Interrail oli ennen aikuistumisriitti, nykyään se on ympäristötietoista hidasta matkailua. Interrail-lippuja myydään vuosi vuodelta enemmän, ja niitä ostavat nyt myös aikuiset ja jopa eläkeläiset. Viimeksi 10 vuotta sitten reilannut Ilkka Karisto lähti katsomaan, miltä nyky-Eurooppa näyttää junan ikkunasta.
Teksti Ilkka Karisto
Kuva Curimedia Photography, Flickr CC
Varhain lauantaiaamuna Tukholman päärautatieaseman kahvilassa ei tunne vielä olevansa ulkomailla. Naapuripöydässä kuusi turkulaista miestä valittaa kuorossa susikrapulaa ja hokee juuri keksimäänsä viisautta, jonka mukaan ”kylä kaik tiä vievä Turkku”.
Minun tieni ei sinne vie. Pian nousen Kööpenhaminan-junaan, ja Kööpenhaminasta jatkan nopeasti etelämmäs. Samalla lipulla pääsen halutessani sekä Turkkiin että Torremolinosiin.
Miksi valita interrail?
Olen lähdössä kuukaudeksi reilaamaan. Edellisestä kerrasta on vierähtänyt yli kymmenen vuotta, ja siinä ajassa on muuttunut niin Eurooppa kuin junamatkailukin. Rajoilla ei enää seistä passipoliisien syynättävinä, ja Pariisista hurauttaa nykyisin luotijunalla Lontooseen yhtä nopeasti kuin Helsingistä Kouvolaan.
Reilaaminen on noussut viime vuosina uudelleen muotiin. Interrail-lippuja myydään vuosi vuodelta enemmän, ja niitä ostavat nyt myös aikuiset ja jopa eläkeläiset.
Jotkut valitsevat junan, koska ovat kyllästyneet seisomaan lentokenttien loputtomissa jonoissa. Toiset välttävät lentämistä ympäristösyistä, ja kolmannet haluavat vain matkustaa hitaammin ja nauttia maisemista. Hitaushan on nykyään suorastaan luksusta: kulinaristit vannovat slow foodin nimeen, ja reilaaminen on yksi tapa harrastaa slow travelia.
Hitaudesta ei tosin ole tietoakaan luotijunan kiitäessä halki Etelä-Ruotsin. Nyköping, Norrköping ja Linköping vilahtavat ohi, ja jo viiden tunnin kuluttua lähdöstä juna lipuu Kööpenhaminan asemalaiturille.
Täältä on alkanut monen suomalaisen Euroopan valloitus. Ruotsin läpi jurnuttaminen on aina ollut reilaajille tylsää pakkopullaa, mutta Tanskassa tuntee jo olevansa iloisessa Keski-Euroopassa. Kerran tapasin suomalaisen reilisankarin, joka ei kolmessa viikossa ollut päässyt Köpistä pidemmälle.
Pikapysähdyksillä on viisasta keskittyä vain yhteen kaupunginosaan.
Itse viivyn Kööpenhamissa tällä kertaa vain yhden yön. Niinkin lyhyessä ajassa ehtii paljon, kunhan ei sorru reilaajan perusvirheeseen ja yritä nähdä kaikkea. Pikapysähdyksillä on viisasta keskittyä vain yhteen kaupunginosaan, etenkin, jos kaupunki on ennalta tuttu.
Niinpä unohdan nyt Pienen merenneidon ja muut nähtävyydet ja suuntaan Nørrebron kaupunginosaan, josta on järjestynyt majapaikka tuttavapariskunnan keittiön lattialta. Vanhan koulukunnan reilaajahan ei koskaan maksa yösijasta, jos ilmaiseksikin saa.
Nørrebro osoittautuu laajaksi alueeksi, joten täytyy heti vetää sanoja takaisin: lyhyellä pysähdyksellä reilaajan voi olla viisasta keskittyä vain yhteen katuun, tässä tapauksessa Nørrebrogadeen. Sen varrelta löydän katseltavaa koko illaksi: letkeitä kahviloita, hämäriä jazz-baareja, siirtolaisten perustamia sympaattisia vihannespuoteja, vaateputiikkeja ja puistokäyttöön otetun hautausmaan, jonka mullissa lepää myös H. C. Andersen. Nautiskelen syömällä illallista ravintola Teheranissa, vaikka köyhän reilaajan valinta olisi ollut viereisen take away -kojun yhden euron linssikeitto.
Ennen Interrail oli aikuistumisriitti
Interrailin piti olla vuoden mittainen kokeilu. Vuonna 1972 kansainvälinen rautatieliitto täytti pyöreitä, ja juhlavuoden kunniaksi lanseerattiin nuorisolippu, jolla sai matkustaa rajattomasti ympäri Eurooppaa. Ikärajaksi asetettiin 21 vuotta.
Kortin suosio yllätti kaikki. Ensimmäisenä kesänä pelkästään Suomesta reilaamaan lähti yli kymmenentuhatta nuorta. Syksyllä he palasivat ruskettuneina ja innostivat reissutarinoillaan tuhansia muita. Eurooppa oli vielä täynnä eksotiikkaa: harva suomalainen oli käynyt Tukholmaa ja Leningradia kauempana.
Reilaamisesta tuli monille ikäluokille eräänlainen aikuistumisriitti. Kun pärjäsi kuukauden yksin Euroopassa, pärjäsi missä vaan. Ei sillä niin väliä, missä oli käyty ja mitä nähty. Tärkeintä oli lähteä.
Yksi reilaajapioneereista, paremmin poliitikkona tunnettu Pekka Haavisto, tiivisti asenteen Interrail-oppaansa (1978) esipuheessa näin lennokkaasti: ”Tässä on elämäsi. Tässä ja nyt; käytettävissä. Huomenna olet päivän lähempänä hautaasi. Tämä planeetta on miehitetty. Sen paljastavat pienet valotuikut vuoren rinteillä junan syöksyessä kirkuen massamustaan yöhön. Turismin aika on kohta ohi. Eurooppa on jo nyt monen kotimaa. Parasta lähteä nyt.”
Kun pärjäsi kuukauden yksin Euroopassa, pärjäsi missä vaan. Ei sillä niin väliä, missä oli käyty ja mitä nähty. Tärkeintä oli lähteä.
Reilaaminen oli pitkään käytännössä ainoa tapa nähdä Eurooppaa halvalla. Tilanne muuttui vasta 1990-luvulla, kun lentojen hinnat romahtivat – samalla romahti myös reilikortin suosio. Koko 1980-luvun ajan reilikortin sai alle tuhannella markalla, ja toinen tonni riitti elämiseen, kunhan sen käytti viisaasti: nukkui öitä junissa, söi patonkia, juopui supermarketviinistä ja hoiti yhteydenpidon kotiväkeen vastapuheluilla.
Reilaaja tinki kaikesta, ennen kaikkea omasta mukavuudestaan. Opaskirjassaan Pekka Haavisto suositteli yöpymään Belgradissa retkeilymajan kellarin lattialla, koska siten selviää puoleen hintaan.
Olipa matkakassa kuinka vaatimaton tahansa, se piti kantaa mukana, yleensä housujen sisään sullotussa rahavyössä, sillä pankkiautomaateista ei voinut nostaa seteleitä nykyiseen tyyliin. Jos rahat loppuivat, piti lähettää faksi oman pankin konttoriin. Ja jos rahalähetys oli yli tuhannen markan arvoinen, siihen oli anottava lupa Suomen pankilta.
Interrail ja päivä Venetsiassa
Saapuminen aamujunalla Venetsiaan on upeimpia saapumisia mihinkään kaupunkiin. Juna matelee ensin kilometritolkulla kapeaa kannasta pitkin. Taakse jäävät Mestren teollisuuskaupungin savupiiput ja suoraan edessä, keskellä sinistä laguunia, siintelee Venetsian silhuetti. Asemahallista poistuessaan tupsahtaa suoraan Canal Granden rantaan ja näkee palatsit ja gondolit.
Tietysti Venetsia on yksi suuri klisee. Mutta juuri tällaisten turistikliseiden perässä reilaajatkin kulkevat. Kiltisti he kiertävät venetsiat, roomat ja pariisit, hikoilevat museoiden lippujonoissa ja väistelevät matkaoppaan sateenvarjon perässä kulkevia ryhmämatkalaisia. Kesäisin Venetsian rautatieaseman edustalle kerääntyy joka ilta kymmenittäin rinkkaselkäisiä reilaajia, ja heillä kaikilla on mielessään sama kysymys: mistä halpa yösija?
Sellaista ei Venetsiasta löydä. Nuoruuden reissuillani olen nukkunut täällä puiston penkillä, nunnien pyörittämässä asuntolassa sekä erään leskimummon vierashuoneessa (yhden hotellin portieeri sääli minua ja reilikaveriani ja järjesti yöpaikan mummonsa luota).
Tällä kertaa aion jatkaa illaksi Genovaan ja suoritan Venetsian yhdeksässä tunnissa. Valtaosa turisteista tekee niin, vain 30 prosenttia yöpyy kaupungissa, ja Venetsiassa on vakavissaan ehdotettu päiväkäyntien kieltämistä kokonaan.
Vain 30 prosenttia turisteista yöpyy Venetsiassa. Kaupungissa on vakavissaan ehdotettu päiväkäyntien kieltämistä kokonaan.
Yhdeksässä tunnissa ehtii hämmästyttävän paljon: perusnähtävyydet, taidetta, päämäärätöntä lorvimista, jäätelöpysähdyksen sekä vesibussiajelun koko kaupungin ympäri. Mutta ihan ensiksi Markuksen torille, sillä aamukahdeksalta turistien määrä on vielä siedettävä.
Venetsian väkiluku on romahtanut puoleen 1960-luvusta, ja entiset leipomot ja suutarit on muutettu hirmuhintaisiksi turistikaupoiksi, joissa kaupitellaan karnevaalimaskeja ja Muranon lasia.
Onneksi turistien liikkuminen on yhtä helposti ennustettavissa kuin hirvien tienylityspaikat. Venetsiastakin löytää rauhallisia kulmia ja tavallista italialaista arkea, kun vaan uskaltautuu sivukujille ja laitakaupungille. Siellä eksyy takuulla, mutta eksyminen on ehkä parasta mitä ihmiselle Venetsiassa voi tapahtua.
Interrail vaatii suunnittelua
On tämä nykytekniikka ihmeellistä. Nuoruuden reilimatkoilla harvoin tiesi edes, missä maassa seuraavan kerran päänsä tyynyyn kallistaa, mutta tällä kertaa olen tehnyt internetissä paljon etukäteisjärjestelyjä: varannut majapaikkoja, lukenut ravintola-arvosteluja (pöydän varaaminenkin onnistuisi), tarkistanut säätiloja, ostanut keikkaliput berliiniläiselle klubille…
Kätevää, mutta samalla katoaa osa vapauden tunteesta, joka reilaamiseen liittyy. Hienointahan reililipussa on se, että suunnitelmiaan voi muuttaa milloin tahansa. Jos Amsterdam alkaa tympiä, voi lähteä kohti Sisiliaa.
Mutta nykyisin improvisointi on tehty vaikeaksi. Useimmissa maissa (nopeisiin) juniin on hankittava pakollinen paikkavaraus, ja suosituimmilla reiteillä on käytössä kiintiöjärjestelmä: reilaajille myydään kuhunkin junaan vain tietty määrä paikkalippuja, vaikka tilaa olisi enemmän.
Kiintiön ulkopuolelle jäävät joutuvat maksamaan matkastaan täyden hinnan. Etenkin kesäsesongin aikaan reilaajan kannattaa siis tehdä paikkavaraukset ajoissa.
Kesäsesongin aikaan reilaajan kannattaa tehdä paikkavaraukset ajoissa.
Mitä pidemmälle matkani etenee, sitä enemmän turhaudun paikkavarauksiin. Minua ei niinkään kismitä niihin tuhrautuvat eurot, eikä edes lippujonoissa seisotut minuutit, vaan koko paikkalippusysteemi. Se on pilaamassa koko reilaamisen idean. Kun junissa sai valita paikkansa itse, reilaajat hakeutuivat toistensa luo, valloittivat kokonaisia vaunuja, pitivät bileitä ja paransivat maailmaa. Kanssamatkustajiin tutustui melkein väkisin kuuden hengen hyteissä, joita näkee enää harvassa maassa. Öisin nämä hytit muuttuivat valtavaksi siskonpediksi, joissa nukuttiin sikin sokin.
Jos pakollinen paikkavarausjärjestelmä olisi ollut käytössä, moni junaromanssi olisi jäänyt syttymättä.
Sen, joka yhä kaipaa ahtaita kuuden hengen koppeja, niiden nihkeitä keinonahkapenkkejä ja mielenkiintoista matkaseuraa, kannattaa valita ilmansuunnaksi itä ja matkustaa niin syvälle kuin reililipulla pääsee.
Historiallinen junareitti Balkanilla
En muista nähneeni kenelläkään niin valtavia kämmeniä. Sormetkin ovat porkkanan kokoiset. Miehellä on surullisen vanhan koiran katse, ja hän istuu sinnikkäästi toppatakki päällään, vaikka lämmitys hohkaa täysillä. Mies matkustaa Belgradista Sarajevoon äitinsä kanssa.
Halusin ehdottomasti tähän junaan, koska junayhteys Belgradista Sarajevoon oli suljettuna lähes kaksikymmentä vuotta. Kun se avattiin joulukuussa 2009 ensimmäistä kertaa Bosnian sodan jälkeen, neitsytmatkalle lähti 17 ihmistä.
1980-luvulla tämä väli oli vilkkaasti liikennöity, ja radalla kulkivat Jugoslavian moderneimmat junat. Nyt matka vie monta tuntia kauemmin, kokonaisen päivän. Savukkeet syttyvät heti junan nytkähdettyä liikkeelle, vaikka käytävillä on tupakointikieltolaput.
Samassa kuuden hengen kopissa istuu myös nuori ja hiljainen amerikkalainen mies.
”Miksi menet Sarajevoon?” karhukourainen mies kysyy amerikkalaiselta hitaalla slaavienglannillaan.
”Haluan nähdä kaupungin. En ole ennen käynyt siellä.”
”Ei Sarajevossa ole mitään erikoista.”
”Olen kuullut, että se on hieno kaupunki.”
”Ei mitään erikoista. Mutta ehkä sinä pidät siitä. Minä olen kyllästynyt Sarajevoon.”
Kaikki ovat taas hiljaa. Kahden vaunun pituinen juna jolkottaa Serbian maaseudun halki. Kevätkynnöt ovat käynnissä. Lähes jokaisen talon pihalla tepastelee kana tai kaksi.
”Voinko tehdä henkilökohtaisen kysymyksen?” karhukoura kysyy. ”Mitä teet työksesi?”
Amerikkalainen kertoo olleensa harjoittelijana Etyjin Kosovon-toimistossa, ihmisoikeushommia. Nyt hän hakee uutta vastaavaa työtä, mieluiten entisen Jugoslavian alueelta.
”Kosovo. . . tarkoitat siis Etelä-Serbiaa”, karhukoura sanoo ja katsoo amerikkalaista tiukasti silmiin ja virnistää sitten. Amerikkalainen hymähtää hermostuneesti.
”Entä sinä? Mitä teet työksesi?”
”En mitään”, karhukoura vastaa. Hetken päästä hän jatkaa: ”Olin ennen ammattisotilas. Nimeni on Alvir.”
”Bill.”
Tällainen kohtaaminen voi sattua vain Balkanilla. Bill oli vasta 10-vuotias, kun Alvir jo juoksi kalashnikov kourassaan Bosnian vuorilla. Nyt he matkustavat samassa junanvaunussa Sarajevoon, Alvir on 40-vuotias eläkeläinen ja Bill yrittää työkseen selvittää, mitä kaikkea Alvir ja muut pyssymiehet täällä 1990-luvulla tekivätkään.
Balkanilla lähihistoriaan törmää päivittäin. Talojen seinissä näkee luodinreikiä, kahviloissa puhutaan politiikkaa.
