valtakunta (L’Exil et le Royaume suom. 1962) on myös autiomaan kuvausta. Lisäksi Camus´lta on ilmestynyt postuumisti 1994 keskenjäänyt romaani Ensimmäinen ihminen (Le Premier homme, suom. 1995).

Vähemmän tunnettua dokumenttia on lienee marsalkan sisaren Eva Mannerheim Sparren muistelmateos: Aavikkoa, aurinkoa ja hiekkaa, retkiä Itä-Algeriassa ja Marokossa 1921-1922 (Öken, sol och sand, Otava 1957, suomennos Kyllikki Villa). Sata vuotta sitten Suomessa tarpeettomaksi tullut Marskikin kävi paikalla joutuakseen heti pahaan auto-onnettomuuteen matkalla Algerista Marokon Casablancaan.

www.tourismalgeria.com

Jos pidit artikkelista, arvostamme kovasti, jos jaat sen sosiaalisessa mediassa.

Booking.com

 

Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös mökin Suomesta. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi