Kinabatanganjoki – ekomatkailua Borneossa

Borneon Kinabatanganjoki on yksi viimeisistä paikoista, joissa voi ihailla orankeja ja koomisen näköisiä nenäapinoita niiden aidossa elinympäristössä. Viidakossa toimiva Uncle Tanin leiri näyttää esimerkkiä ekomatkailussa.

Teksti Yaroslava Troynich ja Ville Palonen
Kuva Ville Palonen

Ukkospilvet vyöryvät joen ylle kuin jyrä. Ensimmäisten pisaroiden rikkoessa vedenpinnan kaivamme muoviset sadeviitat esiin ja vedämme ne pelastusliivien päälle. Veneen muutkin matkustajat piiloutuvat sadeviittojensa alle. Tropiikissa kuurot alkavat äkillisesti ja kastelevat kaiken hetkessä läpimäräksi. Täällä ei sada kuin saavista kaataen, vaan yleensä vettä tulee kuin paloletkusta.

Tällä kertaa on onni matkassa. Säästymme pahimmalta rankkasateelta. Sademetsän ylle ilmestyvä sateenkaari toivottaa meidät tervetulleiksi Borneon Kinabatanganjoelle.

Hassunkuriset nenäapinat

Veneemme kulkee siksakkia virrassa kelluvia uppotukkeja väistellen. Sabahin osavaltion pisimmän joen mutainen vesi on näyttää pyörteissä teh tarikilta, kansallisjuoman asemassa olevalta vaahdotetulta maitoteeltä.

Rannan savipenkoilla lojuvilla rungonpätkillä seisoskelee häikäisevän valkeita haikaroita. Kun veneemme kiitää ohitse, yksi puunrungoista ryntää veteen. Parimetrinen krokotiili muistuttaa, että joessa pulikointi saattaisi olla epäterveellistä.

Malesia_Borneo_luonto_04
Kinabatanganjoen rannoilla vaanii reippaan kokoisia krokotiileja. Kuva: Ville Palonen

Äkkiä vauhti hidastuu ja kurvaamme rantaan, kohti vihreän eri sävyissä kohoavaa sademetsää. Viidakko-oppaan virkaa toimittava kuskimme osoittaa puuta, jonka oksilla roikkuu punaharmaita nenäapinoita kuin omenoita ikään.

Ainoastaan Borneossa tavattavan kummajaisen vetovoiman ymmärtää yhdellä vilkaisulla. Valtava punainen makkaranenä, tynnyrimäinen kaljamaha, sekä harmaat lahkeet ja hansikkaat tekevät nenäapinasta niin hullunkurisen ilmestyksen, että naurua on mahdotonta pidätellä. Malesialaiset eivät turhaan kutsu eläintä ”hollantilaiseksi” entisiä siirtomaaisäntiään kunnioittaen.

Nenäapinauroksella on iso nenä. Kuva: Ryan M. Bolton / Shutterstock

Erittäin uhanalaiset nenäapinat ovat lähempänä sukupuuttoa kuin orangit. Pörröisen söpö oranki on lahjoituskampanjoiden hymypoika. Nenäapinoille, joita on jäljellä enää muutama tuhat yksilöä, ei juuri heru sympatiapisteitä ulkonäön perusteella.

Suurimmalla nenällä siunattu uros hallitsee haaremiaan puun latvustossa, ja nuoremmat poikamiehet vaatimattomine nenineen saavat tyytyä pälyilemään ylös kateellisina. Ainoastaan valtava roikkunenä saa naaraiden päät pyörälle, ja sellaisen kasvattamiseen kuluu seitsemän vuotta. Vanhojen urosten nenät kasvavat oikeiksi lersseiksi, jotka jopa häiritsevät syömistä. Eläinten ei auta kuin nostaa klyyvari sivuun sulloessaan ruokaa suuhunsa. Naisten suosiosta joutuu siis viidakossakin maksamaan suolaisen hinnan.

