Miten orankeja suojellaan Borneossa?

Mitä yhteistä on katkarapumerralla, kotimajoituksella ja paloletkuista rakennetulla riippusillalla? Niiden avulla yritetään pelastaa Borneon uhanalaiset orangit.

Teksti ja kuvat Ville Palonen

Puu ryskyy ja rytisee, kun punaturkkinen otus ravistelee villisti sen jykeviä oksia. Kypsiä hedelmiä ja kuivia karahkoja ropisee yläilmoista siihen tahtiin, että on pakko perääntyä turvallisen matkan päähän. Täysikasvuinen orankiuros vaikuttaa menettäneen hermonsa lopullisesti.

”Tuo kaveri ei asu täällä. Se on läpikulkumatkalla, eikä siksi ole tottunut ihmisiin”, kuiskaa oppaani Mincho Kahar. ”Se yrittää vain pelotella meidät matkoihimme.”

Paras noudattaa kehotusta. Seuraan kolmikymppistä Minchoa köysisillalle ja kapean puron yli. Vastarannalla pysähdymme pusikon suojaan tarkkailemaan orankia. Otus mekkaloi vielä hetken, ja katoaa sitten latvustoon.

Mekin jatkamme matkaa syvemmälle sademetsään.

Olemme Kinabatanganjoella, joka virtaa Malesian puoleisen Borneon halki. Ympärillämme leviää kuuden neliökilometrin alue, jossa ranskalainen HUTAN-kansalaisjärjestö tutkii orankeja.

Borneon saarella elää noin 50 000 uhanalaisia ihmisapinaa, joista vain pieni murto-osa Sabahin osavaltiossa Malesiassa. Maailman luonnonsäätiö WWF on määritellyt orangin äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Syy orankien (ja Borneon muiden villieläinten) ahdinkoon on sademetsien tuhoaminen. Viimeiset orankipopulaatiot sinnittelevät suojelualueiden saarekkeilla, joita ympäröi öljypalmuviljelmien meri.

Orankitutkimusta tehdään hakatussa metsässä

Borneo_Malesia_Palonen_16
Mincho Kahar tarkkailee korkealla puussa ruokailevaa orankia. Kuva: Ville Palonen

HUTAN – järjestön malesiankielinen nimi tarkoittaa metsää – aloitti työn orankien parissa 1990-luvun lopulla. Tutkimustietoa käyttävät mm. Sabahin ympäristöviranomaiset luonnonsuojelustrategioidensa suunnitteluun.

Eräs tutkijoiden tärkeimmistä saavutuksista on tieto siitä, että vastoin aiempaa käsitystä orangit eivät tarvitsekaan elinpaikakseen täysin koskematonta sademetsää. Ne selviävät mainiosti myös kertaalleen hakatulla alueella – kunhan hedelmäpuita vain löytyy tarpeeksi.

Vaikka HUTAN:in metsän arvopuut kaadettiin ennen vuosituhannen vaihdetta, paikka on ehtaa viidakkoa. Puujättiläiset kurottelevat kohti taivasta, eikä varjoisassa metsässä ei ole aluskasvillisuutta kiusaksi asti. Samoilu on helpompaa kuin avohakkuuaukioiden ryteiköissä, etenkin kun siellä täällä risteilee norsulauman tallaamia polkuja.

Pikkuruinen tutkimusalue on osa Kinabatanganjoen rantoja myötäilevää laajempaa luonnonsuojelualuetta, jossa on 160 kilometrin matkalla kymmenkunta suojeltua metsätaskua. Niiden kokonaispinta-ala on 260 neliökilometriä, siis vain hiukan Helsingin maa-alueita enemmän. Maailman Luonnonsäätiö WWF yrittää Corridor of Life -projektillaan yhdistää nämä erilliset viidakkoalueet metsäkäytävillä. Niitä pitkin uhanalaiset eläimet voisivat liikkua etsiessään ruokaa ja parittelukumppaneita.

HUTAN:in tutkimusalueella asuu kolmisenkymmentä orankia. Niitä pääsee katsomaan vuosittain vain muutama sata vierasta, joista monet ovat biologeja tai luontokuvaajia.

Säännöt ovat tiukat. Viidakossa viivytään oppaan seurassa neljä tuntia, josta korkeintaan 60 minuuttia orankia tarkkaillen. Viidentoista metrin turvaväli on pidettävä, vaikka oranki itse yrittäisi tehdä lähempää tuttavuutta. Tutkimusalueen asukkaat ovat tottuneet ihmisten tuijotteluun, mutta niiden ei haluta kesyyntyvän.

Kinabatanganjoki on suosittu ekoturismikohde, jossa tavallinenkin turisti pääsee näkemään villejä orankeja. Se tapahtuu (eläimille) turvallisen matkan päästä: jokea ylös alas risteilevistä moottoriveneistä.

Sademetsässä kävellään mudassa ja varotaan iilimatoja

Sademetsä tuoksuu mädäntyneille lehdille. Hien kastelemien vaatteiden ympärillä inisee hyttysiä, mutta niitäkin verenhimoisempia ovat polun varrella vaanivat ilimadot. Pensasta pyyhkäistessä ne tarttuvat kiinni kuin takiaiset ja alkavat ryömiä kohti shortsien lahkeita. Parin tunnin aikana revin iholtani kahdeksan luikeroa, joista viimeisen äkkään vasta nivustaipeestani herkuttelemasta.

Nilkkoihin asti ulottuva liisterimäinen muta tuo lisähaastetta viidakossa liikkumiseen. Välillä jalka juuttuu saveen kiinni kuin valettu. Syvemmässä lätäkössä saappaanvarsi on hörpätä pehmeää mutavelliä.

Malesia_Borneo_luonto_14
Sademetsässä liikkuminen on hidasta puuhaa. Kuva: Ville Palonen

Aikamme kuljettuamme saavumme yksinkertaiselle katokselle. Sen alla istuu kourallinen paikallisia miehiä. He ovat tutkimusapulaisia, jotka dokumentoivat orankien elämää.

Miesten työssä ei ole kadehtimista. Päivä alkaa aamuvarhain orangin etsimisellä sademetsän kätköistä. Eläimen löydyttyä työpari seuraa sitä iltaan asti, kunnes se on käynyt yöpuulle oksista taittelemaansa pesään.

Koko päivän ajan tutkimuslomakkeeseen merkitään tasan kolmen minuutin välein, mitä oranki tekee. Yleensä se vain lepää tai syö: ruokavalioon kuuluvat lehdet, hyönteiset, ja sadat eri hedelmät.

Maailman suurin puissa elävä olento on tärkeä sademetsän monimuotoisuudelle. Joidenkin hedelmäpuiden siemenet eivät idä, ennen kuin ne ovat kulkeneet orangin ruuansulatuskanavan läpi.

”Joskus samaa yksilöä tarkkaillaan päiväkaupalla”, selittää itsekin tutkimusapulaisena työskennellyt Mincho.  ”Välillä homma tuntuu tylsältä, mutta nämä kaverit ovat motivoituneita. He tietävät tekevänsä tärkeää työtä.”

Kyläläiset suojelevat orankien kotimetsiä

Borneo_Malesia_Palonen_17
Palmuöljyplantaasi ulottuu Kinabatangajoen rantaan saakka. Kuva: Ville Palonen

Paluumatka Sukaun kylään taittuu veneellä. Joen rantoja peittää suurimmaksi osaksi metsä, mutta monessa paikassa vihreän muurin puhkaisee aivan rantapenkalle asti kurottava öljypalmupelto.

Mincho selittää, että orankien suurin uhka on niiden kotimetsien pirstaloituminen. Jos elinalueet ovat täysin erillään, esimerkiksi metsäpalo tai epidemia voi tuhota koko populaation. Luonnonsuojelijoiden tärkein haaste onkin yhdistää metsäsaarekkeet toisiinsa puita istuttamalla. Orankien lisäksi siitä hyötyvät muutkin eläimet kuten nenäapinat ja norsut.

2000-luvun alkupuolella HUTAN alkoi ostaa yksityisiä metsiä suojeltavaksi. Varat maan hankkimiseen järjestö saa Borneo Conservation Trustilta ja World Land Trustilta. Mincho kertoo, että lakikiemuroiden takia virallisina omistajina on muutama luotettu paikallinen asukas. He ovat sitoutuneet siihen, ettei alueilla tehdä hakkuita tulevaisuudessa.

Ennen Kinabatanganin suojelualueen perustamista sademetsään raivattiin alueita, joiden metsittämisessä riittää nyt puuhaa. Istuttamisen jälkeen rikkaruohomaiset köynnöskasvit pitää kitkeä muutaman kuukauden välein, muuten taimet tukahtuvat.

Viidakkoveitsiä heiluttamaan on palkattu Sukaun kylässä asuvia kuusikymppisiä rouvia. HUTAN:issa tiedetään, että paikalliset asukkaat saa tehokkaimmin luonnonsuojeluponnistusten taakse antamalla heille töitä. Suurin osa järjestön viidestäkymmenestä työntekijästä on kotoisin Kinabatanganjoelta.

HUTAN työskentelee muutenkin aktiivisesti kyläyhteisön parissa. Moni perhe saa siivun Kinabatanganin vilkkaasta ekoturismista järjestön aloittaman kotimajoitusorganisaation kautta, ja koululaisia valistetaan luonnonsuojeluasioista säännöllisesti. Kalastajien kanssa on kehitetty luontoa säästävä katkarapupyydys. Perinteistä versiota varten viidakon puista piti repiä metrikaupalla kuorta.

Eräs HUTAN:in erikoisemmista keksinnöistä on ollut köysisiltojen rakentaminen vanhoista japanilaisista paloletkuista. Vuoden 2005 jälkeen on viritetty kymmenkunta yksinkertaista köysisiltaa, joiden avulla nenäapinat ja orangit liikkuvat turvallisesti krokotiileja kuhisevien sivu-uomien yli.

Auttaako viherpesu orankeja?

Lipuessamme öljypalmupeltojen ohi Mincho kertoo, että jotkut suuremmista palmuöljyn tuottajista ovat alkaneet rahoittaa suojeluprojekteja. ”He ovat kyllästyneet huonoon maineeseensa, mutta ikävä kyllä puuha on silkkaa viherpesua”, mies puuskahtaa. ”Ympäristöjärjestöjen suut yritetään tukkia lahjoittamalla rahaa pikkuprojekteihin, vaikka luonnonsuojeluun pitäisi antaa maa-alueita.”

Orankien ahdinko ei ole yksin palmuöljyteollisuuden syy – aiemmin sademetsää raivattiin kumi- ja kahviviljelmiä varten – mutta Minchon mielestä plantaasiherrojen olisi korkea aika osallistua sademetsien suojeluun tosissaan.

”Sabahissa on 14 000 neliökilometriä öljypalmuplantaaseja – kahdenkymmenen Singaporen verran!”, Mincho hermostuu. ”Harrastakoot viherpesua, kunhan tekisivät sen kunnolla! Jos Kinabatanganjoen rantaan saataisiin edes sadan metrin levyinen yhteinäinen metsävyöhyke, villieläimet voisivat kulkea paljon vapaammin.”

Malesia_Borneo_luonto_12
Öljypalmuviljelmät ovat tuhonneet tieltään suurimman osan Sabahin sademetsistä. Kuva: Ville Palonen

Viimeisenä päivänä ennen kotiinpaluuta istun Minchon moottoripyörän tarakalle. Vain muutaman kilometrin päässä Sukaun kylästä aukeaa lohduton näky: taivaanrantaan asti kumpuilevia kukkuloita peittävät öljypalmujen viivasuorat rivit. Osa puista on täysikasvuisia, mutta monet vasta taimia. Puupeltojen välissä irvistelee tuoreita hakkuuaukioita. Mincho selittää, että öljypalmuviljelmä pitää istuttaa uudelleen reilun parinkymmenen vuoden välein.

Masentavasta maisemasta huolimatta Mincho jaksaa vitsailla. Ohitamme norsujen tienylityspaikan, jonka viereen on pystytetty sähköaita. Oppaani toteaa, että kapistus on pystytetty uteliaita länsimaisia toimittajia varten.

Mincho pysäyttää moottoripyörän sata metriä leveän metsäsaarekkeen viereen ja osoittaa pusikkoon. Vain parinkymmenen metrin päässä asfalttitiestä, horisonttiin asti ulottuvien puupeltojen keskellä, on metrin halkaisijaltaan oleva orangin pesä. Mincho kertoo, että orangit kulkevat plantaasien läpi ja pysähtyvät joskus yöksi. Harhaillessaan ne saattavat myös eksyä.

Toivottavasti tienposkessa olevan pesän rakentanut ”metsien mies” on löytänyt paremman pesäpaikan.

Kinabatangan-joen hotellit

Yksi Borneon suositeltavimmista ekoresorteista on Kinabatanganjoella sijaitseva Abai Jungle Lodge. Majatalon omistava paikallinen matkatoimisto järjestää myös visiittejä Pulau Selinganin kilpikonnia katsomaan.

Kinabatanganjoella kannattaa kokeilla myös asumista kotimajoituksessa. Rahat päätyvät suoraan kyläläisille, ja vieras pääsee tutustumaan paikalliseen arkeen. Esimerkiksi Sukaun kylässä voi yöpyä Balai Kito Homestay -järjestön kotimajoituksissa.

Lukemista: Thinkers of the Jungle (Gerd Schuster, Willie Smits, Jay Ullal)

Lue lisää:

Ekomatkailua Uncle Tanin viidakkoleirissä

Orankien kuntoutuskeskus Sumatralla

Matkailijan luonto: sademetsät

Borneo-opas

Booking.com