Saako Burmaan vihdoin matkustaa? Onko Burmaan jo liian myöhäistä matkustaa? Millaista on Burmassa nyt? Ja pitäisikö sittenkin sanoa Myanmar?
Vierailin arvoituksellisessa, sotilasjuntan hallitsemassa diktatuurissa ensimmäisen kerran vuonna 2004, kun Burma oli tiukassa kansainvälisessä kauppasaarrossa. 10 vuotta myöhemmin palasin katsomaan, miten Burma on muuttunut.
Teksti ja kuvat: Antti Helin
On vaikea uskoa näkemäänsä. Pölyisellä tasangolla, telttakylän keskellä, seisoo maailmanpyörä, jonka laelle kapuaa viisi nuorta miestä. Kiipeäminen sujuu näppärästi, vaikka nuorukaisilla on yllään kietaisuhameet ja jaloissa varvassandaalit.
Turvaköysiä ei tietenkään ole.
Korkeuksissa miehet alkavat heilua maailmanpyörän metallirakenteista riippuen. Pyörä nytkähtää äkisti liikkeelle, ja matkustajat kirkaisevat penkeissään.
Juuri ennen maahan iskeytymistä nuorukaiset hyppäävät kyydistä. Maailmanpyörä pyörähtää muutaman kerran ympäri, ja pojat kiipeävät taas vauhtia antamaan. Uudestaan ja uudestaan.
Eihän tässä ole mitään tolkkua. Missä ihmeen maassa maailmanpyörätkin ovat käsikäyttöisiä?
Laite on osa kiertävää huvipuistoa, joka on tuotu Taung Pyone -kylän nat-festivaaleille, Mandalayn lähelle. Natit ovat voimakkaita henkiä, joita palvotaan Burmassa buddhalaisuuden rinnalla. Hengiltä voi rukoilla apua kaikenlaisiin arkipäivän ongelmiin, kuten vaikkapa selkäkipuihin, bisnesneuvotteluihin tai ilkeän anopin lepyttämiseen.
Nat-hengiltä voi rukoilla apua arkipäivän ongelmiin, kuten selkäkipuun, bisnesneuvotteluihin tai ilkeän anopin lepyttämiseen.
Meno on kuin rockfestivaaleilla. On valtava telttakylä, juopottelua, musiikkia ja Michael Monroen näköisiä heppuja. Jälkimmäiset ovat shamaaneja, tämän festarin rocktähtiä, välittäjiä ihmisten ja henkimaailman välillä.
Shamaanit ovat vahvasti meikattuja ja kummallisiin kolttuihin pukeutuneita transseksuaaleja. He tanssivat transsissa seuraajiensa keskellä, heittelevät seteleitä ilmaan ja kaatavat viskiä suoraan pullosta paikallaolijoiden kurkkuun.
Mutta nat-henkien palvojien on parasta olla varuillaan. Jos nat henki ottaa valtaansa festareilla ja kieputtaa villiin humalaiseen tanssiin, ei siitä selviä pelkällä maailmanlopun krapulalla. On käytävä manaamiseen erikoistuneen munkin luona hankkiutumassa hengestä eroon – muuten saattaa tulla loppuiäkseen leimatuksi hengen riivaamaksi.
Edellisestä käynnistäni Burmassa – tai pitäisikö sanoa Myanmarissa, kuten maan virallinen nimi on kuulunut vuodesta 1989 – on lähes kymmenen vuotta. Tuttu eksoottisuus lyö festivaaleilla silmille ja muistuttaa, ettei sotilasjuntan hallitsema ja vuosikymmenet eristyksissä pitämä Myanmar ole mikä tahansa maa.
Myanmar on kaksi kertaa Suomen kokoinen aikakone menneiden aikojen Aasiaan.
Ja heti seuraavana päivänä käy selväksi, kuinka paljon maa on muuttunut. Entisen kuninkaallisen pääkaupungin, temppeleistä pullistelevan Mandalayn vieressä sijaitsevalla U Bein -tiikkisillalla ylitseni pyyhältää keltainen ihmisrintama.
Satakunta National League for Democracy (NLD) -puolueen aktiivia on kampanjareissulla ja samalla ihastelemassa yli kilometrin mittaista tiikkisiltaa, yhtä Mandalayn suurimmista nähtävyyksistä.
Heillä kaikilla on päällään keltainen paita, jota koristaa puolueen logo: tähti ja Fenix-lintu punaisella pohjalla. Ja he kaikki haluavat asettua vuorollaan samaan valokuvaan länsimaalaisen kanssa.
”Tunnetko NLD:n?” he kysyvät. Heti perään sillalla kiirivät huudot: ”Eläköön Aung San Suu Kyi!”
Kun olin edellisen kerran Myanmarissa kymmenen vuotta aiemmin (vuonna 2004), olin tekemässä artikkelia, jossa pohdittiin, saako sotilasjuntan pakolla hallitsemaan ja kauppasaartoon asetettuun Burmaan matkustaa, oliko matkustamisesta enemmän hyötyä vai haittaa tavallisille burmalaisille.
Nyt poliittisia vankeja on vapautettu, lehdistön sensuuri lakkautettun ja mielenosoitukset sallittu.
Kansalaisvapaudet oli riistetty, ja moni NLD:n jäsen istui vankilassa. Nobelin rauhanpalkinnon saanut demokratia-aktivisti ja NLD:n johtohahmo Aung San Suu Kyi oli eristyksissä kotiarestissa talossaan Yangonissa. Pelkästään hänen nimensä lausuminen riitti vankilatuomioon. Jos Aung San Suu Kyistä uskallettiin jotain kuiskia, käytettiin vain nimeä Lady.
Ayng San Suu Kyin kuvan näin vain kerran, kun muuan nuori munkki veti luostarissa sänkynsä alta lukitun lippaan, jonka sisällä oli munkin itsensä maalaama muotokuva Ladystä.
”Minäkin haluan tulla demokratia-aktivistiksi”, hän sanoi.
Nyt suurin osa poliittisista vangeista on vapautettu, lehdistön sensuuri lakkautettu, mielenosoitukset sallittu ja Aung San Suu Kyin kuva näyttää roikkuvan jokaisen puodin ja ravintolan seinällä.
Sitä mukaa, kun Myanmarin sotilasjuntta on höllentänyt otettaan, länsivallat ovat avanneet kauppayhteyksiä.
Toisin oli ennen. Valuutta piti vaihtaa mustan pörssin kauppiailta teetupien nurkkapöydissä, sillä kyatin virallinen kurssi oli pelkkä vitsi. Samainen vallankumouksellinen nuori munkki vei minut yhteen Yangonin harvoista internet-kioskeista – joita hallitus valvoi tarkasti. Kansainväliset uutissivustot oli blokattu, samoin sähköpostipalvelut.
”Britney Spears!” munkki hihkaisi poptähden kuvaa osoittaen. ”Vihdoin tiedän, miltä hän näyttää.”
Munkki löysi silti etsimänsä. ”Britney Spears!” hän hihkaisi poptähden kuvaa osoittaen. ”Vihdoin tiedän, miltä hän näyttää.”
Nykyisin wifi-yhteys löytyy melkein jokaisesta hotellista, ja rahanvaihtopisteistä saa oikean kurssin. Ensimmäiset pankkiautomaatitkin on avattu.
Rahaa tuntuukin olevan liikkeellä enemmän kuin ennen. Demokratia-aktivistien, munkkien ja turistien rinnalla tiikkisillalla käyskentelee myös trendikkäästi – paikallisella mittapuulla – pukeutuneita nuoria pillifarkuissa ja napapaidoissa.
Sillan viereen on parkkeerattu tuliterä urheiluauto.
Myanmarin avautumisen myötä matkailu on kasvanut 20 prosentin vuosivauhtia, ja jopa Aung San Suu Kyi on toivottanut turistit tervetulleiksi. Vuosikaudet hän vastusti matkailua Myanmariin, koska se toi juntalle tuloja.
Enää kysymys ei kuulu, saako Burmaan matkustaa, vaan tuleeko turisteja pian jo liikaa?
Pimeydessä maantien laitaa vaeltaa pitkä rivi purppurakaapuisia munkkeja. He vilahtavat ohitse kuin aaveet pyöräni valokeilassa. Taivaanrannassa alkaa sarastaa, ja hämärästä ilmestyy esiin temppelitorneja.
Viiletän sähköpyörällä Shwensandaw Paya -temppelille ja kiipeän sen huipulle. Ylhäältä avautuvat näkymät ympäri Baganin temppelialuetta.
Aurinko nousee aamu-usvan läpi, ja satojen temppelitornien metsä kohoaa keskeltä kuivaa tasankoa.
Temppelien rakentaminen alkoi 1000-luvulla ja jatkui kahden ja puolen vuosisadan ajan. Yhteensä temppeleitä nousi yli 10 000. Niistä reilut 2000 on säilynyt jälkipolville.
Vaikka temppelit on rakennettu rauhaa rakastavan Buddhan kunniaksi, on alueen historia julma. Sukupolvi toisensa jälkeen Baganin kuninkaalliset surmasivat sukulaisiaan vallanhimossaan, ja syntejään sovitellakseen he rakennuttivat yhä uusia temppeleitä.
Vaikka Bagan on rakennettu rauhaa rakastavan Buddhan kunniaksi, on alueen historia julma.
Mieleen tulee kohta burmalaisen demokratia-aktivistin ja Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin kuuluisimmasta puheesta, Vapaus pelosta: ”Ei se ole valta, joka korruptoi vaan pelko. Pelko vallan menettämisestä korruptoi ne, jotka sitä käyttävät, ja pelko vallan ruoskasta korruptoi niitä jotka ovat sen armoilla.”
Myös sotilasjuntan kenraalit ovat hakeneet Baganin temppeleistä synninpäästöä – tekemällä uskonnollista meriittiä lahjoittamalla rahaa temppelialueen restaurointiin.
Auringonnousun aikaan Shwensandaw Payalla on seuranani vain kourallinen matkailijoita, mutta iltaan mennessä maisematemppelien ylätasanteilla on jo ruuhkaa. Toisaalta, kun ennen piti polkea Baganin tukahduttavassa helteessä temppeliltä toiselle raskailla pappapyörillä, uusien sähköpyörien moottorilla huristelee vaivatta kaukaisimmillekin temppeleille. Niissä rauha on taattu.
Matkailijavirtojen mukana kaupustelu on kasvanut. Temppeleiden edustalla maalauksiaan ja lakka-astioita tyrkyttävät kauppiaat voivat välillä raivostuttaa, mutta heistä voi myös saada mainioita oppaita.
Dhammayangyi Pahto -temppelillä seuraani lyöttäytyy neuvokas Tun. Hän johdattaa pitkin temppelin jylhiä käytäviä, jotka ovat niin hämäriä, että katonrajassa lentää päivälläkin lepakoita. Huomaamattoman oviaukon kautta livahdamme portaikkoon, joka vie katonrajassa kulkevan salaisen käytävän äärelle. Käytävä kulkee jalan levyisenä ramppina temppelin sisätilojen ympäri. Pudotusta maahan on kymmenkunta metriä.
Burmassa matkustamisen iloja on se, että burmalaiset ovat vähintään yhtä kiinnostuneilta meistä kuin me heistä.
”Kuningas huvitteli laittamalla jalkavaimonsa tätä pitkin kävelemään. Samalla hän tirkisteli alhaalta heidän hameidensa alle”, Tun sanoo.
Hän kertoo nuorempana itsekin tasapainoilleensa ramppia pitkin kyyhkysiä pyydystäessään. ”Se oli nuoruuden hulluutta. Enää en uskalla. Mutta annas kun näytän.”
Ennen kuin ehdin estellä, Tun painaa vartalonsa seinää vasten ja hilautuu kuilun reunaa muutaman metrin matkan.
Kyseessä taitaa olla etukäteen mietitty trikki, jolla Tun saa myytyä minulle yhden maalauksistaan, mutta siitä viis. Henkeäsalpaava tasapainoilunäytös salaisessa käytävässä ja pitkä yhteinen juttutuokio on kymmenen dollarin arvoinen kokemus. Kun jatkan matkaa – laukussani Tunin maalaus rullalle käärittynä – hän vilkuttaa perääni pitkään ja sydämellisesti.
Yksi Myanmarissa matkustamisen iloista on se, että nekin burmalaiset, jotka kauppaavat jotakin, tuntuvat olevan vähintään yhtä kiinnostuneilta meistä kuin me heistä. Varjojen maassa pitkään yksin vaeltaneet janoavat kanssakäymistä.
Kiikkerä kanootti heilahtaa vierestä pyyhältävän moottoriveneen aalloissa, mutta Ti Ne ei horjahdakaan. Venekuskillamme on balettitanssijan tasapaino. Nainen seisoo yhdellä jalalla ja käyttelee toisella melaa, jonka pyöröliikkeet saavat kanootin kiitämään kuin potkurin voimasta.
Livumme läpi Ni Ten kotikylän, Maing Thaukin, jonka talot seisovat Inle-järvessä paalujen varassa. Viljelmät kelluvat veden pinnalla, naulittuna paikoilleen pitkillä, pohjaan asti isketyillä seipäillä.
Utuisten kukkuloiden ympäröimällä Inle-järvellä asuva intha-kansa on kehittänyt vuosisatojen varrella kummallisen melontatyylin ja kelluvan elämäntavan, mikä on tehnyt järvestä Baganin temppelien jälkeen Burman toiseksi suosituimman matkakohteen.
Olen valinnut matkareitikseni (lue kirjoitussarjan ensimmäinen osa) samat Burman-matkailun klassikot, joissa kävin edellisellä reissulla 10 vuotta sitten nähdäkseni, miten Myanmar on muuttunut: Mandalayn, Baganin, Inle-järven ja bisneskeskuksen Yangonin.
Niiden rinnalle on noussut uusiakin alueita, joihin pääsee matkustamaan. Länsi-Burmassa sijaitseva Mrauk U on Baganin ohella toinen upea rauniokaupunki, ja Mandalaysta koilliseen sijaitseva Hsipaw (äännetään tuttavallisesti Sipoo) on kehittymässä suosituksi trekkailukeskukseksi.
Aivan äskettäin matkailulle on avautunut Mogok, josta tulee suurin osa maailman rubiineista. Kerrotaan, että Mogokissa vapaasti kasvaneista kanoista maksetaan Burman toreilla kolminkertainen hinta. Hyvällä onnella kun kanan vatsasta voi löytää rubiinin, jonka lintu on popsinut maasta.
Varsinaista luomulottoa.
Hyvällä onnella Mogokissa kasvaneen kanan vatsasta voi löytää rubiinin, jonka lintu on popsinut maasta.
Uusien paikkojen myötä seikkailun tunne ei katoa Burmasta vielä aikoihin. Esimerkiksi rantakohteita on tällä hetkellä oikeastaan vain Ngapali Beach, mutta etelässä Thaimaan rajalla odottaa koskematon Mergui-saaristo. Nyt sen 800 saarella on vasta yksi hotelli.
Paikkojen hidasta avautumista selittävät Myanmarin sisäiset konfliktit. Maan jakavat keskenään kymmenet etniset ryhmät, joista moni käy tai on käynyt sisällissotaa keskusvaltaa vastaan. Erityisen sisukkaasti taistelevat shanit ja karenit Thaimaan rajan tuntumassa.
Uusi kriisipesäke on Rakhinen osavaltio Bangladeshin rajalla, jossa on leimahtanut uskonnollisia levottomuuksia buddhalaisten ja muslimien välillä.
Suurista muutoksista huolimatta Myanmar on kaukana onnelasta. Mutta ainakin ihmiset voivat vihdoin puhua ongelmista ääneen.
”Joka kerta, kun näemme, hänellä on eriväriset hiukset”, Ni Ta päivittelee. Matalalla puujakkaralla istuva mies kaivaa kietaisuhameensa kätköistä kännykän ja näyttää kuvia teini-ikäisestä tyttärestään, jolla on vuoroin hopeiset ja siniset hiukset kuin korealaisella poptähdellä.
Ni Ta esittäytyy entiseksi merimieheksi, joka on vaihtanut autokuskin hommiin. Hän kuljettaa turisteja ympäri Myanmaria.
Kulutamme molemmat aikaa teetuvan edustalla Nyaungshwen vilkkaimmassa risteyksessä, tuoretorin vieressä. Tästä pikkukaupungista käsin tavataan tutustua Inle-järveen.
Pilkkalaulu raikuu pitkin pääkatua. Tällainen ei olisi mitenkään ollut mahdollista vielä muutama vuosi sitten.
Ohitse kulkee pa-o-heimon naisia turbaanit päässään, munkkeja kaapuineen ja pinkkiin pukeutuneita nunnia kauppakorit päänsä päällä keikkuen.
Vääjäämättä puhe kääntyy perheestä politiikkaan. Ni Ta näprää kännykästään esiin Youtube-videon You are You I am Me.
Musiikkia ryydittää animaatio, jossa Myanmaria vuoteen 2011 itsevaltaisesti hallinnut kenraali Than Shwe ja hänen jälkeensä presidentiksi tullut Thein Sein kinastelevat keskenään samalla, kun Kiinan ja Intian johtajat kahmivat itselleen Burman luonnonrikkaudet. Obama seisoo vieressä tähtihattu päässä, selvästi apajille haluten.
Lopulta Intian ja Kiinan rakentamat padot murtuvat, maakaasutornit räjähtävät ja kenraalista jää vain sotilaskotsa kellumaan vedenpaisumuksen laineille.
Laulu raikuu pitkin Nyaungshwen pääkatua. Tilanne tuntuu absurdilta: tällainen ei olisi mitenkään ollut mahdollista vielä muutama vuosi sitten.
Ensinnäkään Ni Ta ei olisi ikimaailmassa uskaltanut videota näyttää. Toisekseen Youtube olisi ollut blokattu ja kolmanneksi Ni Talla ei olisi ollut kännykkää.
Nyt kännyköitä tuntuu olevan vähän jokaisella, munkkeja myöten, vaikkei niiden saaminen vieläkään ole vaivatonta. Puhelimen saa ostettua suoraan kaupasta, mutta sim-kortit pitää hankkia mustasta pörssistä tai voittaa valtion arpajaisista.
Kenraalien jälkipolvi tietää, että maansa avaamalla he rikastuvat entisestään.
Video kuvaa syitä Myanmarin yllättävään avautumiseen. Vielä vuonna 2007 sotilasjuntta kukisti verisesti munkkien johtaman kansannousun, ja sitten, kuin sormia napsauttamalla, kaikki muuttui vuonna 2011.
Ulkomaihin vainoharhaisesti suhtautuneiden vanhojen kenraalien tilalle valtaan on noussut heidän nuori jälkipolvensa, joka tietää hyvin, että maansa avaamalla he rikastuvat entisestään. Ennen kauppasaarron lopettamiseen tähtääviä uudistuksia he ovat jakaneet keskenään maansa luonnonrikkaudet – kaasukentät, tiikkimetsät, jalokivikaivokset ja koskemattomat rantatontit.
Burman tulevaisuudesta ei siis kannata maalata liian ruusuisia kuvitelmia. Voi hyvin käydä niin, että maa ajautuu armeijan tukemien rötösherrojen hallittavaksi ja kansa sen kuin kurjistuu. Mutta toisinkin voi käydä. Siihen on paljon sanottavaa yhdellä henkilöllä.
Portit pysyvät visusti suljettuina. Vankan, piikkilangalla päällystetyn muurin takaa ei näy vilaustakaan kauniista huvilasta, Aung San Suu Kyin kotitalosta, joka on ikuistettu pienintä yksityiskohtaansa myöten Luc Bessonin elämäkertaelokuvaan The Lady.
Oppositiopuolue NLD:n liput liehuvat portin yllä. Autot kiitävät vierestä pitkin vilkasta University Avenueta.
Porttien takana Nobel-rauhanpalkittu demokratia-aktivisti Aung San Suu Kyi on vihdoin vapaa yhteensä 15 vuoden kotiarestien jälkeen. Pitkinä eristyksen vuosina Yangonin pääkatuihin kuuluvan University Avenuen liikenne oli katkaistu, ja tavallisilta jalankulkijoiltakin oli kulku estetty.
Aung San Suu Kyi ei saanut tavata edes perhettään. Lapset kasvoivat Englannissa aikuisiksi ilman äitiään, ja aviomies, Aasian-tutkija Michael Aris, kuoli syöpään kaukana vaimostaan.
Aung San Suu Kyin tiedettiin olevan elossa vain pianonsoitosta, joka kaikui talosta. Kunnes pianokin lahosi käyttökelvottomaksi kosteassa, trooppisessa ilmassa.
Aung San Suu Kyin tiedettiin olevan elossa vain pianonsoitosta, joka kaikui talosta.
Enää sotilaita ei näy mailla eikä halmeilla. Autojen hurinalta tuskin edes kuulisi pianon soittoa.
Taksi pysähtyy talon eteen. Vaaleahiuksinen mies astuu ulos ja pyytää ottamaan kännykällään kuvan itsestään portin edessä. Hän puristaa lujaa kättä ja ajaa pois.
Uusia takseja pysähtyy. Pikaisia valokuvia otetaan.
Tässäkö tämä on? Eikö edelleenkään ole mahdollista nähdä Aung San Suu Kyistä yhtään enempää, edes vilausta talosta?
Katselen ympärilleni. Naapurissa on huonokuntoinen talonrähjäke, kauniin huvilan kaukainen muisto. Nuori tyttö viittoo sen luota veljensä kanssa. Tule tänne. He opastavat rehottavan pihamaan läpi toiselle talonrauniolle. Seiniä puuttuu, mutta portaat ovat tallella. Kapuamme toiseen kerrokseen.
Jackpot! Muurien takana pilkistää Aung San Suu Kyin talo vehreiden puiden ympäröimänä. Lady pysyy kätkössä, mutta tuntuu, että olen kokenut jotakin ikimuistoista.
Tämän puolesta Aung San Suu Kyi uhrasi perheensä. Tätä on vapaus, vaikka sitten tirkistelyn muodossa. Ja vapaus on toivoa.
Muut matkalaiset ovat kyselleet minulta: ”Millaista oli Burmassa kymmenen vuotta sitten?”
Pitkin matkaa muut matkalaiset ovat kysyneet minulta: ”Millaista oli Burmassa kymmenen vuotta sitten?”
Olen vastannut, että matkustajia oli paljon vähemmän, ja matkustaminen tuntui salamyhkäiseltä seikkailulta puoliksi kielletyllä vyöhykkeellä. Mutta ei kokemus muuten kovin erilainen ollut. Burma on säilynyt eksoottisena: miehet kulkevat hameissa suut betel-pähkinämällin punaiseksi värjääminä, ja naiset maalaavat kasvoihinsa spiraaleja keltaisella, puun kuoresta raastettavalla thanaka-puuterilla.
Yksi suuri ero kuitenkin on. Se on toivo. Ilma on siitä sakeana, mikä tekee matkustamisesta Burmassa juuri nyt niin mahtavaa.
Aung San Suu Kyin talon edustan täytyy olla maailman ainoa paikka, jossa autojen hurinassakin on jotain ylevää. Se kuulostaa muutoksen säveleltä.
Lue lisää: Myanmar-matkaopas