Jatkamme ohi kiitävän maiseman tarkkailua entistä innokkaammin. Kun joen yli lentää suuri tumma lintu, kuskikin innostuu. Se on sarvinokkalintu!

Omituisen muotoisesta nokastaan tunnettu sarvinokkalintu (englanniksi hornbill) on monille Borneon alkuasukasheimoille pyhä. Sodanjumala Singalang Burongia symboloiva lintu on vuosisatojen ajan tuonut ennusmerkkejä metsämiehille ja pääkallonmetsästäjille. Sen lentosuunta paljastaa, onnistuuko sotaretki tai metsästysmatka.

Kun pähkäilemme, onko enne hyvä vai huono, kokonainen sarvilintuparvi liitää joen yli. Onnemme täytyy olla suotuisa: olemme tulleet katsomaan villieläimiä, eikä täällä selvästi ole pulaa niistä.

Tunnin mittainen venematka Uncle Tanin viidakkoleiriin on muistuttanut safaria.

Ekomatkailua Borneossa

Uncle Tan on ollut tuttu nimi reppureissaajien keskuudessa vuosikausia. Edesmennyt ympäristöaktivisti Tan Su Lim päätti 1980-luvulla näyttää aidon sademetsän turisteille, joita vieraili aiemmin vain orankien kuntoutuskeskuksessa Sepilokissa.

Uncle Tan’s Wildlife Adventuresin yksinkertaisesta viidakkoleiristä kasvoi opaskirjojen kehuma klassikko. Sen motto kuuluu edelleen ”minimimukavuuksia, mutta maksimihauskuutta”. Kolmen päivän retkeen mahtuu venesafareita, viidakkokävelyitä ja maukasta ruokaa.

Kinabatanganjoki on Borneon paras paikka nähdä luonnonvaraisia orankeja. Kuva: Ville Palonen

Rantapenkereellä jalat uppoavat mutaan nilkkoja myöten – vaikka on kuiva kausi! Vaihdamme sandaalit saman tien vuokrasaappaisiin, jotka ovat kauttaaltaan kuivuneen saven peitossa. Joku uskalikko päättää koittaa onneaan omilla kengillään, vaikka leiriin johtavaa viidakkopolkua peittää liukas muta.

Sademetsän niellessä ryhmämme tuntuu, kuin astuisimme saunaan. Ilmankosteus on tukahduttava, ja jokainen liike saa hien puskemaan huokosista kahta kauheammin. Aurinko ei sentään pääse paahtamaan puiden latvuston läpi.

Leirin yksinkertaiset majat on rakennettu paalujen varaan. Niiden seininä toimii tukeva metalliverkko, joka pitää varastelevat makakiapinat loitolla. Opas kertoo lurjusten oppineen avaamaan reppujen vetoketjut, mutta ovien salpoja ne eivät ainakaan toistaiseksi saa auki.

Majojen sisustus on spartalainen: sisältä löytyy vain patja ja hyttysverkko. Leirissä on kyykkyvessa, ja suihkuletkun vesi tulee puhdistamattomana joesta. Kävely hiostavan viidakon läpi saa kuitenkin unohtamaan turhan hienostelun. Vettä se on mutainenkin vesi.

”Eihän tämä mikään Hilton ole, mutta vieraamme tulevatkin tänne nauttimaan luonnosta eivätkä luksuksesta”, virnistää oppaiden esimies, kolmikymppinen Mazlan bin Undang. ”Mitä yksinkertaisempi leiri on, sitä vähemmän häiritsemme ympäröivää sademetsää.”

Villieläimet käyskentelevät leirin pihalla kuin kotonaan. Partasiat makaavat mudassa ”jalkapallokentän” keskellä, ja parimetriset varaanit – joita pienimmät vieraat silloin tällöin luulevat dinosauruksiksi – kahistelevat maahan pudonneiden lehtien keskellä. Jopa oranki on nähty pesänrakennuspuuhissa suihkukatoksen liepeillä.

Retki sademetsään

Malesia_Borneo_luonto_08
Iilimato vaanii saalistaa viidakkopolun varressa. Kuva: Ville Palonen

”Täällä näet enemmän orankeja kuin iilimatoja”, kuuluu mainoslause Uncle Tanin kotisivuilla. Mazlan kertoo sloganin pitävän kutinsa, joten sukellamme oppaan perässä kävelyretkelle viidakkoon.

Oikeastaan sukellamme mutaan, sillä pian tarvomme saappaan varsia myöten ruskeanharmaassa liejussa. Pari epäonnista, jotka eivät vielä ole vuokranneet kumisaappaita, palaavat leiriin häntä koipien välissä. Olosuhteet ovat silti mainiot villieläinten etsimiseen. Suurin osa niistä pysyy puissa tai piilottelee suoalueen keskellä kohoavalla kuivemmalla saarekkeella.

Muutaman minuutin mudassa tasapainoilun jälkeen pysähdymme katselemaan ympärillemme. Sademetsä tuoksuu mädäntyneille lehdille, puista roikkuu liaaneja, ja sammalten peittämät valtavat puunjuuret ovat kuin fantasiaelokuvan lavasteita. Pari lautasen kokoista täplikästä perhosta liihottaa ohitse, ja nökönenäinen lisko vilistää puunrunkoa ylös. Ylhäältä kuuluu oksien risahtelua ja apinoiden mölinää.

Puolet koko planeetan eläinlajeista asuu trooppisissa sademetsissä monissa eri tasoissa, kuin suurkaupungin kerrostaloissa. Valtaosa elämästä keskittyy kymmenien metrien korkeudessa huojuvaan latvustoon. Sademetsästä löytyy oma asunto orankien, sivettikissojen ja norsujen lisäksi miljoonille hyönteisille.

Tuntuu, että melkoinen osa näistä hyönteisistä on päättänyt syödä meidät lounaakseen. Opas ei huomaa ympärillä pyöriviä itikoita. Hän on saanut juuri tietää, että lähistöllä saattaisi olla norsuja. Tarvomme ympäri rämeikköä innoissamme, kunnes lopulta joudumme toteamaan vetäneemme vesiperän. Vitsailemme epäonnen johtuvan siitä, että vaikka norsu on Borneon suurin eläin, on se silti vain kääpiönorsu.

Luonnonpuistossakin harvinaisuuksiin törmää vain, jos onni on matkassa. ”Olen työskennellyt täällä jo seitsemän vuotta, mutta nähnyt kummituseläimen vain kerran”, Mazlan kertoo. ”Yksi oppaistamme näki puuleopardin kaksi vuotta sitten”.

On ajanhukkaa haaveilla moisesta onnenpotkusta, sillä elämää on ympärillä yllin kyllin. Ikävä kyllä Kinabatanganin eläinrikkauteen on raadollinen syy. ”Suojelualuetta ympäröivät öljypalmuviljelmät ovat pilkkoneet sademetsän muutamaan eristyksissä olevaan alueeseen joen rannalle”, Mazlan huokaa. ”Eläimiä on helppo nähdä täällä, koska ne eivät voi mennä muuallekaan.”

Palmuöljy tuhoaa Borneon luonnon

Puolentoista tunnin automatka Sandakanin kaupungista Kinabatanganjoen rantaan oli masentava. Ruutukaavaan istutetut öljypalmuviljelmät hallitsivat maisemaa silmänkantamattomiin, kilometri toisensa jälkeen. Malesia tuottaa suurimman osan koko maailman palmuöljystä, jota käytetään esimerkiksi elintarvikkeisiin, kosmetiikkaan ja biodieseliin.

Malesia_Borneo_luonto_11
Öljypalmuplantaasit ulottuvat monessa paikassa Kinabatanganjoen rantaan asti. Kuva: Ville Palonen

1950-luvulta lähtien varsinkin Sabahin osavaltion sademetsät ovat muuttuneet tukkipuuksi ja plantaaseiksi. Se olisi varmasti ollut tämänkin metsän kohtalo, mutta vuosituhannen vaihteessa luonnonsuojelujärjestöt saivat Sabahin hallituksen suojelemaan Kinabatangin jäljellä olevat sademetsät.

Joen rannoilla, 160 kilometrin matkalla, on kymmenisen suojeltua ”metsätaskua”. Yhteenlaskettuinakin ne muodostavat ainoastaan Vantaan kaupungin kokoisen alueen. Maailman Luonnonsäätiö WWF yrittää Corridor of Life -projektillaan yhdistää nämä erilliset viidakkoalueet metsäkäytävillä. Niitä pitkin uhanalaiset eläimet voisivat liikkua etsiessään ruokaa ja parittelukumppaneita.

Uncle Tanin ensimmäinen leiri rakennettiin ennen kuin Kinabatangin luonnonpuisto perustettiin. Kymmenisen vuotta sitten leiripaikkaa oli muutettava suojelualueen laitamille. ”Olemme iloisia, että aluetta suojellaan vihdoinkin, ja totta kai ymmärrämme miksi meidän piti muuttaa”, kertoo Mazlan. ”Teemme yhteistyötä WWF:n kanssa. Olemme esimerkiksi toimittaneet tuhansia taimia istutettaviksi metsäkäytäviin, jotka ovat elintärkeitä varsinkin norsuille ja orangeille.”

Suurin osa Uncle Tanin oppaista on kotoisin lähikylistä. ”Yritämme palkata paikallisia niin paljon kuin mahdollista, jotta jokivarren asukkaat hyötyisivät turismista”, Mazlan selittää. ”Käymme myös kouluissa kertomassa metsien suojelun tärkeydestä, ja järjestämme lapsille taimien istutustalkoita. Kyläläiset pitää saada kiinnostumaan metsien suojelemisesta, sillä paikallisyhteisön tuki on kestävän ekoturismin perusta.”

Oranki on metsien mies

Malesia_Borneo_luonto_10
Villin orangin kohtaaminen sademetsässä on unohtumaton elämys. Kuva: Ville Palonen

Yläpuoleltamme kuuluva rysähdys saa ryhmämme säpsähtämään. Emme ole uskoa silmiämme, kun lehtien lomasta vilahtaa orangin punainen turkki. Eläin siirtyy ylemmille oksille katseiden ulottumattomiin muutamalla rennolla heilautuksella – mutta parin minuutin päästä toinen oranki ilmestyy paikalle.

Tätä karvapalloa pääsemme tarkkailemaan paremmin. Nuori uros pysähtyy toviksi tiirailemaan alapuolella innoissaan supisevia ihmisiä. Sitten se katoaa kotinsa vihreiden lehtiverhojen taakse.

Kohtaaminen saa liikutuksen partaalle. Kuinka villin ja vapaan ”metsien miehen” näkemistä lähietäisyydeltä voisi edes verrata Sepilokiin? Sandakanin liepeillä oleva kuntoutuskeskus on aikapäiviä sitten paisunut sirkukseksi, jossa kameroita heiluttelevat turistit antavat aplodeja banaaneita märehtiville puolikesyille orangeille.

Leirin lähellä huomaamme oksanhaaraan risuista kyhätyn pesän. Sen isäntä on juuri herännyt iltapäivätorkuiltaan. Oranki ei kiinnitä meihin mitään huomiota, vaan laskeutuu verkkaisasti puunrunkoa pitkin maahan. Se vilkaisee laiskasti ympärilleen, ja katoaa sitten muina miehinä tiheän aluskasvillisuuden sekaan.

Yökävely viidakossa

Illan hämärtyessä viidakon äänet voimistuvat suoranaiseksi meluksi. Sirkkelin lailla sirittävien kaskaiden keskellä nukahtamiseen tarvitsi korvatulpat, mutta vielä ei ole unten aika. Öisessä sademetsässä on ihasteltavaa vähintään yhtä paljon kuin päivälläkin.

