Sambian vilkkaimman turistikohteen, Livingstonen kaupungin, lähellä on Mosi-oa-Tunyan kansallispuisto. Pienestä koostaan huolimatta puistossa voi bongata monta eläinlajia. Isoja petoja ei ole, joten safarille pääsee myös kävellen.
Teksti ja kuvat Ville Palonen
Ajatus kävelysafarista on kutkuttava. Millaista onkaan liikkua savannilla jalkapatikassa ja tarkkailla villieläimiä ilman maastoauton suojaa? Jännitys vain kasvaa, kun luontoretken aluksi poimimme kansallispuiston portilta kyytiin puistonvartijan, joka kantaa olallaan rynnäkkökivääriä.
Ajamme oppaan ja puistonvartijan kanssa kohti kävelyretken aloituspaikkaa. Kysyn, elääkö Mosi-oa-Tunyan pienessä puistossa norsuja. Opas kertoo, ettei niitä ole näkynyt kolmeen kuukauteen, sillä sadekaudella norsut vaeltavat puiston ulkopuolelle.
Puistonvartija kantaa olallaan rynnäkkökivääriä.
Silloin tienvarren pusikossa vilahtaa suuri tumma hahmo. Norsuja, kokonaiset neljä kappaletta! Ajamme edestakaisin sopivaa kuvauspaikkaa etsien, mutta arat eläimet piilottelevat puiden suojassa. Lopulta lauma hermostuu ja norsut rymistävät peräkanaa pakoon keskellä tietä.
Pieni vitonen
Ennen kävelylle lähtemistä juomme termoskahvit ja kertaamme turvaohjeet. Savannilla on liikuttava peräkanaa, oppaan käskyjä pitää totella, eikä norsuja kuvatessa saa käyttää salamaa.
Alkumatkasta eläimiä ei näy. Se ei haittaa, koska opas paljastuu piinkovaksi ammattilaiseksi, jolta kiehtova knoppitieto ei lopu kesken.
Opin, että “ison vitosen” (norsu, puhveli, sarvikuono, leijona, leopardi) lisäksi on olemassa myös “pieni vitonen”. Sen englanninkieliset nimet muistuttavat isomman viisikon eläimiä. Otukset ovat elephant shrew (hyppypäästäinen), buffalo weaver (etelänpuhvelikutoja), leopard tortoise (leopardikilpikonna), ant lion (muurahaiskorento), sekä rhino beetle -niminen kovakuoriainen.
Virtahevon jätöksiä ihmetellessä saan kuulla, että hipot eivät syökään joessa, vaan tallustavat öisin laiduntamaan jopa kymmenen kilometrin päähän sisämaahan. Menomatkalla ne pudottelevat jätöksiään sinne tänne, jotta löytäisivät aamun sarastaessa takaisin joelle.
Virtahepo on yksi Afrikan vaarallisimmista villieläimistä – varsinkin, jos joutuu sen ja joen väliin. Opas kertoo, että vaikka virtahevot eivät ole aiheuttaneet onnettomuuksia, vuonna 2013 sarvikuonon kanssa oli käydä köpelösti: kiimassa ollut sarvikuono ryntäsi kävelysafarilla ollutta ryhmää päin. Onneksi elukka ainoastaan tönäisi erään saksalaismiehen kumoon.
Kansallispuistossa elää kymmenkunta sarvikuonoa, joita aseistetut riistanvartijat suojelevat.
Sarvikuonojen takia minäkin olen lähtenyt kävelysafarille. Sambian sarvikuonot tapettiin viimeistä myöten ajat sitten, mutta 2000-luvulla laji on yritetty palauttaa luontoon Mosi-oa-Tunyassa. Tehtävä ei ole helppo: ensimmäiset yksilöt salametsästettiin vuonna 2007. Nyt kansallispuistossa elää kymmenkunta leveähuulisarvikuonoa, joita aseistetut riistanvartijat suojelevat herkeämättä.
Hyökkääkö puhvelilauma?
Ylitämme savanniaukean, jonka toisella puolella laiduntaa viidenkymmenen puhvelin lauma. Pysähdymme, kun heikolla näköaistilla varustetut puhvelit alkavat nostella yksi kerrallaan päitään ja astella lähemmäs.
Mietin ääneen, onko tämä touhu kovin turvallista. Opas ottaa maasta hyppysellisen pölyä ja tarkistaa tuulen suunnan. Olemme tuulen yläpuolella – eli lähestyneet puhvelilaumaa juuri väärästä suunnasta!
Kun puhvelit ovat päässeet vain 30 metrin päähän, lähdemme hitaasti kiertämään laumaa. Vihaisen näköiset sarvipäät seuraavat meitä onneksi vain katseillaan.
Heinikossa kävellessä tuntee olevansa osa savannin luontoa.
Päästyämme turvallisen välimatkan päähän opas paljastaa, ettei tavallisesti mene näin lähelle aggressiivisina tunnettuja puhveleita. Jos ne olisivat tulleet vielä lähemmäs, riistanvartijan olisi pitänyt ampua ilmaan. Se olisi pelästyttänyt puhvelit kauemmas.
Sarvikuonoja ei näy, joten päätämme siirtyä toiseen paikkaan autolla. Ohitamme laumassaan jurottavat puhvelit vain muutaman metrin päästä, mutta niiden näkeminen auton suojasta ei tunnu enää miltään. Vasta heinikossa kävellessä tuntee todella olevansa osa savannin luontoa.
Sambian pienin sarvikuono
Mosi-oa-Tunyassa on turvallista järjestää kävelysafareita, koska puistossa ei elä suuria petoja kuten leijonia tai hyeenoja. Safari kestää kaksi tuntia: yhteensä tunnin verran kävelyä, ja toinen mokoma maastoautolla ajelua.
Pari tuntia saattaa kuulostaa lyhyeltä, mutta siinäkin ajassa ehtii bongata monta eläintä. Norsujen ja puhveleiden lisäksi näemme virtahepoja, pahkasikoja, paviaaneja, seeproja, antilooppeja, varaanin ja krokotiilin.
Mutta sarvikuonoa ei näy. Riistanvartijan radiostakaan ei kuulu tietoa, että joku muu partio olisi nähnyt tänä aamuna sarvikuonon. Puistossa niitä on ainoastaan kymmenen yksilöä, Sambian ainoat. Puistonvartijat selvittävät niiden olinpaikat joka päivä, mutta eivät sentään vahdi niitä kellon ympäri.
Lopulta radiosta särisee hyviä uutisia. Hyppäämme autoon ja huristamme kapeaita renkaanuria pitkin puiston toiselle laidalle. Käveltyämme auton luota vain sata metriä opas viittoo pysähtymään.
Siinä ne nyt ovat, vain kolmenkymmenen metrin päässä.
Siinä ne nyt ovat, vain kolmenkymmenen metrin päässä: valtava sarvikuonomamma ja porsaan kokoinen poikanen. Pienokainen juo maitoa nisästä ja tepastelee sitten emon ympärillä.
Opas kuiskaa, että vain kuukauden ikäinen poikanen on Sambian nuorin sarvikuono. Sen nimi on Moses.
Kävelysafareita järjestää mm. Livingstone Walking Safaris. Oppaaksi kannattaa pyytää suorastaan loistava Mukwesa Kangwa. Kävelysafarin (”rhino walk”) tai tavallisen jeeppisafarin voi varata mistä tahansa Livingstonen matkatoimistosta tai hotellista.
Varaa hotelli tai huoneisto yhteistyökumppanimme kautta. Voit varata myös nähtävyyksien pääsyliput ja opastetut kierrokset. Me saamme pienen provision, mutta sinä et maksa penniäkään ylimääräistä. Kiitos, että tuet Kerran elämässä -sivuston toimintaa!
