Kuulun kirjailija Kjell Westön sukupolveen, mutta hänen kuvaamansa ruotsinkielinen rinnakkaistodellisuus tuntuu aika ajoin vieraalta. Oliko 1970–80-lukujen Helsingfors se sama kaupunki, missä minä kasvoin? Itä-Helsingistä on pitkä, oi niin pitkä matka Eiraan! Mutta yksin ovat ihmiset näemmä Etelä-Helsingissäkin, vaikka piirit ovatkin pienet.
Romaanin Rikinkeltainen taivas (2017) tuoreessa filmatisoinnissa päähenkilö, ehkä vähän Westön oloinen kirjailija jolla on takanaan loistava tulevaisuus, havahtuu menneisyydestä ankkalammikon ylle kohonneisiin tummiin pilviin. Seuraa takautuma lähes puolen vuosisadan taakse viattomiin lapsuuden päiviin, jolloin onni oli kesäinen mökkitie, uusi polkupyörä ja uusi ystävä, jolla on sievä sisko. Tuleva kirjailija ei siis olekaan syntynyt kultalusikka suussaan.
Pian seuraa kuitenkin luokkaretki lakeijana Rabellin mahtisuvun hovissa. Oliko meilläkin YYA-vuosina luokkayhteiskunta?
Samoihin aikoihin, kun Kekkonen alkaa sekoilla, suvun päämies pitää perheelleen puheen joulupöydässä. Kuulostaa kuin hän puhuisi konserninsa jäsenille. Pojanpoika ottaa kopin, mutta hänen maailmantuskaa poteva sisarensa sulkeutuu huoneeseensa, jonka seinällä poseeraa Che Guevara.
Jossain kulturellin ja hienostuneen pinnan alla hiipii häiriintyneisyys, mutta siitä ei saa puhua vieraille. Sitten kaikki kaunis särkyy, kun tuleva kirjailija saa Stellansa, mutta samalla tajuaa olevansa vasta toinen vuorossa, ja mikä pahinta; syvästi inhoamansa raakalaisen jälkeen.
Vuosikymmen myöhemmin mahtisuvun pojanpoika pyörittää kasinotaloudessa yritystään machiavellisin ottein. Nouseva uraohjus poltetaan loppuun, ja samalla traumatisoituu seuraava sukupolvi. Stella tuikkii kirjailijalle yhä tavoittamattomampana tähtösenä yhdentyvässä Berliinissä.
Vuodet vierivät ja kasvaa uusi sukupolvi. Westö oli työskennellyt tehokkaasti ja ehtinyt saada viime vuosikymmenen pakolaiskriisin shokeeraavina kuvineen romaaniinsa ja sitä myötä elokuvaan.
Näyttelijät vaihtuvat hahmojen ikääntyessä, eikä yksikään suoritus jäänyt varsinaisesti mieleen. Claes Olssonin ohjaus on tasaisen varmaa ja romaanille uskollista työtä. Oliko se taivas kuvassa rikinkeltainen? Ja vastaavatko hiusten pituus ja lahkeen leveys ajankuvaa? Turhalta tuntuvat mukaan ympätyt tarinan kannalta yhdentekevät laulunumerot ja Monica Zetterlundin surkea kohtalo. Ovatko ne mukana vain vahvempien siteiden osoittamiseksi länsinaapurin kulttuuriin?
Päähenkilön päänsisäiset kelat on vaikea saada toimimaan elokuvassa. Varsinkin valikoiva muisti ja asioiden selittäminen itselle parhain päin tulee hyvin esille romaanissa, mutta ei ehkä sitä lukemattomalle katselijalle. Perusajatus tulee kyllä selväksi. Mitäpä muuta meillä on kuin tämä hetki? – Ja sen mukana kaikki ne matkaamme tarttuneet vuodet.
Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen) 2021
Ohjaus: Claes Olsson
Ensi-ilta 5.11.2021