Taskulamppujen valot pyyhkivät puunrunkoja, kun etsimme pimeyden kätkemiä otuksia. Apinalauma mutisee unisesti valokeilassa, ja kämmenen kokoinen karvainen hämähäkki kipittää vikkelästi puunrunkoa ylös. Pimeydestä loistaa yön saalistusmatkalle valmistautuvan pöllön keltainen silmäpari. Polun varrella värikäs kuningaskalastaja nuokkuu oksalla, nokka siiven alle työnnettynä. Päivisin vikkelää lintua saa yöllä tarkkailla kosketusetäisyydeltä.

Maahan pudonneiden lehtien alta paljastuu suuri musta skorpioni. Opas poimii tottuneesti hirviön kämmenelleen. ”Kuka haluaa koskea?”, hän kysyy pilke silmäkulmassaan.

Vapaaehtoisia ei löydy.

Hurjapää selittää epäuskoiselle yleisölleen, ettei skorpioni pistä, jos sen selkää ei koske. ”Ja vaikka pistäisikin, ei se ole kuolemanvakava asia. Tällaisen skorpionin pisto sattuu saman verran kuin ampiaisen, se on tullut todettua monta kertaa.”

Retki sademetsään on aivan erilainen luontoelämys kuin vaikkapa safari Afrikassa. Siellä komeita maisemia ja valtavia eläinlaumoja kiikaroidaan jeepin ikkunasta käsin, mutta tiheässä viidakossa eläinten etsiminen muistuttaa salapoliisileikkiä. Näkyvyyttä on vain muutama metri, ja pikkuotukset huomatakseen on pysähdyttävä tarkastelemaan pusikoita kaikessa rauhassa. Elämää kuhisee joka puolella.

Malesia_Borneo_luonto_05
Sammakko naamioituu sammaleksi. Kuva: Ville Palonen

Polun vieressä olevalla lehdellä lojuu mitättömän näköinen tikku, joka tarkemmin katsoessa paljastuu tuntosarviaan heiluttelevaksi hyönteiseksi. Ötököiden valeasut ovat hämmästyttäviä: mikä tahansa lehti tai tikku saattaa olla hyönteinen, ja puunrungossa kasvava sammaltuppo onkin naamioasuinen sammakko.

Ilman asiansa osaavaa opasta ei huomaisi puoliakaan kiehtovista pikkuotuksista. Mazlan lohduttaa, ettei kukaan opi viidakon ihmeitä hetkessä.

Paluumatkalla leiriin osoittelemme taskulamppuja epätoivoisesti ympäriinsä. Olisi hienoa nähdä vielä sivettikissa. Se on vastuussa ”kopi luwakista”, jota väitetään maailman kalleimmaksi kahvilaaduksi. Hurjan kilohinnan syy on se, että kahvi jauhetaan pavuista, jotka ovat kulkeneet kertaalleen elukan ruoansulatuskanavan läpi.

Illan viimeinen eläinbongaus on kuitenkin iilimato, joka yrittää luikerrella kuvaajan kalsareihin.

Uncle Tan on lunastanut lupauksensa. Verenhimoisia iilimatoja olemme nähneet vain kaksi, villejä orankeja yhden enemmän.

Kinabatangan-joen hotellit

Uncle Tan’s Wildlife Camp on kokemus, joka jää takuulla muistoihin – suosittelemme lämpimästi!

Yksi Borneon suositeltavimmista ekoresorteista on Kinabatanganjoella sijaitseva Abai Jungle Lodge. Majatalon omistava paikallinen matkatoimisto järjestää myös visiittejä Pulau Selinganin kilpikonnia katsomaan.

Kinabatanganjoella kannattaa kokeilla myös asumista kotimajoituksessa. Rahat päätyvät suoraan kyläläisille, ja vieras pääsee tutustumaan paikalliseen arkeen. Esimerkiksi Sukaun kylässä voi yöpyä Balai Kito Homestay -järjestön kotimajoituksissa.

Lue lisää:

Orankiensuojelua Borneolla

Matkailijan luonto: sademetsät

Borneo-opas