Balkanilla lähihistoriaan törmää päivittäin. Talojen seinissä näkee luodinreikiä, kahviloissa puhutaan politiikkaa. Belgradin asemalla ei sentään enää myydä useista sotarikoksista syytetyn, Bosnian serbiarmeijan entisen komentajan, Ratko Mladicin kuvilla varustettuja avaimenperiä kuten vielä pari vuotta sitten.
Nuori sukupolvi haluaisi jo unohtaa menneet ja elää tavallista eurooppalaisen nuorison arkea. Serbian taannoisessa väestönlaskennassa ”teletapit” oli suosittu vastaus kysymykseen etnisestä ryhmästä.
Alvir tiedustelee työmahdollisuuksista Yhdysvalloissa. Hänellä on ystävä, joka on palkattu Las Vegasiin portsariksi. Ja pikkuveli on parhaillaan Yhdysvaltain armeijan leivissä Irakissa.
”Mitä hän tekee siellä?” Bill kysyy.
”En tiedä. . . Hoitelee asioita. Hän sanoo, että se on hyvä homma.”
Alvirin äiti sanoo jotain serbiaksi, tai bosniaksi, tai kroatiaksi – ne ovat yksi ja sama kieli.
”Äitini sanoo, että kukaan tässä hytissä ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä minä puhun.”
Juna pysähtyy taas keskelle peltoa. Matkanteko on verkkaista. Jokaisella rajalla vaihdetaan veturia, ja rajoja on paljon: rata kulkee ensin Serbian puolella, sitten Kroatiassa ja lopulta päästään Bosniaan, mutta sielläkin lipputangoissa heiluvat Serbian liput, sillä matkaa tehdään Bosnian serbitasavallan alueella. Sekavaa? Elämä Balkanilla on.
Hytin lämpötila lähentelee puolivalmista saunaa, mutta Alvir ei luovu takistaan. Siirrymme kaikki ravintolavaunuun. Siellä ei ole muita asiakkaita. Baarimikko kertoo, että viimeiset pari tuntia Dobojista Sarajevoon mennään bussilla, sillä Bosnian rautatietyöläiset ovat menneet lakkoon.
”Mitä aiot tehdä, kun pääsemme Sarajevoon?” Bill kysyy Alvirilta.
”Menen kahville ja tapaan ehkä ystäviä. Sitten menen kotiini nukkumaan.”
”Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta.”
”Minulla ei ole mitään muuta suunnitelmaa.”
Vastoinkäymisiä Ranskassa
Viikkoa myöhemmin, saavuttaessa Ranskaan, kaikki suunnitelmani menevät uusiksi. Nizzan asemalla matkustajat komennetaan ulos junasta, ja asemahallissa päivystävä viiksekäs virkailija tulee kysymään, minne olen matkalla.
”Marseilleen.”
”Se ei ole hyvä idea. Junat eivät kulje tänään sinne. Rataa korjataan. Sinun täytyy jäädä tänne yöksi.”
”Ja jatkaa huomenna vai?”
”Se ei ole hyvä idea. Kannattaa matkustaa vasta maanantaina.”
Mikäs siinä. Jokaiseen reiliin kuuluu nopeita suunnitelman muutoksia, ja onhan Nizzassa aurinkoa, meri ja muutama kiinnostava taidemuseo (Chagall ja Matisse). Monacossa voisi käydä tuplaamassa tai tuhlaamassa matkakassansa.
Kun matka taas jatkuu, jatkuvat myös vastoinkäymiset ranskalaisten junien kanssa. Viiteen päivään mahtuu enemmän asemilla odottelua ja epätietoisia tunnelmia kuin kuukauteen Intiassa.
Kaikkialla muualla Thomas Cookin legendaariseen juna-aikataulukirjaan on voinut luottaa kuin vuoreen, mutta Ranskassa se osoittautuu hyödyttömäksi kapineeksi. Junien lähtöajat vedetään ties mistä baskerista ja osa vuoroista jää kokonaan ajamatta. Korvaavat bussivuorot eivät vie sinne minne rata veisi, tai niitä ei ole järjestetty ollenkaan.
Viiteen päivään Ranskassa mahtuu enemmän asemilla odottelua ja epätietoisia tunnelmia kuin kuukauteen Intiassa.
Matkalla Marseillesta Barcelonaan ensimmäiseen sataan kilometriin tuhraantuu kuusi tuntia. Kaiken huipuksi konduktööri epäilee reilikorttia väärennetyksi ja tutkii sitä infrapunalampulla ja soittelee puheluita.
Lissabonin-junassa jaan makuuvaunun kohteliaasti käyttäytyvän korealaisen mieshenkilön kanssa. Mies valittelee Euroopan hintatasoa ja yllättyy kuullessaan, että myös alle 200 euron hotellihuoneita on olemassa. Hän on varannut hotellinsa korealaisen matkatoimiston kautta.
”Viime vuonna matkustin Suomessa”, mies kertoo. ”Näin sen Nobel-aukion. Ai, no ehkä se oli sittenkin Ruotsi tai Norja. Euroopan maat menevät minulta todella helposti sekaisin.”
Ymmärrän miestä hyvin. Nykyisin Schengen-alueella rajanylityksen huomaa usein vasta kännykkään tupsahtelevista teleoperaattorien tervetuloviesteistä. Ja keskisuuren eurooppalaisen kaupungin kävelykatu näyttää kaikkialla samalta: samat vaateliikkeet ja samanlaiset kahvilat, joissa myydään samanlaisia mozzarellaleipiä ja latteja. Kaikkialla luetaan Metro-ilmaisjakelulehteä, ja joka kaupungissa turisteja kierrätetään nähtävyydeltä toiselle samanlaisella punaisella kaksikerroksisella bussilla.
Interraililla sen tajuaa: Eurooppa on valtava manner
Yhdentyessään Eurooppa on myös tasapäistynyt ja – tylsistynyt.
Onneksi tällaisista ajatuksista pääsee eroon Lissabonissa. Se käy eri rytmissä kuin muu mantere. Euroopasta ei takuulla löydy toista miljoonakaupunkia, jossa voi nähdä raitiovaununkuljettajan nousevan penkistään ja auttavan kepin kanssa kulkevan vanhuksen ulos vaunusta. Metron liukuportaissa ei jätetä vasenta kaistaa tyhjäksi, sillä eihän kellään nyt niin kiire voi olla.
Kapuan Alfaman kaupunginosan kiemuraisia kujia näköalakukkulalle ja katselen Tejo-joelle. Maisema on sama, jota ensimmäisellä reililläni ihastelin tällä muurilla tuntikausia. Jyystin patonkia ja ajattelin, että onpa Eurooppa valtava manner. Olin tosin reilannut myös Afrikan puolella Marokossa (Marokko jäi reilikortin ulkopuolelle 2007).
Seuraavan kesän reililläni jurnutin Itä-Euroopan halki Istanbuliin ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Ravintolavaunussa söin kerran, ja silloinkin jaoimme yhden hampurilaisen kaverini kanssa, koska omiin ei ollut varaa.
Aikuisena reilaaminen on helpompaa, koska matkakassa on ainakin hieman paksumpi kuin 18-vuotiailla. Jonkin verran rahaa reilaaminen joka tapauksessa nielee, ainakin jos haluaa matkustaa nopeasti ja mukavasti. Kolmessa viikossa olen maksanut paikkavarauksista ja makuuvaunuista yhteensä 173 euroa, ja edessä on vielä satojen kilometrien paluumatka Euroopan toiselle laidalle.
Yritän ehtiä seitsemällä tiukahkolla junanvaihdolla Tukholmaan kolme ja puoli tuntia ennen reilikortin umpeutumista. Ahnehtiminen meinaa kostautua saman tien.
Paluumatkalle olen laatinut kunnianhimoisen aikataulun: yritän ehtiä seitsemällä tiukahkolla junanvaihdolla Tukholmaan kolme ja puoli tuntia ennen reilikortin umpeutumista.
Ahnehtiminen meinaa kostautua saman tien. Barcelonan asemalla selviää, että Montpellierin juna on korvattu bussikuljetuksilla, koska Ranskassa on alkanut rautatielakko.
Montpellierissä tilanne on sekava. Lakosta huolimatta osa junista kulkee, mutta niihin ei voi tehdä paikkavarauksia, koska aseman tietokonejärjestelmä on kaatunut. Jono infotiskille luikertelee kahdessa kerroksessa, ja ihmiset pyörivät neuvottomina vetolaukkujensa kanssa ja törmäilevät toisiinsa.
Seuraan ihmisvirtaa Geneven-junaan ja löydän paikan lattialta vessaväliköstä, jonka jaan viiden kanadalaisen reilaajan kanssa. Alan päästä oikeaan tunnelmaan – tätähän juuri haikailin.
Mutta jo puolen tunnin kuluttua konduktööri tulee ilmoittamaan, että käytävällä istuvien pitää poistua seuraavalla asemalla, koska juna ei menekään Geneveen. Mitä ihmettä? Siirryn ravintolavaunuun, ja siellä ihmisillä on parempaa tietoa: kyllä juna menee Geneveen.
Istun baarijakkaralle ja päätän pysyä siinä, kunnes olen Ranskan rajojen ulkopuolella. Myyjää ravintolavaunussa ei tosin ole, mutta väliäkös sillä, kilometrit taittuvat ja pysyn aikataulussa.
Ei Eurooppa sittenkään ole niin suuri. Ehdin kuin ehdinkin 36 tunnissa Barcelonasta Tukholmaan.
Näkeekö interraililla vain junia ja asemia?
Enää laivamatka jäljellä. Tommi Läntinen ei esiinny yökerhossa kuten menomatkalla, mutta olisin silti valmis kääntymään kannoillani ja hyppäämään vielä yhteen junaan, jos se veisi minut jonnekin lämpimämpään maahan.
En kuitenkaan lähtisi ihan yhtä pitkälle kierrokselle. Reittiä suunnitellessani syyllistyin yhteen reilaajan perusvirheeseen: yritin käydä vähän kaikkialla, idässä ja lännessä, ja loppujen lopuksi tuli piipahdettua jopa siellä Torremolinosissa.
Kuukauden aikana istuin junissa yhteensä kuusi ja puoli vuorokautta, tai eihän se pelkkää istumista ollut: söin illallista valkoisin pöytäliinoin koristellussa ravintolavaunussa, maistelin saksalaisia vehnäoluita ja bosnialaista kahvia, luin romaaneja, kuuntelin musiikkia ja kirjoitin tämän jutun.
Usein ilkutaan, että reilaajat eivät ehdi nähdä muuta kuin junia ja asemia. Ei se ihan niin mene. Kolme viikkoa ehdin olla aloillanikin ja nauttia. Ja junamatkalla Suomesta Välimeren rantaan näkee monenlaisia maisemia, joista lentokoneella matkustavilla ei ole aavistustakaan. Mutta jos jokin eurooppalaista radanvarsimaisemaa yhdistää, niin graffitit. Niitä näkee kuukaudessa käsittämättömän paljon, varmasti tuhansia, ja ihan joka paikassa aina Malmösta Mostariin.
Jokaisella asemalla pyörii ainakin yksi kylähullu.
Entäpä ne asemat? Nekin voivat olla mielenkiintoisia ja maailmankuvaa avartavia paikkoja.
Jokaisella asemalla pyörii ainakin yksi kylähullu. Mutta enpä olisi uskonut näkeväni eniten kodittomia ja kerjäläisiä Sveitsissä, Geneven asemalla. Hampurin asemalla ihastelin lehtikioskin käsittämättömän laajaa valikoimaa ja ostin matkaevääksi kuuden euron sushilaatikon, joka peittosi helsinkiläiset lounassushit mennen tullen.
Dresdenin asema jäi mieleen arkkitehtuurinsa, Sarajevon asema mainion kahvilansa vuoksi. Marseillen asemalla todistin anarkosyndikalistien mielenosoitusta, ja Madridin asemalla tapasin kaksi tanskalaista reilaajaa, jotka kysyivät minulta Aku Ankan veljenpoikien suomenkielisiä nimiä. He olivat matkansa aikana opetelleet ajankulukseen tuput huput ja luput jo 21 eri kielellä.
Hauska matkamuisto sekin.
