Wadi Rumin kirkkaan tähtitaivaan alla yöpyessä Jordaniassa ymmärtää, miksi kolmen maailmanuskonnon Jumala syntyi aavikolla.
Teksti Antti Helin
Kuva Ville Palonen
Asfalttitie päättyy hiekkaan. Kahden Petrassa vietetyn päivän jälkeen olemme ajaneet Wadi Rumin aavikolle. Eteenpäin pääsee vain jeepillä, kävellen tai kamelilla.
Kokeilemme kaikkia kulkutapoja. Tarpominen upottavassa sannassa inspiroi keksimään aavikkovaeltajan opetuksia, sellaisia kuin ”hiekan keskellä kivet ovat ystäviä” ja ”aavikolla kiertotie voi olla oikopolku, jos löytää kiviä ystävikseen”.
Kameliratsastus osoittautuu hauskimmaksi tavaksi liikkua.
Maiskuttelemme vauhtia ja ohjaamme kameleita suitsista. On jatkuvaa tahtojen taistelua saada kameli kulkemaan sen sijaan, että se pysähtyisi mutustelemaan aavikon kasveja. Välillä saamme lietsottua ratsut kunnon laukkaan.
Kamelit ovat edelleen arvossaan beduiinien keskuudessa, ja kallis yksilö maksaa saman verran kuin halpa auto. Kuten oppaamme, aavikolla kasvanut nykyinen city-beduiini Ibrahim toteaa: ”Autoa ei voi syödä eikä se kulje hiekassa.”
Kallis kameli maksaa saman verran kuin halpa auto. ”Autoa ei voi syödä eikä se kulje hiekassa”, Ibrahim toteaa.
Ja on kamelilla vielä yksi korvaamaton ominaisuus.
”Sen maito on kuin Viagraa”, Ibrahim virnistää.
Kamelin selästä näkee maisemat korkealta ja komeina. Wadi Rum näyttää maailmalta, jonka Jumala on luonut hiekkalaatikkoiässä kasaten toinen toisensa viereen jättimäisiä hiekkakakkuja, jotka ovat sittemmin rapistuneet mielikuvituksellisiin muotoihin.
Seinämät nousevat tasaisesta erämaasta korkeimmillaan 800 metrin korkeuteen. Maan väri vaihtelee jyrkänteiden kupeessa: on mustaa, harmaata, valkoista, oranssia, punaista ja vaaleanruskeaa hiekkaa. Joukkoon on kasaantunut sulavalinjaisia dyynejä. Wadi Rumia ei turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi aavikoksi.
Aavikko synnytti Jumalan
Ensimmäisen aavikkopäivän lopuksi kiipeän yksinäiselle kukkulalle ihailemaan illan laskeutumista. Vedän vaelluskengät jaloistani. Kenkiin on kasaantunut tiimalasin verran hiekkaa. Sirottelen sen tuuleen myhäillen, ettei aavikolla tarvita aikaa.
Autiomaassa on jotakin täydellisen lumoavaa ylevyyttä. Aavikko ei kumarra ketään. Se ei taivu ihmisen hyväksikäytettäväksi – eikä anna ihmisen uhata itseään. Sitä ei voi kaataa eikä padota. Sitä ei pysty myrkyttämään. Silti se on täynnä yllättävää elämää: tuoksuvia kukkia, matelijoita, lintuja, kettuja ja kauriita.
Aavikko on ankara ja isällinen kuin jumala, joka syntyi näillä seuduin kolmelle maailmanuskonnolle.
Ihminen voi elää vain aavikon ehdoilla, sen hyvästä tahdosta. Aavikko on kaunis ja rauhallinen – ja kärkäs heräämään arvaamattomaan raivoon.
Se on kuin ankara ja isällinen jumala, joka syntyi näillä seuduin kolmelle maailmanuskonnolle.
Aavikon öitä
”Ei telttaa?” kuvaaja tivaa Ibrahimilta leirissä, kun taivaalta on alkanut tihkua vettä.
”Ei.”
”Pilailetko?”
”En. Ei ole telttaa, usko jo.”
”Mehän kastumme, ja luvassa on jäätävän kylmä yö.”
”Joo, joo, mutta ei täällä sada koskaan. Ei täällä tarvitse telttaa.”
”Mutta nyt sataa.”
”Beduiinin elämää”, Ibrahim päättää keskustelun ja kääriytyy vilttiinsä, jonka alta alkaa pian kuulua onnellista kuorsausta.
Ibrahim on aiemmin iloinnut, että vuosi on ollut ilmojen puolesta paras miesmuistiin. Petrassa on pyryttänyt lunta – eikä Wadi Rumissa ole nähty yhtä paljon sadetta 15 vuoteen. Onneksi jälkimmäinen ei vielä tarkoita kaatosateita. Yöunia uhannut tihku lakkaa nopeasti.
Grillaamme leiripaikassa nuotiolla lammasvartaita, kun ympäriltä alkaa kuulua aavikkokettujen ulvontaa.
Seuraavana iltana grillaamme uudessa leiripaikassa nuotiolla kana- ja lammasvartaita, kun ympäriltä alkaa kuulua aavikkokettujen ulvontaa. Ketut kiertelevät leiriä, ja kieunta hiipii aina vain lähemmäs.
”Ne haistavat meidät. Ne tulevat yöllä leiriin”, Ibrahim sanoo. Pöllö huhuilee.
Hyeenoita täällä ei sentään pitäisi olla, mutta Ibrahim on taannoin erämaareissuillaan herännyt niidenkin tuijotukseen. Onnekseen hänellä sattui olemaan silloin mukanaan pistooli, jolla hän pelotti pedot tiehensä.
Taivas on yhä pilvessä, kun nukahdan.
Keskellä yötä herään makuupussissani ja kurotan hupun pois silmiltäni. En näe kettuja, näen linnunradan. Pilvet ovat kadonneet ja syväntummaa taivasta koristavat miljoonat tähdet. Silmieni ohitse vilahtaa kaksi tähdenlentoa.
Pysyn pitkään hereillä ja mietin illalla käymääni keskustelua Ibrahimin kanssa. Kysyin, uskooko hän, että beduiineja elää aavikolla vielä 20 vuoden päästä.
Hän katsoi minua kuin typerystä ja vastasi: ”Beduiineja tulee aina olemaan.”
Mihinkä he katoaisivatkaan, jos tällaista on paimentolaiselämä.
Lue lisää:
Jordania osa 1: Vieläkö on beduiineja?
Jordania osa 2: Rauniokaupunki Petran salaisuudet
Jordania osa 3: Wadi Rum – maailman kaunein aavikko
