Täytyy myöntää, että teoksen nimi on nerokas. Lopputilin ottanut Aino Huilaja on pakomatkalla, hankkimallaan vanhalla pakettiautolla. Siis pakumatkalla.
Täytyy myös myöntää, että tartuin kirjaan epäillen. Luulin kyllästyneeni Aino Huilajaan jo ennen kuin olin häneen kunnolla tutustunutkaan. Huilaja kun tuntuu olleen viimeiset pari vuotta pakettiautoineen joka paikassa, muuttuneen yhtäkkiä valtakunnan ykkösjulkkikseksi.
Ja minkä takia? Siksi, että hän kyllästyi työhönsä ja lähti kiertämään maailmaa pakettiautolla.
Ylipäätään suhtaudun epäilyksellä pakoon oravanpyörästä -tarinoihin. Varsinkin julkisiin sellaisiin. Jos irtautuu oravanpyörästä, miksei sitä voi tehdä kaikessa hiljaisuudessa? Miksi siitä pitää kuuluttaa koko maailmalle?
Mitä tapahtuisi, jos kaikki lähtisivät pakoon oravanpyörästä?
Ja miksi ihmeessä lehdet ovat täynnä tarinoita näistä irtautujista? Iltapäivälehdissä kerrotaan vähän väliä jostakusta uudesta pariskunnasta, joka on päättänyt jättää kaiken taakseen ja muuttaa Thaimaahan. Sitä ei sitten kerrotakaan kuinka pariskunta muuttaa vuoden päästä maitojunalla takaisin kotiin. Moni paikka kun on paratiisi matkailijalle, vaan Potemkinin kulissit kaatuvat nopeasti, kun yrittää elää paikan päällä arkea.
Testattu on. Tosin siitä on jo aikaa.
No, onneksi Huilaja ei sentään lähde ajamaan pakullaan kohti Thaimaata. Se olisi ollut viimeinen niitti, ajattelen.
Ja samaan aikaan tunnen kateutta näille lähtijöille, irtautujille, huilailijoille. Kutsu miksi haluat. Itsekin haluaisin taas vaihteeksi vain lähteä. Mutta on perhe. On lapsen koulu ja vaimon työt, jotka sitovat yhteen paikkaan, vaikka aina vain muutamaksi vuodeksi kerrallaan.
Mutta uteliaisuus voitti. Onneksi. Epäilyksistäni huolimatta – tai ehkä juuri niiden takia – aloin kuunnella Pakumatkalla-teosta äänikirjana.
Ja kappas, olin heti myyty. Ensinnäkin Huilaja on erinomainen ja mukaansa tempaava kirjoittaja. Hän kirjoittaa sympaattisesti ja todenmukaisesti pakuelämän nousuista ja laskuista. Omahyväisyys loistaa poissaolollaan.
Huilaja aloittaa kuvaamalla, kuinka hän voi työssään uutistoimittajana lopulta niin pahoin, että hänen oli pakko ottaa lopputili. Hän ei lähtenyt oravanpyörästä muuten vaan. Hän lähti, koska oli pakko.
Näin vaikka Huilaja oli arvostetussa ja hyvin palkatussa ammatissa, joka vielä kuulostaakin jännältä ja mielenkiintoiselta. Tämä on voimauttavaa. On hyvä huomata, että ammatissa kuin ammatissa on haasteensa eikä kadehdituinkaan ura ole välttämättä todellisuudessa sitä, millaisena se ulospäin näyttäytyy.
Heti kirjan alkuvaiheessa selviää sekin, ettei Huilaja hakenut julkisuutta. Ei hän tarjonnut tarinaansa lehdistölle. Huilaja yllättyi itsekin siitä, että yhtäkkiä hänet nimettiin lööpeissä suosikkiuutisankkuriksi, millaiseksi hän ei ollut itseään koskaan kokenut.
Vaan totta kai toimittajien keskuudessa levisi tarina kollegasta, joka lähti toteuttamaan unelmaansa. Mediat seurasivat toisiaan ja yhtäkkiä Huilaja huomasi olevansa ”Valtakunnan virallinen huilaaja”. Lööppejä tehtiin myös Huilajaa haastattelematta, hänen some-päivitystensä perusteella.
Puhdasverisen matkakirjan ohella Pakumatkalla onkin vähintään yhtä paljon tarina siitä, miten viihdemediat ja julkisuus nykyään toimivat. Ei Huilaja valita, kunhan kummastelee. Julkisuus tuo hänelle myös tuloja. Mies kuvaa matkakumppanistaan kansikuvia lehteen ja vaimo myy juttuja. Sekä some-näkyvyyttä. Lopulta he eivät joudu edes turvautumaan säästöihinsä elättääkseen itseään tien päällä.
Toki kirja käy myös matkakirjasta ja kurkistuksesta siihen, millaista on maailmalla yhä suositummaksi käyvä pakumatkailu. Välillä se on ihanaa vapaudenhuumaa, välillä väsymykseen asti arjen haasteita. Lukija saa realistisen kuvan pakuelämän riemuista ja kauhuista. Sopii joillekin, muttei varmasti kaikille, varsinkaan pitkinä annoksina nautittuna.
Ja näinhän sen pitää ollakin. Valtion virallisen huilaajan elämä ei ole pelkästään sitä unelmaa, miltä iltapäivälehtien pintaraapaisut ovat antaneet ymmärtää. Se on… elämää.
Samalla oma kateuteni vaihtuu ihailuun. Tällä ajattelevalla ja myötätuntoisella kirjalla Huilaja on ansainnut onnensa. Jos hän sellaisen tien päältä lopulta löytää.
Myös suhtautumiseni oravanpyörästä irtautumiseen muuttuu. Ehkä vapauden haaveet eivät uhkaakaan yhteiskuntaamme vaan päinvastoin. Ehkä meistä yhä useamman pitäisikin irtautua oravanpyörästä. Pakettiautossaan Huilaja ymmärtää kuinka paljon turhaan kuluttamiseen hän sortui aiemmassa arjessaan ja kuinka vähään hän on oikeasti tyytyväinen. Eikö meidän kaikkien pitäisi koettaa vaihtaa osa vauraudestamme ja materiastamme suurempaan vapauteen?
Maailmanlaajuinen pandemia pakottaa pakumatkalaiset lopulta ennen aikojaan takaisin kotimaahan. Vanhaan arkeensa he eivät kuitenkaan palaa, vaan muuttavat Lappiin, joka sekin on perinteisesti monen arkeen kyllästyneen pakopaikka. ”Mitä sinä olet paossa?” on useammaltakin Lappiin muuttaneelta kysytty.
Pakettiauto Ranssi jää piilopirtin eteen odottamaan pandemian talttumista ja uusia seikkailua. Ja eiköhän niitä ole vielä luvassa. Valtion virallisen huilaajan seikkailut tuntuvat olevan vasta alussa.
Minä ainakin haluan seurata niitä lisää. Suureellista tai en, en pysty välttymään vertaukselta pakettiauto Ranssin ja Göran Schildtin Daphne-veneen välillä. Ajat ovat erilaiset, mutta niissä on myös paljon samaa. Schildt purjehti Daphnella ympäri toisesta maailmansodasta toipuvaa Välimerta. Ehkä Ranssi vielä näyttää meille suuntaa pandemiasta ja materialismista toipuvassa maailmassa.
Teoksen voi kuunnella äänikirjana.
Aino Huilaja, Jerry Ylkänen: Pakomatkalla (Otava 2021)
Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös nähtävyyksien pääsyliput ja opastetut kierrokset. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!
