Tärkeintä on lähteä – arvostelussa Nomadland

Amerikankiinalaisen Chloé Zhaon käsikirjoittama ja ohjaama Golden Globe -voittaja on rujo, mutta samalla runollisen kaunis elokuva tämän päivän paimentolaisheimosta Yhdysvaltojen länsiosissa. Se perustuu toimittaja Jessica Bruderin vuonna 2017 julkaistuun kirjaan: Nomadland: Surviving America in the Twenty-First Century.

Filmi on luokiteltu draamaksi, mutta siinä on paljon dokumentin aineksia. Suurin osa henkilögalleriasta esiintyy omalla nimellään. Näiden nomadien kasvoilla näkyy jo eletty elämä, jota he jatkavat paketti- ja matkailuautoissaan. Amerikassa heidät kattaisi myös termi working poor (työssä käyvä köyhälistö) tai julmemmin white trash (valkoinen roskaväki).

Mitään pohjasakkaa leffan kiertolaiset eivät kuitenkaan ole. Eivät siis – ainakaan näkyvästi – päihde- tai mielenterveysongelmaisia, vaan ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä ilman hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkkoa, ja joilla ei ole muuta menetettävää kuin pyörät allaan. Monet heistä vuoden 2008 finanssikriisi pudotti tyhjän päälle.

Yksi kärsii sodan jättämästä stressihäiriöstä, toinen lapsensa itsemurhasta, kolmas parantumattomasta syövästä. Joku heistä on löytänyt AA:n, mutta useimmat AAA:n (American Automobile Association, Amerikan autoliitto).

Nykynomadien elämään tutustutaan, Frances Louise McDormandin esittämän Fernin kautta. Lapseton, eläkeikää lähestyvä nainen on miehensä kuoleman jälkeen jäänyt asumaan nevadalaiseen Empiren kaupunkiin, joka on syntynyt kipsilouhimon ympärille. Kun louhos ajetaan alas 2011, koko postinumeroalue lakkautetaan. Fern hankkii pakettiauton, johon hän pakkaa kaiken tarvittavan ja varastoi lopun omaisuutensa. Alkuun hän työskentelee Amazonilla puuduttavassa pakkaushommassa, mutta lähtee sitten työkaverinsa kehotuksesta Arizonan autiomaassa järjestettävälle nomadien leirille, missä hän tutustuu heimoon ja jää kiinni liikkuvaan elämäntapaan.

Fem kulkee tehden välillä hanttihommia sokerijuurikkaiden korjuusta leirintäalue-emäntään. Hän ei ole varsinainen hobo, mutta jokin vimma ajaa häntä tien päälle. Vakituinen katto pään ylle ei Fernille enää edes kelpaa, vaikka sitä tarjotaan pariinkin otteeseen. Fern kieltäytyy myös kirkon tarjoamasta vuodepaikasta ja jää pakkasessa nukkuman pakuunsa.

Lopullisen siirtonsa Fern tekee luopumalla varastoimistaan mööpeleistäkin. Kaltaisiaan hän tapaa RV-parkeissa (asuntoautoalue) ja itsepalvelupesuloissa. Hänen makuuhuoneensa ikkunasta näkyvät usein Kalliovuorten tai Sierra Nevadan lumiset huiput, toisinaan taas Tyynenmeren levottomat kuohut.

Fern muistuttaa ehkä enemmän Jack Kerouacin matkalla olevia sankareita kuin John Steinbeckin Vihan hedelmien suuren laman ja kansallisen ekokatastrofin liikkeelle ajamia maanviljelijöitä. Paimentolainen ei kaipaa maapalstaansa, vaikka joku elokuvassa vertaakin heitä uudisraivaajiin. Eiväthän mantereen alkuperäisasukkaatkaan uskoneet maan omistamiseen.

Leffan lopussa Fern palaa nomadileirille, missä pidetään erään heimon jäsenen muistotilaisuus. Henkiin jääneet heittävät vuorollaan kiven nuotioon ja hyvästelevät hänet, niin kuin aina toisensa erotessaan:

“See you down the road.”

Elokuvan arvosteli Paratiisireportteri-blogin vieraileva kirjoittaja Petri Kosonen. Seuraa Paratiisireportteria Instagramissa.

NOMADLAND
Suomen ensi-ilta: 26.3.2021 (viimeksi ilmoitettu)
Kesto: 1 t 48 min
Ohjaaja: Chloé Zhao
Pääosissa: Frances McDormand, David Strathairn, Linda May

KOMMENTOI

Kirjoita kommentti!
Kirjoita nimesi