Ko Surin on Thaimaan maagisimpia paikkoja. Koskematon autiosaaristo on viimeinen paikka, jossa voi kohdata aitoja merimustalaisia, joilla ei ole sanaa ajalle, omistamiselle eikä murheelle. Kaukainen autiosaaristo on myös Thaimaan paras paikka snorklata.
Teksti ja kuvat Antti Helin
Vesi on niin kirkasta, ettei se näytä mereltä laisinkaan, vaan peililtä, jonka pinnalta heijastuu toinen ulottuvuus, värikkäiden ja monimuotoisten korallien maailma. Pinnan päällä näkyy sademetsän peittämä saari, jonka rantakalliot suojaavat neitseellisiä hiekkarantoja.
Tällaiselta täytyi näyttää silloin, kun maailma oli vielä nuori.
Kierrämme veneellä Surinsaariston pääsaarta Koh Surin Nuaa matkallamme jälleen uudelle snorklauspaikalle. Snorklaamaanhan näille Myanmarin rajavesillä sijaitseville eristäytyneille saarille on tultukin.
Surinsaaret lepäävät Andamaanien merellä 60 kilometrin päässä Thaimaan rannikosta, niin kaukana omassa rauhassaan, että vesi on säilynyt niiden ympärillä satumaisen kirkkaana ja korallit koskemattomina. Täällä on asustanut vain merimustalaisiksi kutsuttu animistinen moken-kansa, joka elää harmoniassa luonnon kanssa.
Rousk, rousk, rousk. Seuraan hetken papukaijakalojen parvea, joka rouskuttaa sarvikorallipeltoa kuin popkornia. Ohitseni vilahtaa riuttahai.
Venemiehenä toimiva merimustalainen Ang pysäyttää moottorin ja kiinnittää pitkähäntäveneemme poijuun. Laaja ja värikäs koralliriutta odottaa niin matalalla, ettei siihen tutustuakseen tarvitse sukelluslaitteita; maski, snorkkeli ja räpylät riittävät.
Katselen kaloja kaikissa väreissä ja muodoissa ja sukeltelen valtavilta aivoilta näyttävien välistä, kurkistelen koralliruukkujen sisälle ja etsin varjoisista onkaloista terävähampaisia murenoita. Koralliriutalle ei löydä uimalla loppua.
Rousk, rousk, rousk. Seuraan hetken papukaijakalojen parvea, joka rouskuttaa sarvikorallipeltoa kuin popkornia, ja uin lähelle värikkäitä jättiläissimpukoita, jotka sulkeutuvat edestäni kuoriensa suojiin.
Ohitseni vilahtaa riuttahai.
Pidätän henkeäni mahdollisimman pitkään ja liu’un veden alla niin luontevasti kuin olisin itsekin osa merenalaista sateenkaarimaailmaa, joka hehkuu sinistä ja punaista, oranssia, keltaista ja harmaanvihreää.
Leirielämää Ko Surin -autiosaarella
Parin tunnin aamuisen snorklailun jälkeen palaamme takaisin kansallispuiston päämajalle, jonka eteen on pystytetty telttaleiri. Ateriat maksetaan kupongeilla ja nautitaan yhä aikaa suuren katoksen suojissa. Surin Nualla asutaan kuin luonnonystävien kesäleirillä. Jos on viikonloppu, leirissä juoksentelee siellä täällä merimustalaislapsia, jotka ovat vapaalla koulusta. Iltapäivällä lähdetään uudelle snorklausretkelle.
Illallisen jälkeen opiskelijaporukat koettavat hetken laulaa kitaran säestyksellä, mutta jo ennen kymmentä nukkumatti on kaapannut leirin haltuunsa. Ulkoilmaelämä on tehokasta unilääkettä.
Aamukahvit käydään noutamassa valtavista peltisammioista, ja parin paahtoleivän sekä paistetun kananmunan jälkeen kaikki ovat taas valmiita snorklaamaan, melomaan kajakeilla tai vain laiskottelemaan rannalla.
Saaren halki voi myös kävellä pitkin viidakkopolkua, joka vie kansallispuiston toiselle telttaleirille. Jo kauan ennen turisteja polkua käyttivät merimustalaiset, jotka kulkivat sitä pitkin vuosisatojen ajan kerätessään viidakon kasveja ruoakseen, lääkkeikseen ja rakennusmateriaalikseen.
Myanmarissa mokenit elävät yhä nomadielämää purjehtien trooppiselta saarelta toiselle, asettuen ainoastaan monsuunikuukausien ajaksi aloilleen suojaisiin luonnonsatamiin.
Polun varrelle on pystytetty opastekylttejä, jotka kertovat alueen luonnosta ja mokenien kulttuurista. Yksi kylteistä esittelee, miten mokenit punoivat ennen asuinveneidensä purjeet rottinginkaistaleista. Nykyisin he käyttävät moottoreita ja purjekangasta.
Pääosan mokenien ravinnosta muodostavat merestä löytyvät simpukat, osterit, merimakkarat ja hiekkamadot. Kaloja he pyydystävät kolmipiikkisillä keihäillään. Riisinsä he ostavat mantereelta.
Mokenit ovat pieni, muutaman tuhannen ihmisen kansa, joka elää pääosin Myanmarin Mergui-saaristossa. Thaimaan puolella sijaitsevat Suurinsaaret ovat Merguin reunimmaisin ja eteläisin osa. Myanmarissa mokenit elävät vielä nomadielämää purjehtien trooppiselta saarelta toiselle, asettuen ainoastaan monsuunikuukausien ajaksi aloilleen johonkin suojaisaan luonnonsatamaan. Hieman nurinkurisesti heidän perinteisen elämäntapansa pelastuksena on ollut Myanmarin sotilasjuntta. Pahamaineinen armeija on pitänyt maan eristyneenä ja kehittymättömänä, mikä on säilyttänyt mokenien kauniin Mergui-saariston viidakkoisena ja vapaana turismista.
Thaimaan parisataa mokenia ovat puolestaan asettuneet enemmän tai vähemmän aloilleen Surin Nuan vieressä sijaitsevalle Surin Taille, vaikka monet heistä tekevätkin edelleen säännöllisiä retkiä Myanmarin puolelle. Kun Surinsaarten kansallispuisto perustettiin vuonna 1981, mokeneidenkin piti alkaa sopeutua modernin maailman sääntöihin: viidakko ja koralliriutat suojeltiin.
Nyt monet Thaimaan viimeisistä mokeneista ovat töissä kansallispuistossa venemiehinä ja siivoajina. Heidän kyläänsä järjestetään kerran päivässä kuljetus luonnonpuiston päärakennukselta.
Thaimaan merimustalaisilla ei ole sanaa ajalle, omistamiselle tai murheelle
Merimustalaisten taidoista kerrotaan monenlaisia tarinoita. Mokenlasten sanotaan oppivan uimaan ennen kuin he osaavat kävellä. Aikuisina he sukeltavat kymmenien metrien syvyyteen ilman ilmalaitteita ja pidättävät hengitystään minuutti toisensa jälkeen. Heidän silmänsä näkevät kauas meren päällä ja pinnan alla.
Merimustalaiset pystyvät nimeämään tuhansia kalalajeja ja taitavat monenlaisia pyyntitapoja, kuten ”kuplastamisen”, jossa moken sukeltaa muutaman metrin syvyyteen ja alkaa puhaltaa ulos ilmakuplia, jotka houkuttelevat puoleensa välskärikaloja. Kun kala tulee kuplien luokse kolmannen kerran, se on jo niin varomaton, että se on helppo saalis merimustalaisen keihäälle.
Kun tsunami iski Intian valtamerellä tapaninpäivänä 2004, merimustalaisten sanotaan pelastuneen vanhojen legendojensa ansiosta. Mokenit osasivat lukea meren merkkejä jättiläisaallosta ja hakeutua turvaan avomerelle sekä kukkuloille. Surinilla kuoli vain yksi ihminen – ja hänkin oli turisti.
Mokenien maineeseen nähden vierailu heidän kylässään on kuitenkin sangen vaatimaton kokemus.
”Kuplastaminen” on kalastamista, jossa moken sukeltaa muutaman metrin syvyyteen ja alkaa puhaltaa ulos ilmakuplia, jotka houkuttelevat puoleensa kaloja.
Rantahiekalle rakennetut palmunlehtitalot seisovat paalujen varassa. Yhden majan katolla on jo satelliittiantenni; sähköä tuo aurinkopaneeli. Kylän ainoa moderni rakennus on tsunamin jälkeen avattu koulu, jota kylän lapset käyvät.
Asukkaat istuskelevat talojensa alla varjossa, ja pienimmät lapset leikkivät rantavedessä. Miehet ovat laihoja ja lihaksikkaita, naisilla on yllään pelkät sarongit. Muutama on peittänyt rintansa rintaliiveillä. Omalla eksoottisella tavallaan he ovat hyvin kauniita.
Satunnainen matkailija tuntee olonsa höntiksi. Kun yhteiselle kommunikaatiolle ei ole kieltä, hän voi vain pällistellä ympäriinsä. Se ei tunnu mokeneja häiritsevän, vaan kylä elää omaa elämäänsä. Majojen välissä kulkevat matkailijat ovat kuin jokin luonnonvoima, sadekuuro, joka tulee ja menee ilman, että siihen kiinnitetään suurta huomiota.
Jonkinlaisen jäljen matkailijat ovat kuitenkin jättäneet. Muutama moken on pystyttänyt majansa edustalle matkamuistopöydän, josta hän myy puusta veistettyjä pienoismalleja merimustalaisten asuntoveneistä. Ja mokenien lapset ovat kuulemma saaneet sellaisia nimiä kuin Milo, Coffee ja Soda.
Koetan vielä saada kontaktia asukkaisiin. Ilmeilen pikkupojalle, ja tämän isoäiti kutsuu kurkistamaan sisälle kotiinsa. Yksinkertaista majaansa hän on koristellut mainosjulisteilla. Yhdessä bikinimalli poseeraa viskipullon vierellä, toisessa mainostetaan uutta, puistomaista omakotialuetta Bangkokin esikaupunkialueella.
Kun laskeudun tikkaat alas isoäidin majalta ja teen hyvästejä, ”sawatdee” -tervehdykseni jää vaille vastausta. Hetken tunnen oloni vaivaantuneeksi; ehkä en ollutkaan kovin tervetullut vieras. Sitten muistan lukeneeni, ettei mokenien kielessä ole tervehtimissanoja.
Se on käytännöllistä ihmisille, jotka elävät mustalaiselämää. Heidän ei tarvitse pitää vaivaannuttavia tervetuliaispuheita tai jättää surumielisiä jäähyväisiä: he vain tulevat ja menevät kuin aaveet, jatkuvasti ja yllättäen, siitä mitenkään etukäteen ilmoittamatta. Yhtenä hetkenä he ovat paikalla, ja sitten he voivat olla poissa määräämättömän ajan ja palata takaisin yhtä äkisti kuin eivät olisi koskaan poissa olleetkaan.
Niin on merimustalaisten elämää kuvannut mokeneita tutkinut antropologi Jacques Ivanoff kirjassaan Moken – Sea-Gypsies of the Andaman Sea, Post-was Chronicles. Mustalaisten liikkuvainen elämäntapa teki tutkijan elämän hankalaksi. Jos hän ei ollut valpas ja osannut tulkita lähdön merkkejä, he saattoivat noin vain jättää hänet itsekseen jollekin kaukaiselle saarelle.
Merimustalaisilta sanotaan puuttuvan muitakin sanoja. Heillä ei ole omistamiseen liittyviä ilmauksia, sillä perinteisesti he eivät ole omistaneet muuta kuin elämisen kannalta kaikkein välttämättömimmän. Eikä heillä ole aikaa kuvaavia sanoja, sillä ajalla ei ole heille merkitystä.
Paluumatkalla telttaleiriimme kysyn venekuskilta Angilta, onko totta, ettei merimustalaisten kielessä ole myöskään sanaa murheelle.
”Hän ei osaa vastata”, tulkkina toimiva thaimaalainen turisti sanoo. ”Hän ei ymmärrä thaikielen sanaa murhe.”
Se riittänee vastaukseksi.
Henget opettavat elämään kohtuudessa
Eräänä iltapäivänä vuokraan kajakin ja melon yhdelle Surin Nuin lukuisista autiorannoista. Kiskon kajakin suojaan hiekalle ja lähden snorklaamaan.
Riemuitsen, kun huomaan löytäneeni ikioman, satumaisen hienon koralliriutan. Toista tuntia uituani tajuan, että se on itse asiassa vain osa riuttaa, joka jatkuu lähes koko saaren ympäri. Surinilla ei voi löytää riuttoja, sillä ne ovat joka puolella.
Nautin snorklaamisesta omassa rauhassani. Olen oman itseni herra. Ei ole kiirettä mihinkään, ja niin snorklailen illan sarastukseen asti.
Pinnan alla on hiljaista, mutta kun nostan pääni pinnalle, ilman täyttää sademetsän sirittävä iltakonsertti. Viidakon suuret puut ovat alkaneet elää illan myötä, ja latvustot liikkuvat kuin itsestään. Saaren jyrkille rinteille kasvaneessa metsässä asustavat apinat, jättiläislepakot ja jopa leopardit.
Kun melon sademetsän viertä takaisin kohti telttakylää, vesilintuja lehahtaa kajakin edestä. Mietin, että mokenien täytyy olla hyvin spiritualistisia ihmisiä, sillä kaikkien shamanististen kansojen maailmanjärjestys rakentuu kolmelle todellisuuden tasolle: on maanpäällinen maailma sekä sen alinen ja ylinen maailma. Yleensä vain shamaanit liikkuvat kaikkien kolmen maailman välillä, mutta mokenit tuntuvat elävän kolmessa todellisuudessa koko elämänsä: pinnan alla, rannalla ja vuoristoviidakossa.
Aivan kuin henget muistuttaisivat mokeneille jatkuvasti, ettei mitään saa haluta liikaa, sillä omaisuuden haaliminen johtaa vain vapauden menetykseen.
Myös antropologi Ivanoff kirjoittaa, kuinka henget ohjaavat kaikkea mokenien tekemistä – ja pitävät samalla kulttuurin tasapainossa luonnon kanssa. Mokenit ovat kyllä kiinnostuneita oppimaan ja kokeilemaan kaikkea uutta, mutta yleensä he palaavat nopeasti perinteisiin tapoihinsa, jotteivät suututtaisi henkiä.
Koska liiallinen kalastaminen voi suututtaa henget, mokenit kalastavat harkiten. He ovat opetelleet viljelemään maata, mutta harrastavat sitä vain vähän ja uutta teknologiaakin he omaksuvat vain vähän kerrassaan. Usko henkiin saa mokenit tyytymään kaikessa kohtuuteen. On aivan kuin henget muistuttaisivat heille jatkuvasti, ettei mitään saa haluta liikaa, sillä omaisuuden haaliminen johtaa vain vapauden menetykseen.
Ivanoff kertoo kirjassaan esimerkin, kuinka merimustalaiset pyysivät häntä tuomaan heille kalastusverkkoja. Kun mokenit olivat saaneet verkkonsa, he leikkasivat saman tien niiden reiät isommiksi – kuin todistaakseen itselleen, että voihan verkkoja kokeilla, mutta heidän keihäänsä on silti paras tapa kalastaa.
Ko Surin on pala kadonnutta maailmaa
En taida olla vielä oppinut kunnon merimustalaiseksi, sillä saarilta lähtiessäni jätän hyvästit uusille ystävilleni, joihin olen Surinilla tutustunut. Pulska amerikkalainen opettaja, lempinimeltään Bubu, on saarella jo neljättä kertaa; hän saapuu aina kuukaudeksi oman telttansa kanssa. Sievät thaimaalaiset sihteeritytöt ovat kolmannella vierailullaan ja menestyvä tshekkiläinen pariskunta viettää Surinilla toista perättäistä pääsiäislomaansa. ”Tämä on Thaimaan paras paikka”, tshekkimies Juri sanoo.
Sellainen Surin on, salainen piilopaikka niille, jotka eivät kaipaa kulinaarisia elämyksiä tai pehmeitä petejä, vaan jotka etsivät alkuvoimaisia kokemuksia. Surinsaarten telttaleirillä pääsee maistamaan merimustalaiselämää, sitä täydellistä vapautta ja materialista riippumattomuutta, joka on modernista maailmasta kadonnut. Ainakin kaunista illuusiota siitä. Minä en ole nähnyt viikkoon peiliä, ja vaatteiksi ovat riittäneet yhdet ja samat meressä liotetut uimashortsit.
Paluulaivalla merituulta henkiessäni mieleeni palaa valtava kaarnapuu, joka kasvoi Surin Nuin läpi kulkevalla luontopolulla. Puu oli niin suuri, että sen rantaa pitkin kurottavat oksat olivat jo itsessään tavallisten puiden paksuisia. Opastetaulu kertoi kyseisen calophyllum inophyllumin olevan suurin lajinsa edustaja Thaimaassa.
”On enää harvinaista löytää näin isoja kaarnapuita. Olet hyvin onnekas, kun saat nähdä tämän”, taulussa luki.
Ikivanha puu oli muisto menneiltä ajoilta, kuten myös merimustalaiset ja heidän merestä sekä sademetsästä koostuva valtakuntansa. Siinä piilee Surinsaarten ainutlaatuisuus: ne ovat kuin palanen kadonnutta maailmaa.
Lue lisää:
