Matti meni, mutta Jere jäi – arvostelussa elokuva Karalahti

Karalahti lokuva
Vaikka viina vei miestä, Jere Karalahti pelasi pitkän uran. Kuva: Solar Films / Juuso Syrjä

Loppukevään kotimainen dokumenttielokuva on testosteronia sekä toksista maskuliinisuutta tihkuva Karalahti.

Pieni pohjoinen maakin tarvitsee urheiluviihteeseensä oman Maradonansa. Vuosituhannen vaihteessa suomalaisen jääkiekon pahapoika oli Jere Karalahti, joka peri HIFK:n Lalli Partisen punaisen kolmosen.

Pohjois-Helsingin betonilähiössä kasvanut kovaa taklaava pakki kiersi myös Kaliforniaa farmijoukkueen kautta LA Kingsiin. Los Angelesista Karalahti myytiin kesken toista kautta (2001–2002) Nashville Predatorsiin.

Kärähdettyään kolmesti päihdetestissä ja kieltäydyttyään menemästä alkoholivieroitukseen hän sai lähteä NHL:stä, ja palasi kautta myöhemmin hetkeksi HIFK:n riveihin. Pelattuaan Oulun Kärpissä ja Espoon Bluesissa Karalahti kokeili onneaan KHL:ssä, Dinamo Minskissä ja Jokereissa. 23 vuoden pääsarjauransa aikana hän pelasi myös Saksassa ja Ruotsissa.

Vaikka Karalahti tunnetaan tavastaan ottaa miestä kovaa, ei hänen pelisilmäänsä voi kukaan kieltää. Kolmas piirre on ilmiömäinen resilienssi, siis salamannopea palautuminen ryyppyreissujen jälkeen. Dokumentissa haastateltu lääkäri pitää Karalahden toipumista haimatulehduksesta maajoukkuepeleihin lääketieteellisenä ihmeenä.

Juuso Syrjän raadollisessa, osittain lavastetussa, dokkarissa Karalahden urheilusaavutukset tuppaavat jäämään päihdesekoilujen, baaritappelujen ja rikollisjengiyhteyksien varjoon. Alkoholi ei suinkaan jäänyt Tapulikaupungin pojan ainoaksi nautintoaineeksi. Kaikki roina kävi: stimulanteista psykedeelien kautta opiaatteihin. Jonkinlaisena hörhöily-uran huipentumana voi ehkä pitää heroiinin piikittämistä poliisi-isän asunnossa tämän ollessa vuoden rauhanturvauskomennuksella.

Elokuvassa Karalahti itse kommentoi varsin lyhyesti edesottamuksiaan. Sen sijaan ääneen pääsevät yli viisikymmentä muuta haastateltavaa, kuten vanhemmat, nykyinen vaimo, HIFK:n henkilöitymä Frank Moberg, seuran valmentajat Pentti Matikainen ja Doug Shedden sekä lopulta Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio.

Dokumenttia varten haastatteluista kieltäytyivät Karalahden ex-vaimo ja suurin osa HIFK:n pelikavereista, mutta heidänkin edestään puhuivat Jeren lapsuudenkaverit Tapulikaupungista. Elokuvan koskettavin anti on varmasti se, miten lämpimästi vanhin tytär puhuu isästään. Ei Jere Karalahtikaan voi millään olla läpeensä paha mies. (Perheväkivaltaa ei dokkarissa mainita).

Onko Karalahti sitten äijäleffa faneille, tai (varoittava)opetuselokuva kiekkojunnuille? Vaikka päähenkilö kokoaakin itsensä aina lähes palasista, mikään sankaritarina tämä ei ole.

Dokkarin opetuksena tuleville pelaajasukupolville toimii ehkä sivulauseessa mainittu: ”Älä ota idoliltasi elämänohjeita. Ehkä parempi, jos et edes tapaa häntä.”

Elokuva-arvostelun kirjoitti Kerran elämässä -sivuston avustaja Petri Kosonen.

Karalahti, kesto: 1 t 57 min, ohjaaja: Juuso Syrjä, Ikäraja 12.

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi